Sanoja lautaselta

Minussakin asuu pieni Martta

2012-01-18T18:19:00.059+02:00

Olin Marttojen räätälöidyllä pellavaruokakurssilla. Sain monta uutta reseptiä ja uutta ruoanlaiton oppia. Ihanaa oli myös olla kurssilla oikeiden ammattilaisten, ruokatoimittajien kera. Ennenkuin olin saanut jälkiruokapiirasainekset esiin, oli kavereilla jo lintumakkarataikina makkarakoneessa sian ohutsuoleen puristumassa. Eipä tämä kilpailu ollutkaan, vaan rento kokemus. Kaveri lupasi laittaa reseptit tarkemmin - viimeistään maaliskuun Kantri-liitteeseen. Laitan muutama linkin. Pajalan puuro on käsite. Resepti on helppo. Kuulemma vatsan toiminnan edistäjänä synnytyslaitoksilla 60-70-luvulla. Vaan ei minun aikana, 80-luvulla. Mikähän on tilanne nyt? Ainakin vauvapalstoilla näyttää innostavan nuoria äitejä. Maistoin tätä herkkua nyt ensi kertaa. Kerrassaan mainiota.Smoothie on terveysruokaa, joihin voi aina laittaa pellavarouhetta tai paahdettua pellavaa. Resepti on helppo muunnella.
Lintumakkara tehtiin jauhetusta kalkkunasta. Kilon liha-annos sai noin 50 gramman kuitulisän - pellavasta. Maku oli hyvä. Makkara tuntui terveelliseltä. Kotitalousneuvoja Hilkka Huttunen kertoi, että makkarakurssit täyttyvät aina pikavauhtia. Resepti löytyy Kivistössä-blogista. Ei ollut yllätys että erityisesti miehet tykkäävät makkarakursseista. Hyvä tieto oli se, että sian suolta saa esimerkiksi Wotkinsilta, mutta myös omasta lihakaupasta voi tilata.
Pellavaiset lihapyörykät olivat minun mieleeni. Ne tehtiin lampaanjauhelihasta yrttisenä kreikkalaiseen tyyliin vaikkapa Tammisen kotimaisesta karitsasta. Pellava lisätään tähän panerointina. Siihen sopi mainiosti myös paahdettu pellavansiemen.
Patongissa pellava antoi kuitua ja makua ja persijapestoon tuli suutuntumaa. Suklaa-appelsiiniruuudet kevenivät pellavan ansiosta - vähän. Mukavaa oli. Sisäinen Marttani heräsi. Tänään olin kotikeittiössä entistä systemaattisempi. Suosittelen kursseja niin nuorille kuin varttuneillekin. Erilaisia kursseja on ympäri Suomea. Onneksi kalenteriini on jo merkitty Marttojen kalakurssi. Nekin ovat tätä nykyä todella kysyttyjä. Palataan kala-asioissa tuota pikaa.

Vuoden vaihteen oppeja

2012-01-06T17:33:00.008+02:00

Oppi 1. Kaikista perinteistä ei kannata pitää kiinni. Tein valtavan annoksen sekametelisoppaa niinkuin meidän kotona aina jouluna tehtiin. Niin tein myös puuroa, tietysti. Puuro maistui aattona, mutta soppa ei maistunut kenellekään. Ensi vuodeksi kovetan mieleni ja jätän tämän sopan tekemättä.

Oppi 2. Kaikkea ei kannata säilöä. Olin vuosia odottanut oikein hyvää hetkeä malttaakseni avata vuoden 1986 viiniaarteeni. Jouluna olivat kaikki lapset puolisoineen paikalla. Juuri sopivasti maistiainen kahdeksan hengen seurueellemme. Viini oli pilalla. Niinkuin kaikki muutkin, jotka olen yli 10 vuoden jälkeen kellaristani noutanut. Pari vuotta on joillekin viineille sopiva aika.

Kirjoitin opit tänne, että muistan ja noudatan niitä tänä vuonna.

Ostetaan ruokaa - ei krääsää

2011-12-04T09:30:00.006+02:00

Tänään, toisena adventtina olin jouluostoksilla. Aamuvarhain parkkeerasin Helsingin suurimman kirpputorin, Valtterin pihaan. Kokemuksesta tiedän, että aikainen kana aarteet löytää.

Mielessä oli eilinen, kun kävelin Stokkan kaikkien osastojen läpi - ihan kaikki aistit viritettynä: ostan, jos jotakin oikein sopivaa löytyy. En ostanut kynttilänjalkoja, enkä koristeita - kynttilöitä kyllä. Vasta Stokkan Herkussa aistit virisivät.

Valtterista. Paikka oli tupaten täynnä. Sekä ostajia että myyjiä oli paljon. Ja tavaraa. Jos tarvitsee leluja ja kirjoja (jotka eivät ole määrättyjä uutuuksia) tai kankaita tai kynttilänjalkoja, niitä sieltä saa eurolla. Ero Stokkan tuotteisiin on 100-kertainen - hinnassa. Laadussa ero on pienempi. Ei ihme, että paikka oli täynnä ihmisiä, joille kirpparikäynti ei ole harrastus, vaan tapa saada välttämättömat hyödykkeet. Myös keräilyä harrastavat voivat tehdä kirpparilta löytöjä. Suurimmat löydöt ovat kohtaamisia ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka kertovat, miksi ovat siellä myymässä.

Tapasin miehen, joka myi kaunista Kastehelmen näköistä lasikulhoa. Hänellä oli pöytä täynnä samanlaisia, jos ei nyt Iittalaa, niin kotimaista kuitenkin. "Pantiin tyttöystävän kanssa hyntyyt yhteen, nyt pitää päästä tavarasta eroon, kaapit pursuavat". Vieressä oli pöytä, jossa pari vanhempaa rouvaa myi ihania joulutavaroita. "Äiti kuoli, myydään jäämistöä sisarusten kanssa". Vanhempi herra myi lapsille sopivia aarteita. Ei halunnut itse kuvaan, mutta kuvan keskellä olevaa possua piti kuvauskelpoisena. Harmi, kun en ostanut. Olisi ollut hyvä euron lahja jollekin. Ostin barbinukkeja. Kolme kympillä. Vaatteineen. Aitoja Matteleita. Ehkä 80-luvulta. Kerään niitä.

Mitä me tästä opimme: tavaraa on. Suurin ongelma on, miten ihmiset pääsevät tavarasta eroon. Joulu pahentaa tätä ongelmaa. Sama näkyi viime viikolla Thaimaassa. Tavaraa oli. Halpaa ja krääsää. Sitä myytiin ja tyrkytetiin. Ruoka ja palvelut olivat siellä myös edullisia. Se on suomalaisille paratiisi. Yli 30 astetta - plussaa ja varma aurinko.

Pikkusen säpsähdin, kun kuljimme Phuketin katuja ja vastaan tuli tämä suomenkielinen teksti. Miettikää! Siellä Thaimaassa, Phuketissakin halvan aterian saa 100 batilla eli 2,5 eurolla ja hyvän aterian kaljoineeen saa 500 batilla eli vähän yli kympillä. Sielläkin on löydetty suomalaisille sopiva markkinointikeino: erityisen halpaa ruokaa ja kaljaa. Sellaisiako olemme? En halua tunnustaa. Hyvää ruokaa ja palvelua Thaimaassa oli, ja bonuksena se, että vain yksi päivä meni lievän ruokamyrkytyksen kourissa. Jossakin oli tainnut kylmäketju vähän katketa.

Tämän päivän päätteeksi menin Sellon Citymarketin hyvään ruokakauppaan ja valitsin ison kasan hyvää ruokaa, josta riittää moneksi päiväksi. Kaikki oli tuoretta. Ei tarvinnut pelätä ruokamyrkytyksiä. Voi hyvä tavaton, miten ruoka onkaan hintansa väärtti! Tämä kaikki maksoi alle 80€. Siitä riittää moneksi päiväksi - ja siitä saa vaikka mitä hyvää.

Ruoka ei ole kallista. Eikä se ole turhaa. Eikä viisas laita sitä hukkaan. Kun ajelin reissulta kotiin, pilkahti aurinko. Kannoin kaksi isoa ruokakassia jääkaappiin.

Ruokaa annan myös jouluna lahjaksi. Kun annan lahjan kutsumalla tutut kokoon ja syömään, siitä tulee elämys, joka saan kokea myös itse. (Muita hyviä elämyslahjoja löytyy mainioilta HSY:n sivuilta http://joulu.hsy.uxi.fi/.) Tästä kokemuksesta ei tarvitse maksaa pääsymaksua eikä sitä tarvitse kaupitella myöhemmin kirpparilla. Lahjan, jota ei tarvitse edes valokuvata. Se jää mieleen ja aisteihin - antajalle ja saajalle.

Luomuilua

2011-10-11T05:59:00.015+03:00

Viime viikolla A-Talkin aiheena oli Hyvä, paha luomu. Ohjelmassa dosentti Jussi Tammisola ja viljelijä Hannu Vuorikko olivat tuikasti luomua vastaan. Luomun puolesta puhuivat taiteilija, luomuviljelijä Osmo Rauhala ja kuluttaja Hanna Pajala-Assefa.

Kauniina sunnuntaipäivänä kävelin lähitienoolla ja vastaan tuli Villa Elfvikin luomumarkkinat. Naapurustoa lapsineen kuhisi tuoreitten vihannesten ja leipien äärellä. Luontotalon yläkerrassa oli sympaattisia esitelmiä aiheesta.

Aloin pohtia, mikä ihme saa Jussi Tammisolan taistelemaan niin ponnekkaasti luomua vastaan. Motiivi jäi hämäräksi. Kyse on vieläkin vain noin 1-5% markkinasta/viljelyalasta, joka ei todella uhkaa ketään. Tämä joukko viljelijöitä jaksaa nähdä suunnattomasti vaivaa tuottaakseen puhdasta ruokaa. (Keinolannoitteet ja lisäaineet olisi helpompi tie). Kyse on myös kuluttajista, jotka oikeasti arvostavat luomun tuomia lisäetuja: puhtautta, eettisyyttä ja sitä ettei ympäristöa rasiteta liikaa. He haluavat pitää huolta itsestään ja lähimmistään ja monet pohtivat myös maapallon tulevaisuutta.

Hyvä JussiT. Ei sellaista vastaa kannata sotaa julistaa. Se sekoittaa epätietoisia ja naurattaa niitä, jotka asioita tuntevat. Siitä naurusta kertoo Kotiäiti luomulaaksosta.

Inspiraatio

2011-08-27T12:04:00.011+03:00

Inspiraatio kirjoittaa pitkästä aikaa lähti nousuun alkuviikosta, polkiessani Lähiruokaviestiä Kyyjärveltä Alajärvelle Tarjoa tuoretta-sanomaa toistaen. Voi vain kiittää idean äitiä Immu Kärkkäistä innokkuudesta viedä lähiruokasanomaa ja viestiä. Sitä intoa on kestänyt jo viisi vuotta. Nyt tulos todella näkyy! Matkalaiset pääsivät perille ja luovuttivat tuoreussanoman päättäjille eilen Herkkujen Suomi-tapahtumassa. Upeaa, että Herkkujen Suomi-tapahtuma on saatu aikaan. Syystober-tapahtuma oli hyvä kaveri sille. Kommentokaa tähän kenelle kuuluu kiitos niistä! Ainakin MTK:lle. Kävin Rautatietorilla monta kertaa eilisen aikana. Koko ajan kova kuhina. Illalla tori näytti olevan Taiteiden yössä vieraileville lapsiperheille mieluinen paikka. Jonoiksi asti.

Paljon oli nähtävää ja maistettavaa. Ostettavaakin. Jotakin jäin kaipaamaan: tuoreutta! Tuoreita juureksia, marjoja ja omenoita kaikkien purkkien ja säilykkeiden joukkoon. Enemmän keskieurooppalaista torifiilistä ja vähemmän maatalousnäyttelyä.

Toivotaan, että Herkkujen Suomi-viikonlopusta tulee perinne, joka kehittyy vuosi vuodelta.

Pakko sanoa, että MakuMaku osaa markkinoinin ja viestinnän. Bloggareille jaettu tieto- ja herkkupaketti oli oiva. Kiitos.

Kun tänään huomasin, että kotiyrtit kukoistavat vielä ja omenapuiden sato on parhaimmillaan, innostuin etsimään resepetejä. Blogeista. Palaan niihin. Ruokabloggaus on ihana harrastus. Taidan jatkaa.

Pikaruokaa pääsiäisenä

2011-04-25T20:33:00.019+03:00

Teimme kauniin pääsiäinen kunniaksi retken Euroopan kulttuuripääkaupunki Turkuun. Siellä yhtenä kohteena oli Logomon näyttely. Näyttely avasi hyvin tulen teon historian sekä selitti Turun palon. Samalla pääsi näkemään monipuolisesti erilaisia kuvatataiteita. Kiinnostava yksityikohta oli Sis. Deli & Cafe Logomon sisääntulossa. Kahvilaan sisään mennessä tuntui kuin olisi asunut taideteoksen sisään.

Taideteos paikka olikin. Kahvilatila on saksalainen Tobias Rehbergin ja Artekin yhdessä suunnittelema. Mustavalkoisessa kokonaisuudessa oranssi pilkahdus loi huikean vastakohdan. Palvelu oli hyvää.

