tiistai 30. maaliskuuta 2010

Navetasta pöytään

Pari viikkoa maatilalla tekisi minulle terää. Keskustelin viikonloppuna 88-vuotiaan isoäitini kanssa ja havahduin siihen tosiasiaan, että en oikeastaan tiedä, miten ruoasta tulee ruokaa. Tai ainakaan en ajattele sitä kovin paljon. Isoäitini on tavallinen maatalon emäntä, ja hänelle nämä asiat ovat aivan itsestään selviä.

Isovanhempieni tila oli heidän kylänsä näkökulmasta katsottuna iso: lehmiä oli parhaimmillaan kuusi. Lisäksi oli possu, jota pienenä pidettiin sisällä talossa ja syötettiin kahden tunnin välein. Sitten oli lampaita. Välillä oli kalkkunoita, jotka karkailivat metsään. Lapsetkin oppivat, että eläimet ovat kavereita ja että niitä pitää hoitaa. Lehmää piti syöttää monipuolisesti, jotta maidosta tuli rasvaista ja laadukasta. Talvella hakattiin järvestä jäätä, joka piti maitotonkat kylminä.

Tällaiselle kaupunkilaiselle ruoka vain ilmestyy kauppaan. Se, että mietitään, mistä ruoka oikeasti on peräisin ja millaisista olosuhteista, on vähän sellaista vegaanien hommaa: outoa. Me muut ostamme tyytyväisinä uhanalaisia kaloja gourmet-pöytäämme ja ihmettelemme, miten se luomu nyt oikeastaan eroaa tavallisesta (paitsi hinnaltaan). Kummastelemme ääri-ihmisiä, jotka kyttäävät eläinten oloja tai suostuvat syömään vain lihatonta, munatonta ja maidotonta.

Mikä ratkaisuksi? Kaikki kaltaiseni kolmikymppiset kaupunkilaiset pariksi viikoksi töihin maatilalle? Ainakin tietäisimme, mitä kaupan hyllystä poimimme. Koska tämä on helpommin sanottu kuin tehty, voi ensihätään turvautua Youtubeen. Siellä sopii tutustua vaikkapa nykyaikaisen lehmän lypsämisen kommervenkkeihin. Ja miksei muihinkin maatilan töihin, noin teoriassa.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Tweet, tweet – lättylinja parkkeerasi naapuriisi!

Miksei Suomessa ole ruoka-autoja? Sellaisia, jotka myisivät milloin missäkin vaikka täytettyjä lettuja, ruokaisia karjalanpiirakoita, mahtavia sämpylöitä tai take-away-poronkäristystä? Ne ilmestyisivät katukuvaan lounasaikaan, ja jotkut voisivat keskittyä vaikka viikonloppujen iltaöihin, kun ihmiset kuljeksivat baariin ja baarista. Jopa nukkumalähiössä voisi joskus olla tarjolla pikaista mutta hyvää ruokaa, kun ruoka-auto porhaltaisi viikoksi paikalle.

Ymmärrän kyllä, että Suomen kokoisessa maassa kovin monille erikoisuuksille ei riitä asiakkaita. Silti ihmettelen, etten koskaan ole nähnyt täällä ruoka-autoa. Voisivathan pyörät ravintolan alla olla harvaan asutussa maassa jopa aika hyvä mahdollisuus.

Mallia voisi ottaa New Yorkista. Lauantaina ilmaantui hauska uutinen siitä, kuinka newyorkilaiset ruoka-autot twiittaavat olinpaikkansa. Asiakkaat näkevät Twitter-päivityksistä kätevästi, mistä lempisafkaa on saatavilla – ja satunnaisemmatkin polkaisevat paikalle, jos auto sattuu ilmestymään lähikulmille. Kätevää. Jos twiittailu kasvattaa vielä suosiotaan Suomessakin, siinä on oiva tiedotusmahdollisuus monellekin toimijalle myös ruoka-alalla. Kannattaa käydä katsomassa! Twitterissä olisi nytkin paikka tarjolla monellekin ruokauutisia keräävälle suomalaistaholle.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Paras välipala

Limsasta on puhuttu tällä viikolla Suomessa enemmän kuin pitkään aikaan, kun Pepsi kertoi vetävänsä sokerilliset juomansa pois kouluista. Suomessa asia on ollut iso uutinen, koska päätöksen suurvaikuttaja on ollut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska.

Eilen muistutettiin, että puolet yläkouluista myy edelleen karkkia tai limsaa, ja että Sydänliiton puheenjohtaja Matti Uusitupa toivoo makeiden tuotteiden myynnin lopettamista kouluissa tykkänään. Moni totesi sitten keskustelupalstoilla lakonisesti, että lapset kyllä löytävät limsansa muutenkin.

Se voi olla totta, mutta kyllä myös tarjonta määrittelee kysyntää. Muistan itse yläkoulusta pitkät päivät, väsymyksen ja verensokerin laskun. Koska tuntien välissä oli kiire, helpointa oli ostaa berliininmunkki, joka oli kanttiinissa tyrkyllä (onneksi edes se!). Muuta järkevää ja helposti syötävää ei ollut tarjolla. Jos munkkien sijaan olisi tarjottu sämpylää, olisin ostanut sitä enkä rynnännyt läheisen kaupan munkkihyllylle.

Mikä siis lopulta olisi se hyvä ja herkullinen välipala, jota kaikkien, koulujenkin, kannattaisi suosia? Luulen, että blogeissa pyörivällä porukalla on paljon salatietoa herkullisista ja helpoista syötävistä, jotka eivät ole karkkia tai limsaa nähneetkään. Haastan siis sinut: kerro, mikä on suosikkivälipalasi! Mitä syöt mieluiten, kun äkkinälkä yllättää tai mitä pidät kaupungilla mukana?

Haarukan top 3:

1. Bulgarian jugurtti, jonka päällä on juoksevaa hunajaa, toimii aina.  Vaihtoehtoisesti kaverina voi olla banaania.

2. Mustikka-banaanismoothieta olen ylistänyt ennenkin. Laitan siihen maitoa ja maustamatonta jugurttia.

3. Ostin joitakin viikkoja sitten ekokaupasta hamppupatukan. Kuulostaa hirveältä, mutta oli tosi hyvää. En tutkinut terveellisyyttä, mutta oletan, että voittaisi kyllä vertailussa suklaan ja munkit. Ainakaan ei sisältänyt valkoista sokeria.

Edit 22.3.10: Käykääpä katsomassa myös video täällä. Siinä aiheesta puhuvat (myös) ihan oikeat koululaiset!

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Menikö kasviksilta maine?

Palaan kasvisruokapäiväkeskusteluun. Vielä kerran. Aihe on vaan niin kovin herkullinen.

Ainakin minä näin YouTubessa tämän kahdeksanminuuttisen, joka herätti vähän kiusaantunutta naurua ja aika paljon myötähäpeää. Sen tähtiä ovat siis ne Helsingin kaupunginvaltuutetut, jotka VASTUSTAVAT kasvisruokapäivää (kyllä, tässä tarvitaan huutokirjaimia!).

Sellaista jäin miettimään, että mikä tässä aiheessa lopulta herätti niin valtavasti tunteita. Olin tulkitsevinani näistä stalinismiin asti menneistä kauhistelupuheenvuoroista ainakin sen, että kasvissyöntiä, osittaistakin, pidetään yhä valtavan omituisena. Ajatellaan, että kasvissyönti on ideologia, mutta lihansyönti ei. Se on kummallista: eihän Suomessakaan niin kovin pitkään ole ollut itsestäänselvyys, että jokaisella aterialla on oltava lihaa. Liha on ollut juhlaruoka. Miksi olisi niin radikaalia, että tätä asemaa palautettaisiin edes vähän? (Lopultahan yksi kasvisateria viikossa ei ole kovin paljon, olkoonkin, että se on pakollinen.)

Senkin helsinkiläinen keskustelu paljastaa, että ruoka on tunneasia mitä suurimmassa määrin. Jokaisella on siitä sanansa sanottavana – luulen, että niilläkin, jotka eivät aktiivisesti asiaa ajattele, saati seuraa tämän kaltaisia blogeja. Vaikea kuvitella, että noista YouTuben kasvisvideon tähdistä kovin moni on esimerkiksi ruokabloggaaja. (Olisipa! Blogosfääristä irtoaisi kyllä vinkkejä hyvien ja ravitsevien kasvisruokien kokkaamiseen ihan kotioloissakin.)