Päivän ensimmäinen pikaruoka oli Sis. Deli & Cafe´n taattu mozzarellatäytteinen sämpylä kera luomukahvin. Sämpylä maistui ihanasti viljalta ja täytteiden makuvivahteet säväyttivät. Kahvia sai santsata. Seuraavalla kerralla pukeudun oranssiin, kun menen tähän paikkaan. Sinne tekee mieli toisetkin. Vaikkapa lounasaikaan.

Matka jatkui ja pääsiäispäivänä oli moni paikka kiinni. Iltapäivällä Tampereelta tullessa nälkä yltyi ja auto piti tankata Toijalan ABC:llä. Siis tankataan itseäkin. Sananmukaisesti tankataan. Kello 4 iltapäivällä ABC:n lounaslinja ei houkutellut, siispä tiskille tilaamaan Hesen kanahampurilaista. Se on sopiva välipala. Ensimmäinen haukkaus maistui hyvältä. Vei nälkää. Kolmannella iski itseinho, joka kasvoi kun katseli paikkaa, jonka pöydissä tottakai näkyi nälkäisten perheiden jäljet. Ulos aurinkoon tullessa vatsa oli täynnä tyhjää energiaa ja suussa maistui majoneesi ja kevyt-Pepsin makeutusaine. Hmm.. pitäisikö moittia...Tankkaus käy nopeasti ja vessat ovat siistit. Matkalaisia piisaa. Hinnat sopivat kaikkien kukkarolle.

Kotiin palatessa kanahampurilaisen energia oli kulutettu. Nälkä kaiversi. Kylmiössä onneksi odotti edellisenä päivänä ostettu lohi. Kas siitä pikaruoaksi lohimedaljonki. Suolaa ja rosepippuria pintaan. Muutaman minuutin paisto voissa molemmin puolin. Vuohenjuustosilmät päälle. Rinnalle rucola-vuonankaali-salaattia vadelmilla höystettynä kera oikein mainion balsamicon. Olimme ruokapöydässä 15 minuuttia kotiin tulon jälkeen. Todellista pikaruokaa. Erittäin hyvää. Tuli onnistumisen kokemus.

Päivän opetus. Pikaruoasta syntyy monenlaisia elämyksiä ja kokemuksia.

Esteettisiä elämyksiä ja fenkolisalaatti

2011-04-05T22:02:00.050+03:00

Tiedän ihmisiä, jotka eivät halua kutsua ruokavieraita, koska ovat sitä mieltä, ettei heillä ole riittävää ruoanlaiton osaamista tai sopivaa tarjottavaa. He sanovat, että kutsuvat vieraita sitten, kun on uusittu astiasto tai olohuoneen matto. Tiedän myös ihmisiä, jotka kruusailematta tarjoavat, mitä talosta löytyy aina kun siellä poikkeaa tai kutsuvat pöytäänsä syömään ilman suurenpaa numeroa. Suurin osa ihmisistä on siltä väliltä: Kutsuvat ystäviä kotiinsa ja tekevät itselle ja vieraille maistuvaa ruokaa. Jokainen kokkaa ja kutsuu tyylillään - tai on kokkaamatta ja kutsumatta. On ihanaa päästä näkemään ja kokemaan, miten monella tavalla tunnelma syntyy. Kerron yhdestä - lyhyesti. Olin viikonloppuna kylässä ystävättären luona Hampurissa. Perjantaina oli toripäivä (kaupungin paras ruokatori, jossa lähes kilometrin mittainen ruokakäytävä täynnä tuoretta herkkua). Keräsimme torilta ja pikkukaupoista illallisen raaka-aineet. Pysähdyspaikkoja oli toistakymmentä. "Tästä kojusta saa kaupungin parhaat vihannekset, tässä parhaat juustot, tästä aivan tuoreet karitsanfileet, tässä on perjantaisin parhaat kalat...Fenkoli kannattaa hakea erikseen tuosta luomukaupasta..." Valikoimat olivat päätähuimaavat. En edes tunnistanut kaikkia raaka-aineita. Ruokakorin sisältö näytti niin hyvältä, että niistä olisi jo sinällään saanut kelpo syötävää. Mutta raaka-ainehankinta oli vasta alkua.

Isäntäväen keittiö oli rakennettu niin, että vieraitten oli helppo seurata pariskunnan yhteistö ruoanlaittoa. He halusivat vieraitten istuvan ja seurustelevan, ei osallistuvan. (Heille oli mieluisaa, että tuijoitimme ja kyselimme. Minua moinen tarkkailu olisi ärsyttänyt; itse häädän vieraat isännän kanssa kanssa muualle seurustelemaan, kun teen ruokaa).

Menu oli lupaava:

- thaimaalainen kookosmaito-vihannnes-äyriäiskeitto (jolla hieno nimi, jonka unohdin)

-mätiherkku sellofaanikääreestä (reseptin saatte myöhemmin)

-karitsanfile fenkolisalaatin ja vuohenjuustoperunoiden kera - tomaattisorbet ja jäätelö (tämän reseptin löydät Eeva-lehdestä syyskuulta 2010).

Kaikki oli katettu kauniisti. Jokaisen ruoan jokainen väri oli mietitty. Servetit oli juuri oikein taitettu ja lasit kiilsivät kirkkauttaaan kynttilän valossa. Ruokahetken puitteet olivat täydelliset. Sekä esteettinen ja kulinaarinen elämys oli huikea. Pääsiäistä varten kirjaan tähän fenkolisalaatin ohjeen. Se sopii lampaan kanssa täydellisesti. Laitan muut reseptit tähän myöhemmin.

Fenkolisalaatti

Ota iso kulho ja tee siihen liemi:

Purista 1-2 sitruunan mehu ja raasta siihen vielä yhden sitruunan kuori. Lisää hunajaa (emäntämme käytti laventelihunajaa, tavallinenkin käy). Lisää suolaa ja pippuria sopivasti. Raasta 1-2 isoa fenkolia ohuiksi suikaleiksi kulhoon liemen päälle. Lisää suolaa, pippuria ja oliiviöljyä. Sekoita ja tarkista, että salaatista tulee sopivan kosteaa. Pilko runsaasti tuoretta minttua joukkoon. Tarjoa heti tai anna vetäytyä pari tuntia.

Ruokakokonaisuus viineineen hiveli kaikkia aisteja. Keittiö oli ruoan laiton jäljiltä siisti. Keskustelu rauhaisaa ja valaistus sopiva.
Mitä opin? Sen, että jokainen meistä on omanlaisensa kokki. Jokaisella pariskunnalla on omat tapansa. Oli ihana kohdata ainutkertainen elämys, jonka valmistamisesta ja tarjoamisesta isäntäväkikin nautti. Upea tunnelma voi syntyä monella tavalla. Tärkeää on, että keskittyy siihen, mitä tekee. Lyhyeksi tai pitkäksi hetkeksi. Senkin opin, että jatkossa kuivaan viinilasit oikein kirkkaiksi. Se lisää juhlan tunnelmaa.

Kiitos ystävät, P&R, esteettisyyden ja moniaistillisuuden mestarit!

Kukkoa punaviinissä - miesten ruokaa

2011-03-27T19:16:00.028+03:00

Tänään siirrettiin kelloja tunti eteenpäin. Maaliskuinen sunnuntai oli täynnä kevään tuntua, mutta pakkanen piti hanget kestävinä. Ilma houkutteli ulkoilemaan. Tottakai ennen kävelylenkkiä piti laittaa ruoka uuniin. Tällä kertaa valinta osui Kukkoon punaviinissä. En tiedä, olivatko koivet ja rintapalat kukkoa vai kanaa, mutta viini oli aitoa bourgognelaista. Resepti löytyi moneen kertaan kahlatusta ranskalaisesta keittokirjasta. Jaksan huonosti kirjoittaa reseptejä, mutta tässä kuva kirjasta. Suunnilleen sama resepti löytyy Umamin sivuilla. Kun tulimme kävelylenkiltä, olisimme osanneet kotiin myös tuoksua seuraten. Kuten monien muidenkin pataruokien, niin myös tämän rinnalle kypsytimme rikottuja esikypsytettyjä ohrasuurimoita. Ohraa saa hyvin luomuna. Jotenkin luomuohra tekee ruoasta erityisen täyteläisen. Mikä tästä ruoasta tekee miesten ruoan. Tietysti kukko itse ja pullo viiniä kukkoon lisättynä. Yksi miehinen elementti on tähän reseptiin kuuluva flambeeraus konjakilla. Meillä isäntä on innostunut yrttien kasvatuksesta erityisesti sen jälkeen kun hankki Zen Grow-laitteen. Siis laitteen, jonka eri ominaisuuksia voi testata arjessa. Tässä reseptissä tuoreita yrttejä ei tarvinnut säästää. Punaviini ja yrtit täydensivät toisiaan.

Keväinen aurinko paistoi, kun pienellä joukolla nautimme hyvästä ruoasta. Maailman murheet eivät tämän ruoan ääressä ole mielessä. Teki mieli katsella kesäkuvia. Ollaanhan taas tunti kesää lähempänä.

Kiitokset ja kukkia Tellolle!

2011-03-05T15:25:00.032+02:00

Eilen kuulin suru-uutisen: Tello Anttila on siirtynyt tuonilmaisiin, kuten Päivi Palojoki sen ilmaisi. Puhuin viimeksi pari viikkoa sitten Tellon kanssa. Hän oli silloin sairaalassa. Sairaudestaan huolimatta hän halusi huolehtia, että Suomalaisen ruokakultttuurin edistämisohjelma Sre:n päätosjuhlan tarjoilu Kalevalanpäivänä 2011 tekee kunniaa sille, että hänen yksi suuri haaveensa toteutui: Suomeen saadaan ruokakulttuuriprofessuuri. Itse olin ohjelmassa viestinnän toteuttajana. Hänet Marja Innanen oli valjastanut näyttämään, mitä ruokakulttuurimme oikeasti on.

Se kunnianhimo, jolla Tello tätä juhlaa teki, ei poikennut mistään hänen tekemästään. Kaiken piti olla täydellistä! Niin täydellistä, että ne jotka eivät ymmärrä moniaistillisuuden merkitystä, jäivät paljosta paitsi. Ja ne, jotka ymmärtävät, haukkoivat henkeään. Tämän kokemuksen pääsivät tuntemaan monet Sren päätösjuhlaan kutsutut ruokabloggarit. Hyviä kuvauksia juhlasta on monissa blogeissa: Jokis eli Jokapäiväistä leipää , Pastanjauhajat, Kulinaarimuru-Jaana, Siskot kokkaa ja moni muukin bloggari kertoo blogissaan ruoasta sanoin ja kuvin.

Tello suunnitteli juhlaan kutsun, koristelun ja tarjoilun, jonka Kanrestan väki toteutti. Tilaisuudessa Jaana Husu-Kallio ja Sirkka-Liisa Anttila ojensivat pian valittavan professorin työhuoneen seinälle särkitaulun. Se oli Tellon tekemä, ehkä Tellon viimeinen. Sama kuva oli jokaisessa kutsussa. Tämä särki antaa järkeä, mutta myös uskoa siihen, että se työ mitä ihmiset tekevät sydämestään, ei valu hukkaan.

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman päätösjuhlan ruokararjoilu oli yksi Tellon mestariteoksista. Täydellinen. Sen saivat kaikki noin 200 vierasta kokea. Paikalla oli ruokaihimisiä ja muita kutsuvieraita, joista muun muassa USA:n suurlähettiläs Bruce Oreck palasi yhä uudelleen hakemaan lisää ruokaa. Voi miten iloinen Tello olisi ollut, jos olisi päässyt senkin näkemään ja kokemaan. Lähetimme juhlasta kiitosviestin Tellon puhelinvastaajaan. Sen viestin sanoma oli: Kiitos Tello. Olet upea. Toivomme, että hän ehti kuunnella sen viestin.

Bloggasin pari viikkoa sitten tämän Keskikirja-jutun, kiittelin kirjaa, jossa yhtenä tekijänä oli Tello. Kun olin sen kirjoittanut, Tello kiitti siitä.

Minä rakastan kukkia. Minusta on ihana saada niitä. On myös mukava lähettää niitä. Olin miettinyt etukäteen millaisen kiitoskimpun Tellolle ojennan. Olinhan tehnyt juhlia hänen kanssaan jo 80-luvulla, Cultorin aikaan. Jokaisesta kukasta olisin neuvotellut pitkään hyvän kukkakauppiaan kanssa. Tello olisi ymmärtänyt jokaisen kukan viestin. Mutta. Minulla oli seuraavana päivänä kiire. En ehtinyt kukkakauppaan. Ajattelin, että teen sen myöhemmin. Myöhemmin...

Vielä viikko sitten Tello olisi ehtinyt nähdä ne kukat. Hän olisi voinut lukea jokaisen kukan viestin.

Haudalle kukat lähettäessäni, muistan: Laita kiitoskukat heti. Koskaan ei tiedä tuleeko huomista.

Kiitos Tello.
Sinut muistetaan!

Ruokakokemuksia

2011-02-20T15:11:00.012+02:00

Tänään lypsin ensi kertaa elämässäni mateen. En olisi ikinä uskonut, että kilon made tuottaa sellaisen määrän mätiä. Mateen ostimme - pakko myöntää - nyljettynä. Sellon Citymarketin osaajat laittoivat mätipussit nätisti laatikkoon ja pitivät myös maksan ehjänä.

Tutkailin monia reseptejä, mutta toteutin lopulta Maaseudun Tulevaisuudesta poimimani Kermaisen madekeiton. Se oli aika lailla samanlainen kuin oli Ruokatiedon resepteissä.

Madekeitto, keitetty maksa siihen lisättynä, maistui niin hyvältä.

Mateen valmistaminen oli Todellinen Sesongin Ruokakokemus tällaisena helmikuun aurinkoisena pakkaspäivänä (-20 astetta), kun valoa on niin paljon, että väkisinkin tuli keväinen olo.Seuraava ruokakokemus syntyy, kun teen oikein hyvät blinit kaikkien taiteen sääntöjen mukaan raskittaen tattarijauhoista. Blinit nautimme nyt pakkasessa odottavan mateen mädin ja smetanan kera. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Minkä uuden ruokaelämyksen olet itse viimeksi kokenut?

Burgundilaispata pysyy

2011-02-06T14:55:00.021+02:00

Tänään sen tajusin. Ymmärsin, mistä ruokaharrastukseni oikeasti alkoi. Elettiin vuotta 1978, kun nuorena rouvana aloin järjestää kestejä vieraille. Ostin ensimmäisen oman keittokirjani: Kestikirjan (WSOY 1978).

Nyt yli 30 vuotta myöhemmin, otin taas kerran kirjan esiin. Jo rispaantuneesta Kestikirjasta avasin mielireseptini, burgundilaispadan. Valmistimme sen huolella, panimme padan uuniin ennen hiihtolenkkiä. Annoimme muhia. Muistan, että silloin 70-80-luvulla 3-5 tunnin haudutusajat olivat vielä harvinaisia. Ulkoa tullessamme kotona oli ihana tuoksu.

Katsoin kirjan takakantta entistäkin tarkemmin. Huomasin, että siellä olevat 1970-luvun tekijät - lähes kaikki heistä - ovat ruokakulttuurin tekijöitä edelleen. Vai mitä sanotte:

Burgundinpataa syödessäni päätin vastata Sre-kuukauden bloggareille annettuun tehtävään: "Mitä haluat säilyttää suomalaisesta ruokakulttuurista tuleville sukupolville?" Ainakin Pastanjauhajat, Sillä sipuli ja Perjantaikokki olivatkin jo oivallisesti vastanneet tähän tehtävään. Oma vastaukseni, kuukauden Sre-bloggaajien ulkopuolelta, on "Haluan, että säilytämme ruokakulttuurihuumassa kunnioituksemme niille ihmisille, jotka ovat tehneet töitä ruokakultuurimme eteen jo ennenkuin ruokakulttuurihypetystä on edes keksitty."

Ja siitä burgundinpadasta. Se maistui edelleen. Moni asia on 30 vuodessa muuttunut. Monet kestit on pidetty. Kaikki kolme lasta ovat jo omillaan, mieskin on vaihtunut, mutta burgundilaispata, se on ennallaan. Ja kirja on koossa edelleen. Kiitos Kestikirja.

On se hyvää. Ruoka.

2010-12-17T16:24:00.024+02:00

Oli tulossa pöydällinen ruokavieraita. Piti pohtia kaikille sopiva menu. Jotenkin olin saanut päähäni, että jouluun on hyvä virittäytyä ruokalistalla, joka koostuu maa-artisokkakeitosta, jostakin hirviruoasta ja vadelmajäädykkeestä.

Kaikki lähti kahden kilon hirven paahtopaistista, joka odotti pakkasessa pataan pääsyä. Suhde tähän ruokaan oli varsin läheinen. Yksi vieraista oli elukan syksyllä ampunut. Tästä lisää myöhemmin. Ensin pitää valmistaa alkuruoka.

Aloitin tietysti maa-artisokkakeitosta. Kevyesti googlaten löytyi Kaikki äitini reseptit-blogista tarinaa Tajunnan räjäyttävästä keitosta. Resepti vaikutti hyvältä ja se oli niin lennokkaasti kirjoitettu ja kommentoitu, että pitihän sitä kokeilla. Keiton erikoisuus on siinä, että valmiin keiton pinnalle lisätään paahdettuja pekaanipähkinöitä ja savuporomurua. Keitto yhdessä Wolfbergerin Riesling Pinot Cris-viinin ja hyvän leivän kera oli varsin miellyttävä kokomus. Tajunnan räjäytys tuli myöhemmin.

Ja pääruoka. Se hirvi. Ohje löytyi metsästäjän keittokirjasta. Mukailin ohjetta, kun tein annoksen 10-12 hengelle.

Ensin valmistellaan lihat uuniin.

Leikataan noin 2 cm paloja, paistetaan pienissä erissä, lisätään kevyesti kuulotetut sipulit ja laitetaan muhimaan riistaliemessä uuniin.

- 2 kg hirvenlihaa

- sipulia (käytin 6 salottisipulia)

- suolaa ja pippuria

- n. 2 litraa tummaa riistalientä (käytin Puljongin valmista lientä)

Ohje ehdotti tunnin paistoaikaa. Pidin lihapataa ensi vaiheessa uunissa reilut kaksi tuntia. Sitten uunista ulos. Fressasin pilkotut kasvikset (6 porkkanaa, 3 paprikaa, purjoa, chilipaprikaa), lisäsin pataan ja laitoin lihan uuniin vielä tunniksi. Ohje ehdotti tässä vaiheessa vain 10 minuutin kyspymisaikaa. Silloin varmaan kasvikset olisivat olleet al`dente. Lihapadan kanssa tietysti ohraa.

Olen varsin ihastunut Chateauneuf-du-pape-viiniin. Myös tähän juhlahetkeen se toi tunnelmaa yhdessä kynttilöiden ja ulkona olevan sakean lumisateen kera.

Lihapadan maku oli hyvä. Suorastaan täyteläinen. Pata teki kauppansa. Mutta. Taas kerran vahvistui oppi siitä, että lihapataa pitää pitää uunissa vähintään 4 tuntia. Aina. Tässä tapauksessa pöydässä istunut hirven ampuja todisti, että kyseessä oli erittäin kypsään ikään ehtinyt sonni, joka vaatii padassa runsaasti yliaikaa. Seuraavana päivänä lämmitimme pataa. Nyt oli lihan mureus täydellinen. Yhteensä kuuden tunnin jälkeen.

Jälkiruokana oli vadelmajäädyke. Valinta on helppo, koska jäädyke on aina niin hyvä. Ja vadelmat ovat marjoista parhaat. Ohje löytyi Kotilieden sivuilta. Lisäsin pienen tujauksen marjalikööriä.

Laitoin mukaan purkin rahkaa keventämään kermaista vaikutelmaa.
Vuoasta irtoaminen on usein epätäydellista. Makuun se ei vaikuta.

Ruokailu sujui hyvässä tunnelmassa. Sopivan täyttävää, mutta ei ähkyn aiheuttavaa. Monen ruokalajin kanssa touhuaminen antaa aikaa istua pöydässä ja antaa puheenvirran soljua.

Tajunnan räjäytys tuli vasta illan pimetessä. Kun oli juustojen aika.

Juustojen osto ja tarjoilu on helppoa, kunhan muistaa kaksi asiaa:

- muistaa huolehtia, että juustot (varsinkin valkohomejuusto) on kypsää

- muistaa ottaa juustot lämpiämään monta tuntia ennen tarjoilua.
Juustolautanen tyhjeni vauhdilla. Suosikkeja olivat Juustoportin Viinitarhurin juusto ja Saint Agur-sinihomejuusto. Espanjan ylpeys Manchego- juusto on aina varma valinta juustotarjottimelle.

Kylmät päärynäviipaleet maistuvat kaikkien juustojen kera.

Rimmisen riimityksellä voi sanoa: On se hyvää. Ruoka.

Luciajuhla valmistaa jouluun

2010-12-12T20:52:00.009+02:00

Tänä vuonna valmistauduin oikein kunnolla Lucian päivän juhlaan. Tämä valtaisan kaunis ja luminen talvi innostaa.

Tein Luciapullia, ihan sahramin kanssa. Huomasin, että sahramin annostelussa pitää olla tosi tarkkana. Ja paremmin olisi pitänyt liottaa sahrami lämpimään veteen ennen lisäystä. Pieni pussillinen litran taikinaan sanottiin olevan hyvä määrä. Laitoin alle puolet pussista ja silläkin tuli jo sekä väriä että jopa kitkeryyttäkin. On sen verran aikaa kun olen leiponut viimeksi että olin vähän laiska vaivaamaan ja taikina oli vähän vaikea käsitellä, mutta maku oli hyvä.

Kodin Kuvalehdestä (24/2009)löysin ihanan Savuporokakun reseptin.

- Pohjassa 150g murskattuja hapankorppuja ja desi voisulaa.

- Täytteessä 200g kylmäsavuruohetta, sipulia, aurinkokuivattuja tomaatteja, kurkkusalaattia, tuorejuustoa, kermaviiliä, 4 dl vispikermaa, persiljasilppua. Täyte kiinteytetään 5 liivatelehdellä ja maustetaan mustapippurilla.

- Päälle puolukkakiille, jossa 5 dl puolukkkamehua, joka hyydytetetään 4,5 liivatteella.

Toteutin sen. Onnistui yllättävän hyvin.Laitoin kruunun päähäni ja kutsuin naapurit kylään. Hyvää Lucian päivää!

"Soitin ensin äidille..."

2010-12-04T05:55:00.054+02:00

Tänäkin vuonna Sre kutsui vuoden aikana valitut ruokabloggarit yhteiseen blogimiittiin. Tapasimme viikko sitten ja vasta nyt ehdin kirjoittaa tapaamisesta. Hyvä puoli myöhäisessä raportoinnissa on, että voin rohkeasti referoida muitten paikallaolleitten kirjoituksia ja kuvia. Kiitos teille aktiiviset bloggarit!

Heti aluksi tunnustus. En olisi itse ikinä blogillani yltänyt tähän seuraan, mutta olen niin onnekas, että kuulun järjestävään organisaatioon. Toinen tunnustus: Nämä kuvat ovat Chez Jasun ja Kulinaarimurujen blogeista. Myös Hannan soppa-blogissa on upeita kuvia. Linkit alla.

Puolet kutsutuista pääsi perjantai-illan miittiin paikalle. Suurin osa Helsingistä, myös Turusta oli edustus paikalla. Ilta alkoi Tasavallan Presidentin keittiömestarin, Sirkka-Liisa Ruottisen tarinoilla. Aihe oli ajankohtainen. Onhan hänellä huomattavat bileet valmistelun alla ja toisaalta esimies oli juuri saanut tärkeän tunnustuksen. Ruottinen kertoi meille työstään ja urastaan ympäri maailmaa. Täytyy sanoa: ei ole ihme, että hänelle on tullut maailmalta työtarjouksia ja paluupyyntöjä, niin luonnekas ihminen hän on. Kiitos hersyvästä esityksestäsi.

Yhdessä syömiseen olimme varanneet pöydän lokakuussa avatusta luomua suosivasta ravintola Chez&Sommelieristä. Ravintolassa Sasu, Johan ja Max panivat parastaan. Kommentteja voit lukea alla olevista linkeistä (joista osa toimii huonosti).

Bloggareissa on sekä ruoka-alalla työtä tekeviä että harrastajia. Lähes kaikille oma blogi on ruoanlaiton, valokuvauksen ja päiväkirjan yhdistelmä, josta jokainen bloggari haluaa tehdä juuri oman näköisensä. Bloggarin luonteessa tuntuu olevan aimo annos uteliaisuutta. Huomasin, miten innolla bloggarit seuraavat ja kannustavat toinen tosiaan.

Kiinnostavaa oli myös kuulla, miten tämä joukko oli ottanut vastaan tiedon siitä, että oli valittu Sre:n kuukauden blogiksi: "Soitin ensin äidille!" oli monen vastaus. Se oli hyvä uutinen myös palkinnon antajalle, Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma Sre:lle. Virallinen täydentyypuolivirallisella, totesi myös itse pääsihteeri, ruokabloggari hänkin.

Ympyrä sulkeutui
Ensimmäinen kuukauden ruokablogi, tammikuussa 2009 oli Pastanjauhantaa. Viimeinen, Ruokahommia valittiin joulukuussa 2010. Yhteensä 24 ruokablogia kantaa blogissaan Kuukauden Ruokablogi-tunnusta. Onnea vielä kaikille!
Kahden vuoden aikana valitut 24 bloggaria ovat tärkeitä sanansaattajia, kuten ovat ne monet muutkin ruokablogit, jotka eivät mahtuneet valittujen joukkoon. Monta hyvää ja kriteerit täyttävää jäi listalle. Yhteisesti kiiteltiin kaikkia blogeja, mutta erityisesti työtä, jota Pastanjauhajat ovat tehneet ruokabloggauksen saralla. Kiitos Pastanjauhajat. Sre-bloggarit tapaavat taas helmikuun lopussa.

Valmistautukaa Tehtävään bloggareille!