Aamulehdessä Sari Sainio kolumnoi kasvisasiasta aika kiinnostavasti. Hän ihmettelee, miksi vastaavaan tapaan ei olla huolissaan siitä, että "hampurilaispaikassa on usein tuskin tolpillaan pysyviä tenavia, jotka juuri ja juuri osaavat itse tunkea ranskanperunan suuhunsa. Tarjottimella tursuaa hampurilainen ja lasillinen sokerilitkua. Ai niin, saattaahan siellä olla salaatinlehti hampurilaisen välissä. Vieressä on kärry, jossa on lisäaineita täynnä olevia vanukkaita, karkkia, limsaa ja sipsejä."

Helsingin kasvispäiväepisodista jäi monelle vastustajalle ehkä päällimmäiseksi pakottamisen maku, mikä sitten aiheutti tällaisen valtaisan reaktion. Osaahan jo lapsi pyrkiä ottamaan valtaa kieltäytymällä ruoasta, jota vanhemmat pakottavat syömään. Tällä viikolla Hesarissa kerrottiin, että esimerkiksi Vantaalla kasvisruokapäiviä on lisätty neljään kuukaudessa kaikessa hiljaisuudessa, vailla kummempaa vastustamista. Tampereella vaikutetaan niin ikään olevan oman kasvisruokapäivän lanseeraamisessa jotenkin aika rauhallisia.

Itse en jaksa surra kasvisten maineen puolesta. Olen taas kerran pelkästään iloinen ruoka-aiheisesta keskustelusta. Mahtavaa, että kasvikset kirvoittavat näin suuria tunteita, täyttävät lehtien keskustelupalstat ja valtaavat kahvipöytäpuheet. Pitäisiköhän toivoa lisää pakottamista ja vielä provokatiivisempia aloitteita…?

torstai 4. maaliskuuta 2010

Mitä minä oikein syön?

Otsikon kysymys heräsi monelle viimeistään aamun Hesarin etusivua tuijotellessa. Siinä suuri lihatalo kertoo kansalle, että (muiden) lihavalmisteissa käytetään yleisesti samaa ainesosaa kuin nahkarukkasissa. Samaa mainoskampanjaa on nähty televisiossakin. Kuvittelisin, että kamara, natriumglutamaatti ja lihavalmisteiden muut aineisosat ovat mainosten myötä alkaneet askarruttaa sellaistakin, joka ei aikaisemmin asiasta ole jaksanut kiinnostua.

Suotuisaa maaperää on, sillä aika moni pohtii edes jonkin verran sitä, mitä suuhunsa laittaa. Ruotsissa julkaistiin vastikään YouGovin Food & Health -raportti neljättä peräkkäistä vuotta. Se paljastaa tänä vuonna, että peräti 67 prosenttia ruotsalaisista etsii tietoa ruoasta. Noin puolet naapurimaalaisista on ruoasta huolissaan. Ruotsalaisia huolettavat erityisesti lisäaineet: vain 15 prosenttia uskoo omaavansa niistä hyvät tiedot. E-koodiviidakko aiheuttaa hämmennystä. Kuulostaa tutulta. Viime vuonna sama raportti totesikin, että suomalaiset ovat ruokahuolissaan lähes ruotsalaisten veroisia.

Ruotsalaisista peräti 77 prosenttia pitää hyvänä sitä, että tuotteessa lukee "ei lisäaineita". Toisaalta he kuitenkin toivovat ruoan säilyvän pitkään. Kumpikohan toive vetäisi pitemmän korren, jos jokainen voisi alusta lähtien valita ruokansa jokaisen ainesosan? Moniko meistä upottaisi mukaan edes jotakin säilöntää parantavaa? Haluaisin tietää, olisiko joku todella valmis palaamaan täysin E:ttömään elämään.

Kiinnostavaa nähdä, miten suomalaisen lihatalon rukkaskampanja onnistuu. YouGovin tutkimus nimittäin paljasti, että ainakin Ruotsissa ihmisten luottamus elintarviketeollisuuden ruokatuotantoon ja viranomaisvalvontaan on tällä hetkellä aika onneton: vain 30 prosenttia sanoo luottavansa siihen. Viime vuonna luottavaisia oli vielä 40 prosenttia. Laskeva prosenttiluku vaikuttaisi vihjaavan, että vuoden aikana käydyillä keskusteluilla lisäaineista, ruoasta löytyneistä lasinsiruista ja sen sellaisista on aika paljon merkitystä.