Mitä muille jäi mieleen?
Sen saa selville helposti, kun lukee paikalla olleiden blogeja. Kas tässä yhteenveto.

Hanna kertoi blogissaan Hannan Soppa, miten oli Suomalaista ruokakulttuuria edistämässä. Hän kirjoittaa nykään Makulehden blogissa, vaikka vielä blogia valitessa oli toisaalla. Hanna oli laittanut kuvat ja kiitokset Facebook-sivuille.
Unelias Kokki seuraa alan tapahtumia aktiivisesti - eikä hän todellakaan ollut unelias. Jäi kysymättä, mistä tämä nimi on saanut alkunsa.
Kulinaarimurujen Jaana kertoi hersyvllä tavallaan Kulinaarisista kokoontumisajoista.
Myös Omenaminttu oli paikalla ja kertoikin tapahtumasta pääasian eli kaalin ja lampaan lomassa. Ja ne kuvat. Aah. Siis jalustalta. Ja omenaminttu on oikeasti olemassa oleva kasvi.
Ruokahommien Janna kirjoitti mukavasti yllärihommista. Ruokahommien valintaa suositteli myös Pastanjauhajat.
Chez Jasu oli kirjoittunut aiheesta pitkän raportin: Ilta kaltaistensa seurassa. Jos olisin kehannut, olisin suoraan kopioinut sen tähän ihan sellaisenaan. Tässä yksi kuva hänen blogistaan.

Keitä me kaipasimme? Kaikkia muita kuukauden bloggaajia tietysti. Paljastan tässä, mitä teistä puhuimme:

Tammikuun Sre-bloggari Viva Ciabattan Aleksi on seurattu blogi. Hänen rento leivontatyylinsä ihastuttaa. Helmikuun Faktasta&Farfallesta oltais haluttu tietää, kumpi on se fiilistelijä ja kumpi tykkää nippeleistä. Toukokuun Sre-bloggari olisi varmaan tuonut meille Kirjeitä Japanin ja Ranskan keittiöstä. Kesäkuussa valittua Chocochiliä eli puutarhuri Elinaa kaivattiin. Hän on tuonut syvyttä kasvisruokien maailmaan. Syyskuun Tuulenhumina todettiin niiiiiiin rauhoittavaksi. Monelle oli syntynyt into tehdä ruokaa metsässä ja vaikkapa savustaa kalaa retkikeittimellä.

Hanna Jensenin siirtyi Anna-lehteen ja blogin viimeinen postaus on lokakuulta. Jensenin kiusaus on ollut monen nuoren ruokainnoittaja. Hänen kymmenen oppiaan ruoasta ja sen valmistamisesta ovat varsin köyttökelpoisia.

Tapaamisiin ystävät!

Drink Finland

2010-11-25T21:04:00.002+02:00

Tämä raportti on hyvä.
Kannataa lukea. Meilla ruokaihmisillä on monta tehtävää.
Luonnolla, rauhalla, luomulla, isoäideillä, puhtaalla ruoalla ja hiljaisuudella on kysyntää.
Ei muuta kun hommiin!

Täydellisiä reseptejä

2010-11-14T17:37:00.021+02:00

Valmistauduin isänpäivälounaaseen tutkailemalla ruokablogien antia.

Pa stanjauhantaa oli saanut reseptikilpaansa Anulta kiinnostavantuntuisen hirvikeittoreseptin. Sitä kuvattiin perinteiseksi, jossa on pientä itämaista sävähdystä. Raaka-ainehankintoihin riitti pieni ylimääräinen kauppareissu (porkkanaa, lanttua, purjoa, palsternakkaa, valkosipulia, kylmäsavuporo-Koskenlaskijaa, lisptikkaa...). Pikkuisen varauksella suhtauduin lipstikkaan, jota harvoin käytän, mutta lopulta harmittelin, kun sitä ei kaupassani ollutkaan.

Teimme ison annoksen, puolet ilman kermaa ja juustoa - alkuviikkoa varten. Toisen osa kermalla ja juustolla, mutta ilman lipstikkaa.

Tästä reseptistä aisti, että reseptintekijä oli miettinyt makujen harmoniaa. Seuraavalla kerralla lisään myös lipstikan. Tämä keitto toimii varmasti alkukeittonakin, jos malttaa syödä riittävän pienen annoksen.

Jälkiruokana suosin usein omenaruokia. Nyt löysin viehättävästä Ruokahommia-blogista Marjan omenapiirakan. Resepti iski minuun heti. Siinä piirakkataikinassa käytettiin mantelimassaa ja sitruunankuorta. Erikseen vatkatut valkuaiset taikinassa takasivat piirakkapohjalle ihanan rakenteen.

Ikkunasta paistoi marraskuinen aurinko, kun otimme vanhat Myrnat esiin piirongista.

Kun söimme lämmintä omenapiirasta jäätelön kanssa, kera kahvin ja konjakin, myhäili koko pöytäseurue varsin tyytyväisenä.

Olin tyytyväinen, kun löysin nämäkin täydelliset reseptit - ja sain laittaa ne kiertoon muiden iloksi.

Kohupaljastus

2010-11-08T10:14:00.008+02:00

Olen entistä enemmän aidon ruoan kannattaja. Alan uskoa luomuun päivä päivältä enemmän.
Tunne on tärkeä, mutta sen ei saa koskaan ylittää tutkimusta ja oikeaa tietoa.
Tänään viehätyin Kemikaalikimaran kohupaljastuksesta liittyen Aitoa ruokaa-kirjaan. Vaikka Nilsson asiantuntija onkin, on Kemikaalikimaran mukaan muutamissa faktoissa ja päätelmissä menty vähän metsään. Luotatko Nilssonin vai Kemikaalikimaran lähteisiin?

Omenamintun ja Nilssonin kanssa olen yhtä mieltä liemikuutioista. Niitä kannattaa välttää. On hyvä, että vanhemmat pohtivat entistä enemmän, mitä pienille lapsilleen tarjoavat. Hyvä esimerkki on pienen tytön äiti Pauliina, joka puhuu puhtaan ruoan puolesta.

Kauppareissu

2010-10-31T18:24:00.009+02:00

Kävin läheisessä Alepassa pyhäpäivän pikasostoksilla. Hain tuotteita, joita olen ostanut ennenkin. En ole katsonut tuoteselosteita kovin tarkasti ennen. Katsonpa nyt. Mikä ilahduttaa ja ja mikä kummastuttaa? Katson asiaa tietysti Aitoa Ruokaa-kirjan tuomien silmälasien läpi.

Vaasan 100% Ruis Hapankorppu:
+ viljana vain ruista, kuitua jopa 21%
+ ei mitään lisäaineita, jos ei suolaa lasketa.

Tätä syödään edelleen. Maistuvaa.

Rainbow Tomaattimurska
+ tomaatti pääraaka-aine ja ekana ainesosana
-+ yksi happamuudensäätöaine (E330) ei kuulosta kovin pahalta. Tosin vuoteen 2012 säilyminen on liiottelua.
Seuraavalla kerralla katson, onko saatavissa ilman säilöntäainetta.

Valio Aura sinihomejuusto, laktoositon
+ minusta Valio Aura on hyvää. Vahingossa ostin laktoosittoman.
-+ yksi happamuudenäätöaine (E509) ja yksi säilöntäainen (E235), hmm...
Tarkkailenpa muitakin juustoja, mutta luotan Auraan.

Syön aika vähän näitä, koska vältän rasvaa ja suolaa, joten en ole kovin tarkka sisällöstä.

Valio Metsämansikkajogurtti (Hyla)
+30% vähemmän sokeria, tykkään sen mausta
-metsämansikkaa 0,5%, aika vähän, lisäksi mansikkaa 5,5%
-lisäaineita on, mutta E-numeroita ei ole tuoteselosteeseen merkitty
Siirryn luomujogurttiin ja oikeisiin marjoihin.

HK-Via Intialainen Kanakorma
+ tämä on mulle pikaruoaksi työpäivinä, jolloin en ehdi lounaalle. Tykkään tämän mausta ja minusta kiva että säilyy (näyttää säilyvän vielä 2 viikkoa). Enkä olekaan ennen katsonut aineksia. Tiedän myös, että suolaa on vähennetty ja tämä on Sydänmerkki-tuote
- maissimaltodekstriiniä ja muunneltua maissitärkkelystä näkyy olevan, hm...
- broileria 19% eli 320 gramman annoksessa 60g eli ei ihme, että sopii paremmin kevyttä työtä tekeville naisille...hyvä asia on että broileri on suomalaista
Ovat niin käteviä, että ostan edelleen silloin tällöin, ehkä harvennan ostoja.

Felix Voileipäkurkkuja
- etiketti kertoo, että perinteisellä osaamisella valmistettuja
- yksi stablointiaine (E509) ja säilöntöaine (E202), onkohan perinteisiä
- sokeria ja suolaa enemmän kuin arvasin.
Nämä eivät ole välttämättömiä. Vähennän ostamista. Perinteistä muka...

Tropicana-mehu, pure premium
+ ei tiivisteestä vaan mehusta tehty
+ valmistusaineissa kerrotaan että appelsiinia 45%, mandariinia 35% ja viinirypäleistä 20%.
Tämä on perheenjäsenille, ei minulle. En juo näitä mehuja, koska ovat minulle turhia. Itse pysyn vedessä.

Myllyn Paras, esikypsytetty rikottu ohrasuurimo
+ ainekset: täyssjyväohra
+ runsaskuituinen
Tämä on tuote, jota pidän aina kaapissa.

Dan Sukker, Suomalainen taloussokeri
+ suomalaisesta sokerijuurikkaasta
Pidän kaapissa, joskus sitä aina tarvitaan.

Kaiken kaikkiaan jäi tunne, että Aitoa ruokaa -kirja on kerännyt ihan pahimmat esimerkit (34 lisäainetta jne.). Tärkeä huomio itselle oli silti se, että kannattaa tutkia tuoteselosteet, jotta tietää mitä syö. Ja osaa myös perustella itselleen ja muille, miksi jättää jonkun tuotteen ostamatta - tai ostaa vaikka siinä onkin lisäaineita.

Eniten ärsyttää se, että tuotteen nimi tai mainosteksti vääristää totuutta. Kun kuulet sanan aito tai perinteinen, ole tarkkana. Aina ne sanat eivät merkitse sitä mitä itse luulet.

Aitoa ruokaa - ennen ja jälkeen

2010-10-25T16:04:00.029+03:00

Olen huomaavinani, että Aitoa ruokaa kirja on jo nyt - viikko suomenkielisen painoksen ilmestymisen jälkeen - herättänyt kovasti kiinnostusta. Taloussanomat kirjoitti aiheesta tuoreeltaan. Maaseudun Tulevaisuudessa ruokakultuuriasiamies Anni-Mari Syväniemi iloitsi, että ruoasta puhutaan. Kävin tänään ostamassa eepoksen. Ensi silmäys vaikutti kiinnostavalta, mutta varoitan, suhtaudun kaikkeen haihatteluun kriittisesti. Olen ns. vanhan liiton ihminen. Seuraan kiinnostuksella, miten paljon vaikkapa kriittisen Kemikaalicocktailin mielipiteet poikkeavat omistani.

Kun seuraa ruokablogimaailmaa, näyttää siltä, että suurin osa on aidon ruoan kannattajia. Aika vaikea on ikisäilyvistä einesruoista, Mehukatti-mehusta tai Pirkka-mansikanmakuisesta omenakääretortusta kirjoittaa. Itselläni on kuitenkin tunne, että näiden elintarvikekosmetiikkatuotteiden siivittämänä arvostellaan elintarviketeollisuutta kokonaisuudessaan ja kaikkia teollisesti valmistettuja tuotteita. Se on väärin: suuri osa elintarviketeollisuuden tuotteista on varsin hyviä ja kelpoja tuotteita - ilman turhia lisäaineita. Palaan tähän kun olen lukenut kirjan.

Viikonloppuna minäkin tein aitoa ruokaa. Hirvimies oli saapunut kotiin, ja oli aika valmistaa Wallenbergin pihvejä ja juuressosetta.
Tässä Jyrki Sukulan ohjeessa käytettiin taas mystistä nelimaustetta. Korvasin sen maustepippurilla ja hyvä tuli. Juuressose on mainio lisäke tämän ruoan kanssa.

Aina yhtä hyvä on rahka-omenatorttu. Leikkasin tämä ohjeen yli 15 vuotta sitten. Piiras kuuluu aina valmistaa niin, että kaivan tämän pahvitetun Valion reseptin esiin.

Kun olin ruoat tehnyt, katselin lisäaineluetteloa. Käyttämissäni aineksissa ei niitä ollut. Hmm...

Mitä luulette te muut bloggarit. Kiihtyykö lisäainekeskustelu Suomessa Ruotsin malliin? Kirjan siivittämänä tai ajan ilmiönä?

Äidiltä tyttärelle ja päinvastoin

2010-10-10T08:22:00.027+03:00

Vanhemmilla on tärkeä kasvatustehtävä. He opettavat ja antavat esimerkkejä lapsilleen, miten käyttäytyä, suhtautua mihin ihmisiin, peseytyä, syödä, juoda, olla...Osan opeista lapset ottavat onkeensa, osassa valitsevat oman tiensä.

Jossain vaiheessa tulee päivä, jolloin omat opit alkavat palata takaisin. Lapset "opettavat" vanhempiaan. Sen totesin taas eilen. Olimme reilusti parikymppisen opiskelijatyttären kanssa "Turkuun päin" suuntautuvalla automatkalla. Menimme hänen valitsemiinsa paikkoihin. Minäkin löysin ihanan navettapuodin Adalmiinan Helmen, joka toi monta innoituksen lähdettä. Kattauksiin syntyi monta ideaa. Toinen löytö olivat tuoksut. Navettapuodin huumava (=hyvä) tuoksu osoitti, että kodinkin tuoksuun voi vaikuttaa: puhtaudella, hyvällä ruoalla ja hajusteilla.

Tyttären valitsema lounaspaikka oli Tuorlan majatalo. Kaarinassa, vanhan Turuntien varressa sijaitseva 1800-luvun kartano oli ihastuttava matkakohde. Minulle ennestään tuntematon paikka oli rentoa tunnelmaa täynnä. Ruoka oli mutkatonta ja hyvää. Lauantain ruokalistalla oli salaattipöytä, metsästäjän lihapata ja marjakiisseli. Kaikki tämä hintaan 10€. Sain ostaa lounaspöydän mainioita saaristolaisleipää Kartanon Luomupuodista mukaankin. Tytär löysi siltä metsästämäänsä Suomen pienimmän siideritehtaan siideriä.

Kun tulimme illaksi kotiin, teimme yhdessä ruokaa.
Tyttären intohimona on kauniit kattaukset ja ruokien raikkaus.

Siitä keskustelimme valmistaessamme ruokaa meille kahdelle.

Hän oli hankkinut myös laadukasta, oikeaa shampanjaa, joka oli viilennetty juuri sopivaksi. En muistanut koskaan erikseen antaneeni alkoholikasvatusta, joten kysyin, mistä hän on shampanjan keksinyt.

-Äiti, ainahan sinä juomia avatessa olet kertonut, miksi olet valinnut juuri sen alkujuoman tai viinin. Mun ja mun kavereiden juttu on shampanjat, joissa on hyvä hinta-laatusuhde.

- Vai niin, sanoin ja olin tyytyväinen. Myös shampanja oli hyvää.

Syödään yksin

2010-10-03T14:50:00.015+03:00

Yhdessä syöminen - sen ihanuus ja autuus - on pitkään ollut esillä. Sen puolesta on oikein Facebook-ryhmäkin. Tottakai kuulun sen fanittajiin. En voi olla kuin samaa mieltä, että yhdessä syöminen on mukavaa. Aina ja kaikille se ei ole kuitenkaan mahdollista. Onko syömisen nautinto poissa, jos joutuu syömään yksin? Vai onko sekin jopa autuus, joskus ja joillekin?

Pieni haarukointi eli kirjallisuuskatsaus netin ääressä osoitti, että googlaamalla yksinsyöminen tuotti kolme kertaa enemmän osumia, yli 600 000 kpl. Menin vielä Social Mentioiin katsomaan tarkemmin, mitä erityisesti blogeissa on asiasta viime aikoina kirjoitettu. Kun syvennyin yksinsyömisen hauilla löytyneisiin teksteihin, ahdistuin. Suureen osaan liittyi surullisia tarinoita. Hmm...

Sitten löysin positiivisen tarinan Hannan Jensenin kiusaus -blogista. Hän kertoi, että tykkää joskus syödä ravintolassa yksin. Tiedän myös tuttaviani, jotka matkustelevat yksin ja nautiskelevat hyvissä ravintoloissa. Itse olen vieroksunut sitä, mutta Hannan kertomus Paraisilta innosti.

Tänään, sunnuntaina kokeilin pitkästä aikaa, miltä yksin syöminen tuntuu ja maistuu.

Mies on hirvimetsällä koko viikon ja viikonloppuisin kotona syömässä käyvä nuoriso on muilla mailla. Sain olla yksin ja syödä yksin. Ilman huolta kenestään. Huomasin, miten mukavaa vaihtelua on syödä yksin. Ainakin seuraavat 10 asiaa poikkeavat yhdessä syömisestä.

1. Ennakkosuunnittelu on vähäistä (+ ja -)

2. Kattaus jää puutteelliseksi (-)

3. Syö helposti liian nopeasti, kun ei ole juttuseuraa (-)

4. Astioita ei likaannu paljoa (+)

5. Tekee mieli lukea syödessä (- ja +)
6. Viini ei maistu yksin (+ ja -)

7. Ei voi arvioida ruoan makua toisten kanssa (-)

8. Voi tarkkailla luontoa ja ympäristöä ja ajatella omia asioita (+++)

9. Jää aikaa blogata kokemuksestaan (+)

10. Kun välillä syö yksin, on kiva taas syödä yhdessä (+)

Sunnuntailounaalleni en ollut siis suunnittelut mitään ruokalajia. Tosin olin ostanut herkkuani eli valmista puolikypsää paahtopaistia aamiaiselle. Kaapissa on aina vuohenjuustoa ja salaattaiaineksia. Siemensekoitus, jossa pinjan, kurpisan, auringonkukan ja meloninseimeniä kruunaa salaatin kuin salaatin.
Paahdoin siemenet ja vuohenjuuston. Kokosin salaatin. Maustin itselleni mieluisasti. Paahdoin hyvän leivän. Kuvasin annoksen ja söin sen syysluontoa ihaillen ja pohdin, keitä kutsuisin ensi viikonloppuna ruokavieraiksi.

Miltä Sinusta tuntuu syödä yksin? Kotona, ravintolassa?

Syksy - lihapataa ja sieniä

2010-09-26T08:10:00.019+03:00

Tänään tuli syksy. Minulle se tarkoittaa pihatöitä ja kävelyä metsässä. Retken ajaksi laitan tuoksuvan lihapadan uuniin. Tarkoittaakohan se sitä muille? Käynpä katsomassa muutaman blogin, löydänkö hengenheimolaisia.

Tuulenhuminaa blogi vei metsään tunnelmalliselle retkelle. Esillä on sieniruoat. Vielä tämä eräopas ei ole ehtinyt ampua syksyn hirveä. Vastahan metsästys alkoi. Uskomattomalla tavalla kirjoittaja kertoo syksyisenkin luonnon ihanuudesta. Tätä lukiessa tekee itsekin mieli sieniretkelle.

Mitäs sitten Siskot kokkaavat. Hekin ovat olleet sienimetsällä. Ah, miten ihania sieniruokia.

Ja löysinhän minä liharuokaa. Kermaisia häränhäntiä ylisti Sillä Sipuli. Viimeisistä häränhännistäni onkin aikaa. Yhtä kauan kuin Occobuccosta. Heti maanantaina lihakauppaan kyselemään häränhäntiä.

Omenaminttu on tehnyt niin upeita syyskoristeita, että taidan istuttaa itsekin lyhtykoison pihaani. Hänenkin ruokansa on tehty tällä kertaa sienistä.

Kävin tietysti katsomassa viisi vuotta täyttänyttä Pippurimyllyn ja Rosmariinin Pastanjauhantaa En etsinyt enää sieni- enkä liharuokia, vaikka siellä niitä riittää. Mutta löysin heidän ideansa alkaa tehdä ruokia Julie & Julia-elokuvan innoittamana.

Taas yksi uusi syy pysyä kanavalla.

Laitan lihapadan uuniin ja lähden metsään.
Mikä on teidän syysruokanne?

Vispipuuroa järjellä ja tunteella

2010-09-21T21:19:00.031+03:00

Sain eilen tuttavalta sangollisen puolukoita. Puolukoita on tänä vuonna paljon. Mukava alkaa tehdä puolukkaruokia ja viritellä puolukkamuistoja - järjellä ja tunteella.

Lapsilleni - nyt jo aikuisille - vispipuuro oli tärkeä välipala. Itselleni tavallinen lapsuuden kouluruoka ja kotiruokakin oli ruispuolukkapuuro. Pehmeä vatkattu vispipuuro toi jo 60-luvulla juhlaa arjen keskelle.

Vispipuuro on uskomaton ruoka. Niin vähillä raaka-aineilla syntyy niin paljon herkkua.
Viimeisestä vispipuurosta on itselläni aikaa - ei ole ollut entisenlaista välipalatarvetta. Resepti löytyi helposti mannaryynipakkauksen kyljestä. Myös netti oli vispipuuroa täynnä. Googlaus tuotti 11 000 osumaa. Aika alkuun sattui Sillä sipulin respepti puolukkavispipuurosta. Myllyn Parhaan reseptit eivät näissä asioissa myöskään petä. Hyvä Arja!

Keittäsessäni puolukkamehua (joka mielestäni pitää siivilöidä), mannaryynejä kypsentäsessäni, jäähdyttäessä ja vatkatessa, ehdin käydä läpi monta vispipuuromuistoa. Monta mielessä vieläkin. Tällä kertaa ehdin koristella kulhon tavalla, jota silloin aikanaan en tehnyt. Vispipuuro on tunneruokaa. Se tuo muistoja vuosikymmenten takaa.

Sitten pamahti järki mukaan!

Aloin pohtia, mitä teen. Onko tämä uusienkin oppien mukaan terveellistä ja ilmastoystävällistä? Onko se trendikästä tarjottavaa vaikkapa vieraille? Mitä kaikkea pitää huomioida ennenkuin voin alkaa kauhoa tätä kulhoon?

Päätin edetä systeemaattisesti ennen ruokailua. Pohtia rauhassa ja kaikki asianhaarat syvällisesti harkiten. Pitää myös miettiä, olenko valmis luopumaan vispipuurosta, jos se ei täytä kriteereitä.

Kriteeri 1. Rasva: Vispipuurossa ei ole rasvaa. Ei hyvää, ei huonoa. No, mitä nyt noissa kermakoristeissa, mutta koristeita ei lasketa!

Kriteeri 2. Hiilarit. Hiilareita - siis valkoista vehnää - mannasuurimoissa on huonoja hiilareita! Mjaa...Olisiko pitänyt tehdä täysjyvävehnästä. Ei ollut kaapissa, tämä piti käyttää, oli vanhenemassa. Olin siis järkevä. Mitä tulee valkoiseen vehnään, niin... mun vispipuuroa ei karppaajien opit pilaa.
Kriteeri 3. Suomalaisuus ja lähiruoka. Varmaan Myllyn parhaan vehnä on suomalaista. Siis kaikki hyvin.

Kriteeri 4. Muu terveellisyys. Puolukka on supermarja. Goji-marjoista ei vispipuuroa synny. Lisäpisteitä!

Kriteeri 5. llmastoystävällisyys. Apuva. Tästä on vaikea sanoa. Turvaudun Hyvinsyöjien kriteerihin. 1. Tiedän alkuperän, 2. On sesonkiherkku, 3. On kasvisruoka. 4. Säästi roskista 4. Ei vaatinut ylimääräistä hakumatkaa. Siis OK!

Kriteeri 5. Trendikkyys (ylimääräinen hienostelukriteeri)
Vispipuuro edustaa kotoilua ja terveellistä ja itsetehtyä ja vaikka mitä....Siis trendikästä!
Suosittu muotibloggari Moumou otti asian - ei vispipuuroa, mutta hyvinsyönnin - esiin omassa blogissaan. Hänellä oli äsken yli 150 kommenttia! Luin ne - ja nyt lisään sinne oman vispipuurokommenttini.

Kaikkien näiden kriteerien jälkeen voin kertoa teille uutisen. Söin vispipuuroa. Se maistui hyvältä. Se on edelleen tunneruokaa. Mutta mukava huomata että tunne on oikeassa myös silloin kun punnitsee asioita MYÖS järjellä. Vispipuuro on myös järkiruokaa.

Mitkä ovat sinun ruokavalintojesi kriteerit?

Maalaismarkkinoilla

2010-09-18T18:21:00.017+03:00

Olimme tänään Maalaismarkkinoilla. Ihan oikeilla. Siellä oli syksyinen tunnelma, papusoppaa, kyntönäytöksiä vanhoilla traktoreilla, letunpaistoa ja monenlaisia työnäytöksiä.

Mikä oli parasta? Parasta oli rento tunnelma. Pienet lapset iloitsivat juoksentelemisesta maalaismaisemassa väkijoukon keskellä sekä traktorilavalla ajelustta. Mukavaa oli ostaa mukaan perunaa, punajuuria, hunajaa ja omenoita. Mukavaa oli myös nähdä, miten hyvinkääläisen Knehtilän luomutilan isäntäpari, Eerolan Minna ja Markus olivat täydelliseti elementissään, pukeutumista myöten.

On rentouttavaa käydä retkellä ja ruoanhakumatkalla samalla reissulla. Kiitos siitä. Tullaan myös ensi vuonna.

Jo otti ohraleipä

2010-09-17T12:38:00.046+03:00

"Jo otti ohraleipä"-sanonta pitää laittaa hyllylle, sillä ohra on viljaa ja siis suureksi osaksi hiilihydraattia. Ja hiilihydraatti on pahasta. Sen sijaan voita voisi ottaa ja sianläskiä kanssa.

Näin meille on tällä viikolla oikein kahden ohjelman ja lukuisten lehtijuttujen kautta opetettu.

Tosin on opetettu muutakin. Se, että kannattaa uskoa suosituksiin, vaikkei uskoisikaan.

"Nyt on Liimataisen poika sekaisin", tokaisi A-talkin juontaja eilisessä ohjelmassa. Niin taitaa olla moni muukin. Jopa tässä puoliammattilainenkin meinaa pökertyä. Maanantain MOT oli eilistaä A-talkia helpompi. Siinä toimittajalla oli selvä agenda voin ja läskin puolesta Pekka Puskaa vastaan. Tietämättömäntä johdettiin - tarkoituksella.

Mitä tai keitä pitäisi uskoa? Tutkimusta, omaa oloa, kavereita - vai pitäisikö vaan kuunnella kroppaansa, moni miettinee. A-tuubin keskusteluja (jossa nyt noin 600 monisanaista mielipidettä) lukiessa näytti siltä, että kommentoijat olivat ohjelmasta saaneet vahvistusta omilla vanhoille käsitykselleen. Oli se sitten suositusten mukainen tai joku muu dieetti. Ja tottakai siellä kommentoitiin myös tykkäämisiä eli sitä, kuka ohjelmassa teki parhaan vaikutelman. Tämän Idols-yleisöäänestyksen taisi voittaa Mikael Fogelholm, kauneuskilpailun voitto meni Taija Sompille. Ärsyttävyyspisteitäkin jaettiin. Sellaista se on! A-tuubin sivut ovat olleet suosittuja viime päivinä. Yli 60 000 kävijää on iso määrä!

Yhteenvetoa facebook-keskusteluista ja blogeistakin on ansiokkaasti tehnyt Janne Huovila Ravitsemusuutisiensa sivuilla. Hän kertoo siellä, että takana oli normaalia aktiivisempi seinäkirjoitusviikko.

Tämän ohjelman ja keskustelun jälkeen nykykieleen tulee kaksi uutta sanaa: VHH-ruokavalio ja meta-analyysi. Ansio sekin. Kaikkihan jo tietävät, että ensimmäinen on vähähiilarinen eli karppaus-dietti ja toinen kokoomatutkimus.

Meta-analyysien ohella puhuttiin tyydyttyneistä ja tyydyttymättömistä rasvoista. P/S - ja muista suhteista. Parjattiin sekä pahoja rasvoja (joita toisille olivat kasvirasvojen liiallinen omega-6 ja tosille kovat rasvat) että pahoja hiilihydraatteja.

Uskottavalta ja perusteelliselta vaikutti ravitsemusasiantuntija

Reijo Laatikaisen yhteenveto hänen Pro nutritionist-blogissaan. Alankin seurata tätä tarkemmin.

Miten tämä kohu vaikuttaa omaan elämääni?

No. Minunkin vanhat käsitykseni vahvistuivat.

Kotini jääkaapin tai leipäkaapin sisältöön ohjelmat eivät vaikuta. Pidän siellä edelleenkin tutut rasvat: voin, voimariinin ja Benecolin. Perheenjäsenillä on omia mieltymyksiään. Myös juustoja on kahta sorttia, 15%- ja 30%:sta + mozzarellaa + halloumia (niistä saa hyvät salaatin lisäkkeet). Öljyjä tarvitaan: pitää olla sekä oliiviöljy, että rypsiöljy. Olisi varmaan aika korkata jääkaapissa oleva pellavansiemenöljykin. Kermaa on hyvä olla varalla aina. Ja kermaviiliä. Se on hyvää moneen ruokaan. Leipäkaapissa on aina ruisleipää. Ja kuivakaapissa on kauraa ja ohraa. Ensimmäistä puurohiutaleina, toista lisäkesuurimoina. Vehnäjauhoja tarvitaan, jotta voi välillä leipoa pullaa tai suurustaa kastiketta. Sokeria tarvitaan pullaan ja marjoihin. Muuten sokeri on melkein käyttämättä, keksitkin tahtovat härskiintyä. Näistä on luovuttu lähinnä sen vuoksi, että jostain pitää luopua, jos aikoo yrittää pitää painoa kurissa.

Hassua, että ohjelmassa tästä tehtiin niin kaksijakoista. Kuitenkin molemmat puolet olivat aika monesta asiasta ihan samaa mieltä: monipuolista ruokaa, johon kuuluu ennenkaikkea
vihanneksia, juureksia, hedelmiä, maitotuotteita proteiinin lähteinä, kuitupitoisia viljatuotteita, sopivasti lihaa ja erityisesti kalaa. Rasvan laadun ja hiilareitten kokonaismäärän suhteen tarvitaan pientä tai suurempaa säätöä.

Syömisen pääasiasta on mausta ja nautinnosta ei juuri puhuttu. Niistä pitäisi puhua enemmäkin valinnan lähtökohtana. Harva meistä pysyvästi syö ruokaa, josta ei ollenkaan tykkää. Toinen asia, joka jäi huomiotta on yhä tärkeämmäksi tuleva ruoan ilmastovaikutus. Jos nyt haluttais vielä hämmentää otettais nämä ilmastosuositukset esiin. Sen aika ei ole tänään. Palataan sen sortin hyvinsyöntiin sitten myöhemmin.

Kuluttajat ovat sekaisin. Olisi kiintoisaa kuulla, mitä pohtivat muut ruokabloggaajat, todelliset ruokaharrastajat? Vaikuttaako tälläiset keskustelut teidän elämämäänne ja reseptienne rasvoihin tai hiilareihin? Käynpä katsomassa sivujanne, jotta näen oletteko reagoineet vai olenko itse ylireagoinut.

Kommentteja odottaen!

Palautetta Tampereelle

2010-09-12T18:11:00.023+03:00

Sana palaute tuo tietysti mieleenne, että aion sanoa jotain negatiivista tai vähintäänkin "rakentavaa". En. En. En. Vaan aioin kehua. Kyllä.

Olin ystäväporukan kanssa historiamatkalla Tampereella. Reilun vuorokauden matka oli myös makumatka. Sellainen, jossa ei tullut yhtään pettymystä.

Aamulla oli vesisadetta, emmekä voineetkaan aloittaa suunnitellusti. Eli torikahvilla kaimani - siis Kahvelin - luona. Laukontorilla oleva kahvipaikka oli kuitenkin niin viehättävä - ja omistaja terveulleeksi toivottavan oloinen -että palaamme poudalla.

Tapasimme ystävämme puolilta päivin sukulaispojan suosittelemassa 2h+kk:ssa. Viehättävä nimensä mukainen paikka tarjoisi oivia tapaksia tehokkaasti kahdeksan hengen seuruetta palvellen.

Historiaosuus Finlaysonilta Vaprikkiin muistutti vesivoiman ympärille syntyneen Tampereen moninaisesta - verisestäkin historiasta, josta sivistyskerhojen kautta syntyi kulttuurin kehto.

Päivällispaikaksi olin varanut Näsinneulan. Ravintolan mainos kertoi vievänsä Arjen yläpuolelle ja tarjoavansa sesongin herkkuja ja lähiruokaa. Mainoslause ja hyvin suunniteltu Pohjoinen menu toimi.

Alkutervehdyksenä tarjottu kupillinen kantarellikeittoa lämmitti suun ja sielun.

Alkuruoka, maustelohi ja muikunmäti hiveli makuhermoja ja herätti nälän.

Pääruoka Kaldoaivin porovasa puolukan ja maa-artisokka-perunapaistoksen kanssa ihastutti jokaisen meistä. Lähijuustot, lakat ja suklaakakku saivat meidät helsinkiläiset tunnustamaan, että Tampere On kulinaristin kaupunki.

Kaksi asiaa kruunasi hyvän hetken. Palveleva, mutta ei häiritsevä (tiedättekö mitä tarkoitan...)henkilökunta. Ja vaihtuvat näkymät läpi syysruskassa kylpevän järvikaupungin. Näsineulasta saadun ruumiinravinnon vahvistamina laskeuduimme Työväenteatterin Kellariteatteriin. Yömyssypaikan löytyminen "varttuneelle väelle" on lauantai-iltaisin haastavaa. Paapan kapakka soi liian lujaa, mutta Kehräsaaren Fall´s tarjosi juuri sopivan pyöreän pöydän ja rennon palvelun. Ja taas upeat näkymät.

Aamiainen Ilveksessä oli hyvä. Ison hotellin aamiainen on aina vähän haastava. Esilleasettelun siisteyden ja runsauden eteen saa tehdä todella töitä. S-ryhmä keräsi palautetta. Annoin 4, kun maksimi oli 5. Erityiskiitos hymyilevälle henkilökunnalle. Tampereella ihastutti se, että siellä saa ruokaa muutenkin kuin S-etukortilla. Ja Ilves on S-ryhmää parhaimmillaan.

Vielä lounasaikaan ehdittiin tavata sukulaisia heidän mielimestassaan. Se oli Soittoruokala Saha. Taas oltiin veden äärellä. Paikka ei näytä ruokapaikalta, mutta lista on sopiva - rehtiä suomalaista ruokaa, joka sopii erityisesti nälkäisille.

Ps. 1. Seuraavaksi teen epäsuomalaisen teon: Lähetän kiitospalautetta myös suoraan kaikille näille paikoille. Hyvää palautetta ei koskaan saa liikaa.

Ps. 2. Terveisiä Hannalle. Tampereella voi nauttia jokapäiväisestä leivästä.

Ruoka tekee juhlan

2010-09-06T17:14:00.040+03:00

Blogeissa vierailu kannatti. Sain kehitetyksi lauantai-illan menun monen teidän avustuksellanne. Kiitos siitä!

Koska me kahdeksan syntymäpäivääni viettävää naista emme ole valtavia lihansyöjiä, hoidin illanistujaisten lihapuolen helpolla tavalla eli ostin Stokkan paahtopaistia ja Uneliaan Kokin innoittamana Chorizo-makkaroita, jotka katoin sellaisenaan kauniisti, osaksi romanttista kattaustani. Kattauksen pääväri oli sininen. Nimikortit toteutin pieninä kukkakimppuina, joiden silkkinauhassa vieraan tunnusväri.

Päivän pääruoka oli lopulta salaatti. Se oli, kuten edellisessä postauksessa uumoilin, Fakta ja Farfallen mansikka-halloumi. Tosin korvasin mansikat vadelmilla. Niitä oli pakkasessa ja ne näyttävät pakastuksenkin jälkeen hyviltä. Salaatti oli todella hyvää. Ja satsasin elämäni parhaaseen balsamicoon. Se kannatti. Kiitos siitä balsamico-paasauksesta Faktalle ja F:lle.

Nälkäisiä viehätti feta-perunasalaatti, jota Haarukka suositteli jo toukokuussa. Se oli hyvää. Ja se on ruoka, joka paranee seuraavaksi päiväksi.

Lisäkkeenä - vaikka se ei täysin makumaailmaan sopimutkaan oli Chocochilin vanhanajan etikkakurkut. Ne, joista kaikilla meillä 50-60-vuotiailla on ihania muistoja. Toisena ekstralisäkeenä punajuuret. Punajuurista oli innostunut myös elokuun Sre-bloggari, Omenaminttu. Ah´, Sinunkin blogisi on niiiiiiin kaunis....Minäkin olen kokeillut punajuurta ja vuohenjuustoa. Se on hyvää! Käytin nyt lopulta Valion ohjetta, josta sain idean ihanan pehmeään sinihomejuustomousseen. Se sopii myös leivän päällisenä. Murennettua aurahomejuustoa, jota pehmennetään kermalla, sekoitetaan sitten kermavaahtoon ja maustetaan vähän sitruunamehulla ja pippurilla. Annetaan makustua jääkaapissa.

Jälkiruokana itse tehtyä omenapiirasta, oman puun omenista, pieninä paloina, parasta vaniljajäätelöä, täydellisiä marenkiruusukkeita. Ne olivat ystäväni suosittelemia Uudenkaupungin Marenkeja, joita saa myös Helsingin hyvistä kaupoista. Samasta asiasta oli vakuuttunut myös Vihreä Curry.

Viininä pettämätön Pouilly Fume, johon muutama vuosi sitten ihastuin. Siitä ei meinannut millään löytyä yli 2 vuotta kypsynyttä. Hmm..Viinit myydään nykyään kovin tuoreina. Täytyy alkaa itse säilömään.

Tärkein osa pöytää on sen ympärillä olevat ihmiset. Ne keskustelut, joita syntyy, kun vaan istutaan ja istutaan ja annetaan illan tummentua.

Illanistujaisten suunnittelua

2010-08-29T09:25:00.024+03:00

Tunnustan heti alkuun, että olen vieraskorea. Satsaan runsaasti aikaa ja vaivaa vierastarjoiluun, mutta kotijoukoille tarjoilu menee rutiinilla. Viikon kuluttua minulle tulee vieraaksi kahdeksan naista, jotka kohtaan vuosittain syntymäpäiväviikonloppunani. Taitaa olla 12. tapaaminen samalla joukolla. Jokaiseen kohtaamiseen kuuluu oma ruokateemansa. Paljon erilaista maisteltavaa, jotta pöydän ympärillä voi viihtyä pitkään syvällisen keskustelun tuoksinassa. Ruoan pitää olla sellaista, että kaiken voi kattaa pöytään valmiiksi eikä emännän tarvitse kesken kaiken nousta ja jäädä keskusteluista paitsi.

Päätin hakea illanistujaisiin vinkkejä tämän vuoden Sre-kuukauden bloggareilta . Vierailin kaikissa näissä valioblogeissa ja ihmettelin - miten kauniita ja herkullisia kuvia ja asetelmia te teette! Teki mieleni koristella tämä oma sivuni teidän kuvillanne, mutta luvan pyytäminen olisi ollut liian vaivailloista. Joten. Katsokaa kuvat klikkauksen takaa!

Tammikuun bloggari Viva Ciapatta esittelee ihanalta kuulostavaa pähkinäleipää. Yleensä käyn ostamassa juhlahetkiin Rezen leipiä. Itse tehty tekisi kyllä vaikutuksen. Täytyypä pyytää tytärtä apuun leipuriksi.

Helmikuun bloggarin Fakta ja Farfeallen sivuilla oli ihastuttava punajuuri-aurajuustosalaatin se kilpailee mansikka-halloumisalaatin kanssa. Taidan tehdä molempia. Voisinpa ottaa tuon punajuuren kattauksen värityksen pohjaksi. Njaa..

Maaliskuun bloggari Unelias kokki herätti viime vuotisella postauksellaan himoni chorizo -makkaraan. Sitä voisi olla tarjota vaikkapa hänen ehdottamaansa tapaan kikherneiden kanssa.

Huhtikuun bloggarin, Kulinaarimurun kaalisalaatin teen varmasti. Siinä on sesonkiruoka parhaimillaan.

Toukokuun bloggari Kirjeitä keittiöstä julkaisi niin ihania kuvia persikoista ja meloneista että luovuin ajatuksesta, että kaiken pitää olla kotimaista. Tästä blogista haen vielä jälkiruoan.

Kesäkuun bloggari Chocochili muistutti minua vanhan ajan etikkakurkuista. Niistä tulee ihania lapsuusmuistoja. Puheenaihe jo sinällään.

Heinäkuun bloggari Hannan soppa esitteli viime syksynä kantarellikeittoa. Se voisi olla oiva lämmin alkuruoka - varsinkin jos tätä sadetta riittää.

Vielä ennen ensi viikonloppua valitaan elokuun Sre-bloggari. Mitähän hän ehdottaisi?

Ja sitten pitää vielä pohtia, mikä on kaikkien näiden ruokien punainen lanka. Tietysti tarkoitukseni on ylpeillä sillä, että olen alkanut bloggariksi ja saan todella paljon uskomattomia vinkkejä täältä - ja saan kaikki kahdeksan ystävääni lukemaan tätä.

Vinkkejä otan mieluusti vastaan ja lupia käyttää kuvianne - lähde mainiten!

Tulen raportoimaan tarkasti, miten illanistujaiseni onnistuvat ja mitä teidän ruoista sanotaan.

Punajuuri on parasta

2010-08-24T13:43:00.011+03:00

Haarukka lähti Afrikkaan ja lähtiessään kertoi tankkaavansa punajuuria. Kahveli jatkaa ja aloittaa tarinansa punajuurilla, sillä punajuuresta on tänä syksynä tullut minulle lähes peruna. Sitä on lisäkkeenä monissa vierastarjoiluissani. Into alkoi Marjapuuron vikistä. Tein näitä punajuurinyyttejä mökillä grillissä. Nyt vastaavia syntyy kotiuunissa. Juusto on välillä vuohenjuustoa ja välillä sinihomejuustoa. Kerman määrää säätämällä voi lisäkkeestä saada kastikkeen korvikkeen. Toinen hyvä ruoka, monissa blogeissakin esitelty on paahdetut punajuuret. Myös yrttipunajuuret ovat mainion makuisia. Punajuuret näyttävät olevan myös karppaajien suosiossa. Täytyypä selvittää mistä tämä johtuu...

Punajuuri on hyvä myös siksi, että joka kaupassa myytävä pussillinen (lieneekö kilon..) on juuri sopiva 4-6 hengelle. Ja punajuuren säilyvyys on loistava.

Aiheesta innostuneena luin vielä terveysvaikutuksista. Niitä näyttää riittävän, ummetusvaivoista syövän ehkäisyyn. Että sillai.

Ja sitten maku. Kaikki, myös harvemmin punajuurta syöneet, ovat tykänneet. Punainen väri vahvistaa syksyn tunnelmaa.

Pakastimen pohjalta.

2010-08-22T21:04:00.015+03:00

Lupasin paljastaa sekä vahvuuksiani että heikkouksiani - liittyen ruokaan.

Aloitetaan heikkouksista. Pakastimessani ei ole kierto minkään kotitalouskirjan mukainen. Mutta tein taas eilen parannuksen. Oli suku tulossa yhtäkkiä kylään. Muistelin mitä lihaa olen siellä säästellyt johonkin oikein tärkeään tilaisuuteen. Ja löytyihän se; parikiloinen hirvenvasan paisti.

Ja vihanneslokerosta. Sieltä löytyy aina muutama pussi porkkanoita, joista vanhimmat ovat jo alkaneet vähän kasvaa. Niin on myös sipulin laita. Mutta kaikesta tästä ja pihalla kasvavista yrteistä (joista osa vanhenemassa) tein loistavan lihapadan 12 hengelle. Ohran kanssa se maistui kaikille. Sekä jääkaappi että pakastin tyhjeni ja omatuntoni vähän väljeni.

Pakastin on sekä hyväksi että tuhoksi, sillä sinne niin helposti unohtuu ruokaa, joka pitäisi syödä ennen seuraavaa sesonkia. Uudet viinimarjat ovat tulossa...

Ja niitä vahvuuksiani. Lihapatani ovat yleensä aika lailla maukkaita ja ruokaa riittää isollekin porukalle, ja joskus seuraavaksi päiväksi lämmitykseen.

Ruokavaatimuksia

2010-08-20T18:34:00.000+03:00

Sain tänään kortin numero 261. Tiedättekö minkä kortin? No tietenkin sellaisen, joka valtuuttaa minut Hyvinsyöjäksi. Se tarkoittaa sitä, että vähän niin kuin virallisesti suosin sesonkia ja kasviksia, vaadin tietoa ruokani alkuperästä, laihdutan roskistani ja kokkaan vailla valtavaa ympäristökuormitusta. Tärkeitä muistutuksia.

Kortti on aika söpö. Toivoisin, että voisin käytellä sitä konkreettisesti. Voisinkohan mennä se kädessä vaikka tuohon lähikaupan tiskille esittämään vaatimuksia? Tuntuisi vähän liiottelulta, mutta voisi kyllä toimia, jos vähintään puolella naapurustostani olisi samanlainen kortti. Jos me kaikki vaatisimme! (Hyvinsyöjäksi voi ryhtyä täällä.)

Edelliseen postaukseeni viitaten: opetellaan lyömään kortit pöytään ja äänestämään jaloillamme! Olen ihan varma, että ihan kampanjan mukaisia hyvinsyöjiä on paljon enemmän kuin kauppojen tarjonta ja julkinen ruokahuolto antavat ymmärtää.

***

Tarkkasilmäiset havaitsevat, että Sanoja lautaselta on saanut toisen kirjoittajan. Kahveli on innokas ruokaihminen ja monessa mukana, joten odotettavissa on kiinnostavia postauksia!

Minun kirjoitustahtini harvenee tästä eteenpäin melkoisesti, sillä lähden syksyksi maistelemaan lähiruokaa ja Atlantin antimia Länsi-Afrikkaan. Siellä taitavat olla enemmän muodissa perinteiset face-to-face-kohtaamiset. Odotan uusia makuja jo innolla, mutta sitä ennen pitää tankata vielä vähän punajuuria...

Kahveli tuli mukaan

2010-08-20T14:26:00.004+03:00

Eilen sain kutsun Haarukalta tulla bloggamaan Sanoja Lautaselta -blogiin.
Yön mietin nimeäni. No, tietysti se on Kahveli. Kahveli on lapsuudessani käytetty nimi haarukasta ja se tuo mieleen lapsuuden ruokahetket. Hyvässä ja pahassa. Kahveli on myös ihanan lähellä kahelia. Olenhan uusi bloggaaja. Lisää tulossa kunhan opin niksit...

Millä perusteella valitset lähikauppasi?

2010-08-16T13:43:00.000+03:00

Luin jostakin taannoin nuoresta naisesta, joka kertoi tekevänsä lähes kaikki ostoksensa kauppahallissa ja läheisessä kivijalkakaupassa. Hän oli todennut, että on edettävä sanoista tekoihin: ei auta vain urputtaa siitä, että isot marketit kuihduttavat pienet puodit, ja sitten kuitenkin jättää itse käymättä niissä pienissä. Välähti huono omatunto. Yritän kyllä suosia paikallisia lähikauppoja, mutta ketjuja nekin ovat. Haluaisin suosia pieniä, hyviä yrityksiä, kuten Helsingin Munkkiniemessä havaitsemaani luomukauppa Mumua. Sitten kuitenkin havaitsen, että kun se ei juuri nyt osu matkojeni varrelle, vähänpä sitä tulee käytettyä. Silti tykkään siitä, että se on olemassa.

Jäin miettimään, millä perusteella sitten valitsen kaupat, joissa käyn. (Tätä mietti celekin joskus keväällä.) Ihan tässä kodin kulmilla on neljä kauppaa. Käytän niistä kahta; kaksi muuta on suppeiden valikoimien takia poissuljettuja, paitsi pakkotapauksessa (kun kello on yli yhdeksän ja tarve ylitsepääsemätön).

Kauppaa 1 suosin siksi, että se on vähän lähempänä ja siellä palvelee useimmiten kauppias, joka juttelee hyväntuulisesti asiakkailleen (aivan mahtavaa!). Kuitenkin valikoimassa on toivomisen varaa, samoin hinnassa. Minun makuuni kaupassa 1 ei ole tarpeeksi hyvälaatuisia kasviksia eikä juustoja.

Kauppa 2 on muodostunut peruskaupakseni siksi, että valikoima on sopii ruokavaliooni parhaiten: vihannekset ovat tuoreita, liha- ja kalatiski on erikseen ja sieltä saa herkullista lähileipää. Silti myös kaupassa 2 kohtaan jatkuvasti pieniä puutteita. Se ei vastaa täydellisesti pähkinänhimooni eikä tofutoiveisiini, muun muassa. Sellaisia asioita varten suunnittelen käyväni etnisissä kaupoissa ja kauppahallissa vähän toisella puolella kaupunkia. Toivoisin, että tästä tavasta tulisi oikeasti rutiini.

Olisi kiva kuulla, mikä vaikuttaa sinun kauppavalintoihisi. Onko jollain yksittäisellä tuotteella iso merkitys?

Me allergiset

2010-08-03T13:21:00.002+03:00

Ihmettelettekö koskaan (suomalaisten) allergioita? Minä ihmettelen. Tuntuu siltä, että täällä melkein kaikki ovat pahasti allergisia jollekin ruoka-aineelle.

Otetaan nyt esimerkiksi laktoosi-intoleranssi. Tuttavapiirissäni on todennäköisesti enemmän niitä, jotka ainakin ajattelevat olevansa maito-ongelmaisia, kuin niitä, jotka vetelevät tavallista kevytmaitoa vailla oireita. Sellaisiakin tarinoita on ihan lähipiirissä, että laktoosikoe ei osoita mitään yliherkkyyttä, mutta vatsaoireet ovat kuitenkin aivan valtavia. Onko joku keksinyt, mistä tässä on kyse?

Itse en ole löytänyt tyydyttäviä vastauksia. Maitoasiassa olen kuitenkin huomannut, että Maatilatorilta ostamani pastöroimaton maito ei aiheuta minulle tai miehelle mitään ikävää, toisin kuin tavallinen kaupan kevari. Tämä herättää lähinnä lisää kysymyksiä: mitä ihmettä maidolle tapahtuu matkalla utareesta juomalasiin?

Tiede-lehti kertoo, että italialaistutkijat ovat nyt löytäneet yhden syyn eurooppalaisten allergisuudelle. Syömme lihaa, rasvaa ja sokeria huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi afrikkalaiset, joilla allergioita ja lihavuutta on vähemmän. Vähän kuituja ja runsaasti sokeria sisältävä ruokavaliomme elättää suolistobakteereja, jotka kytkeytyvät ylipainoon. Afrikkalaisilla niitä on vähemmän, ja vastaavasti heillä on enemmän tulehduksilta suojaavia rasvahappoja.

Kuulostaa loogiselta. Kannattaa ehkä ottaa mallia Afrikan mantereelta: lautaselle lisää viljoja, palkokasveja ja kasviksia! Nyt kelpaa harjoitella, kun kotimaiset kaalit ja kesäkurpitsat ovat kaupoissa. Mutta miten päästä eroon jo vaivaavasta allergiasta?

Mainiot kasvispihvit

2010-07-20T11:00:00.001+03:00

Vaikka tapanani ei ole liiemmälti jaella reseptejä, nyt pitää laittaa julkiseen muistiin yksi. Tein nimittäin eilen kasvispihvejä, jotka onnistuivat jonkin verran yli odotusten. Tiedättehän kasvispihvien haastavan lajin: ne voivat olla tosi hyviä, mutta ilman erityistä ajatusta niistä voi tulla myös vähän sellaisia puolivillaisia, tylsiä (ja sitten lihavannoutuneet päättelevät että kasvisruoka on pahaa). Tämä ruoka sopii myös päivän uutiseen, joka kehottaa välttämään roskaruokaa; suolan ja rasvan käyttö aiheuttaa edelleen mahtavia menoja valtiolle.

Näitä syötiin riisin, salaatin ja tomaatti-chilikastikkeen kanssa uusien perunoiden välipäivänä.

Mainiot kasvispihvit
1 tlk kikherneitä (minä käytin valmiiksi liotettuja)
2 porkkanaa
1 sipuli
1–2 kynttä valkosipulia
2 munaa
pari kuivaa leipäpalaa jauhettuna
puolikas persiljapuska
korianterinsiemeniä jauhettuna
hippunen juustokuminaa
loraus viinietikkaa
sopivasti suolaa ja pippuria

Tehosekoittele kikherneet, raa'at porkkanat ja sipulit. Lisää seokseen loput aineet ja tarkista sitten, että se on sopivaa paistettavaksi (lisää leipää jos on liian kosteaa). Anna taikinan tekeytyä jonkin aikaa jääkaapissa. Paista pihvit ihanan kullankeltaisiksi ja nauti hyvän kastikkeen kera.

Heinäkuun luetuimmat ruokajutut?

2010-07-07T14:39:00.001+03:00

Tiesittekö, että nyt kuuluu tehdä kylmää tomaattikeittoa, tai siis gazpachoa? Näin ainakin, mikäli kesän naistenlehtiin on uskominen. Tomaattikeitto suunnilleen samassa muodossa tulee esille lukupinossani kolmessa eri lehdessä – Evitan ohjetta kokeilin, ja siitä tuli hyvä aurinkoisen päivän suolainen shotti!

Kun kerran lehtipino on sopivasti käsillä, vilkaisin, mitä muuta ruoka-aiheista juuri tänä kesänä pohditaan. Kotivinkin numero 12 ja kesäkuun Talo&Koti ovat aika perinteisillä linjoilla: edellinen esittelee kesäiseksi välipalaksi sopivia kasviskeittoja ja jakaa vinkkejä viikonloppuaterioihin. Jälkimmäisessä vietetään lettukestejä – täytteitä on suolaisena ja makeana. Nämä jutut sopisivat yhtä hyvin minkä tahansa kesän lehtiin.

Heinäkuun Gloriassa ekoillaan, mutta ruokapuoli jää vähälle huomiolle – sitä vartenhan heillä on erillinen lehtensä. Gloriassa esitellään kuitenkin sopivia viinejä kalastajille, grillaajille, juhlijoille ja makeannälkäisille, ei tosin erityisen ekoon henkeen. Suositeltavat viinit ovat hinnoiltaan 8–17 euroa, ja yhtä (yhdysvaltalaista) lukuun ottamatta kaikki eurooppalaisia. Palaavatkohan eteläamerikkalaiset ja australialaiset suositukset talvella, vai ovatko ne nyt out?

Heinäkuun Trendissä pohditaan salaatinkastikkeita. Miten syntyy täydellinen? Kiinnostava aihe: en ole oikeastaan juuri kuullut Suomessa aiemmin puhuttavan salaatinkastikkeista. Tuntuu, että meillä panostetaan niihin perinteisesti kovin vähän; ravintolassakin voi saada eteensä sinänsä freesin salaatin, joka on kuorrutettu paksulla valkoisella, keltaisella tai punaisella möyssöllä. Moni syö kokemukseni mukaan salaatin ilman kastiketta, ja suuri osa lopuista taittaa luottaa kaupan valmiskastikkeisiin. Tätä on moni ulkomaalainen minunkin kuulteni kummastellut. Itse jäin koukkuun viinietikkapohjaiseen kastikkeeseen maistettuani ensimmäistä kertaa anoppini Ranskassa opittua versiota. Sen jälkeen en ole enää koskaan väittänyt, etten tykkää salaatinkastikkeesta.

Heinäkuun Oliviassa puolestaan metsästetään suomalaisia ruokaperinteitä Kauhajoella. Toimittaja Hanna Jensen ihailee haastateltavansa, 66-vuotiaan Tuulan, nuukuutta: ravintolassa hän on käynyt elämässään kolmesti ja kahvinsa hän juo "oikeista kahvikupeista eikä mistään amerikkalaisista mukeista". Hän ei osta hedelmiä, vaan syö runsaasti marjoja, jotka tietysti kerätään omalta maalta. Hän ei ikinä mene lihatiskille miettimään päivän ruokaa, sillä siinä menisi aikaa ja rahaa. Tarpeet löytyvät omasta pakastimesta. Ehkä Tuula on trendsetter? Voi olla, että tajuamme vähitellen, että kaikkea oppia ei tarvitse hakea merten takaa.

Oliviassa etsitään heinäkuussa 2010 myös täydellistä voileipäkakkua. Otsikko "Mehukas voileipäkakku" on kuin suoraan 20 vuoden takaa! Jotain on kyllä muuttunutkin. Tämän kesän kakussa on täytteenä hernepestoa (joka sisältää muun muassa pinjansiemeniä, aurinkokuivattua tomaattia ja parmesaania), ajvar-paprika-munakoisotahnaa ja vuohenjuustotuorejuustoa. Vuonna 1990 tästä ohjeesta ei moni olisi ymmärtänyt hölkäsen pöläystä.

Kerrostaloasujan kasvimaa

2010-07-01T12:31:00.000+03:00

Asun uudessa kodissa, kerrostalossa Helsingissä. Taloyhtiö on pieni ja luonnonläheistä tonttia on jonkin verran. Pihalla on puutarhakalusteet ja yhteiskäytössä oleva grilli, ja niitä käytetään oikeasti. Meidätkin on jo kertaalleen kutsuttu grillaamaan. Mahtavaa!

Heti alkuun minulle ja miehelle kerrottiin myös taloyhtiön periaatteita: pihalle saa kuka vaan istuttaa mitä vaan, jos tulee visio. On ollut kuulemma jo puhe ainakin sellaisesta kasvimaasta, johon voisi istuttaa kaupan yrttien jämät. Olen innoissani! Jostain hyvinkin tällaisesta taisin viime syyskuussa haaveilla. Hauskaa, että toisten ideoista ei aina tarvitse etsiä vain niitä huonoja puolia. Mitähän kaikkea sitä tulevina kesinä keksisi pihan ja mahan yhteiseksi iloksi?

Juuri sopivasti vastikään on auennut Dodon kaupunkiviljely-sivusto. Siellä neuvotaan kasvattamaan ruokaa esimerkiksi parvekkeella, viljelylaarissa vaikka asfalttipihalla tai anarkistisemmassa hengessä joutomaalla. Kannatan lämpimästi dodojen puuhia: miksipä myös meillä kaupunkilaisilla ei voisi olla lähempää kosketusta pienimuotoiseen viljelyyn, kun se kerran on täysin mahdollista? Olen vakuuttunut siitä, että monien kerrostalojen pihamaita voitaisiin viljelytarkoituksessakin hyödyntää paljon nykyistä enemmän. Uskon myös, että lopulta siitä olisi kaikille asukkaille vain yhteistä iloa. Minusta on kiehtovaa, että esimerkiksi Arabianrannasta Helsingissä on ryhdytty puuhaamaan "syötävää kaupunginosaa". Voisitko itse kuvitella liputtavasi tällaista projektia teidän pihallanne?

P.s. Huomasin, että Pastanjauhajien Rosmariini kokeilee viikkoa kasvissyöjänä. Odottelen mielenkiinnolla raporttia aiheesta! Tunnustan, että olen tällaisten testien suuri fani; usein ne ehtivät paljastaa jonkin uuden, kiinnostavan piirteen itsestä – ja piristävät lisäksi arkea. SRE:n tuoreimmasta kuukauden ruokablogista kannattaa muuten hakea vinkkejä kasvissapuskoihin.

Keskikesä!

2010-06-24T14:08:00.000+03:00

Valoisaa juhannusta! Meidän pöytäämme pääsevät tänä jussina ainakin fetalla ja parmesanilla höystetyt kesäkurpitsapihvit, jotka on moneen kertaan hyväksytty niin lihan- kuin kasvistensyöjien keskuudessa. Hyviä juhlamenuvinkkejä ovat pullollaan myös Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman valitsemat kuukauden blogit, joihin linkit löytyvät tuosta oikeasta laidasta. Nyt saadaan todella herkutella tuoreilla ihanuuksilla! (Ja jos vaikka sataakin, aina voi toivoa yhtä vaikuttavaa sateenkaarta kuin Saimaalla juhannuksena muutama vuosi sitten.)

Onko ruokavaliolla väliä?

2010-06-16T12:47:00.001+03:00

Minua kiehtoi maanantain Hesarissa juttu ihmisistä, joiden oloa ruokavalion muutos oli rutkasti parantanut. Yksi heistä oli blogistaniastakin tuttu Viidakkomies. Hän on saanut ms-tautinsa oireet kuriin ryhtymällä vegaaniksi ja suosimalla luomua sekä käsittelemätöntä ruokaa.

Koko tämä ruokavaliokeskustelu on minusta jotenkin kovin 2000-lukua. Muistatteko vastaavaa jostakin aikaisemmasta ajankohdasta? Minä en, nimittäin omalta elinajaltani. Onko tämä ilmentymä vakavasta omaan napaan tuijoittamisesta vai (vihdoin) terveemmästä suhtaumisesta omaan hyvinvointiin – että sisukas suomalainenkin saa voida hyvin ja pitää omaa oloa tärkeänä asiana?

Lähipiiriinikin on viimeisten muutaman vuoden aikana ilmaantunut ihmisiä, jotka väittävät olevansa paljon hyvinvoivampia jätettyään pois esimerkiksi valkoisen viljan. Moni on sillä tavoin kertonut laihtuneensakin kuin huomaamatta. Hyvä! Tällaisissa kokemuksissa on minustakin jotakin inspiroivaa, vaikka itse olen huono heittäytymään täysillä jonkin jutun kannattajaksi. Ehkä voisi ottaa erilaisten ruokavalioiden kokeilukuukausia, ihan vain itsensä hauskuuttamismielessä? Lopulta on tylsä huomata syövänsä aina vähän samoja asioita.

Sellaisiinkin ihmisiin törmää, jotka innostuvat uudesta ruokavaliostaan niin, että rupeavat evankelioimaan asiaansa muillekin. Itse olen siinä kohtaa hieman skeptinen. Jotenkin tuntuu siltä, että mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Joskus ajaudun epäilemään, voidaanko oikeastaan puhua yhtään mistään ruokaympyrän kaltaisista yleispätevistä periaatteista. Jos liha kammottaa, voiko sen syöminen olla hyvästä? Entä voiko samalla periaatteella luopua kokonaan vaikkapa salaatin syömisestä?

Keskustelupalstoilla ja verkon syövereissä on valtava määrä ruoan ja juoman hyviin vaikutuksiin liittyvää (erittäin ristiriitaistakin) informaatiota. Yksi vannoo luomun nimeen: se on parantanut kaikki sairaudet allergioista akneen. Toinen käskee iho-ongelmaisten jättää pois suomalaiset viljat (en tajua, mihin tämä perustuu, mutta voi toki toimia). Kolmas on onnellisempi raakaruokailijana, neljäs puhuu kaiken syömisestä ja juomisesta kohtuudella (mutta näitä tyyppejä on lopulta keskusteluissa mukana vähemmän – vetääkö verkko enemmän ääri-ihmisiä?).

Syödään yhdessä -Facebook-sivun kysymys "Onko ruokavalion muutos parantanut elämänlaatuasi?" kirvoitti erään lukijan kertomaan, että veriryhmän mukainen ruokavalio on sopinut heidän perheelleen. Mielenkiintoista. Arvelitiin myös, että kaikenlainen erikoisruokavalio on hyvästä siksi, että silloin tulee syötyä vähemmän. Syömällä ja juomalla voi tietenkin saada itsensä myös sairaaksi.

Kesä, kattaus, käsityöt

2010-06-10T17:21:00.002+03:00

En tiedä onko muitakin sellaisia, jotka mieluusti pohtivat kesällä pieniä tuunausprojekteja ja käsitöitä. Lomalla kun on sitä aikaa… Esimerkiksi kesäiseen kattaukseen on ihana paneutua, kun jo tuoreet vihannekset näyttävät niin koristeellisilta.

Minä olen kovasti sitä mieltä, että kyllä kattaus ja ympäristökin vaikuttavat ruokakokemukseen. Kulutusjuhlassa käytiin joku aika sitten kiinnostava keskustelu siitä, miten jopa astiat voivat muuttaa ruokailun tunnelmaa.

En taida silti ostaa uusia astioita, mutta seuraavia juttuja voisin kokeilla kattauksessa:

Montaa erilaista pöytäliinaa limittäin ja lomittain
Erikuosisia kangaskaistaleita ommeltuna pitkäksi liinaksi
Juhlakoristeena naruihin viritettyjä valkoisia lakana- tai paperisuikaleita Ritvan tapaan
Kiviä paikkalappuina
Kangassuikaleita servettirenkaina
Kukkia ruoan koristeena tai jokaisen lautasella (syötävistä kukista vinkkejä esim. täältä)

Näiden lisäksi ruokakokemuksia kohottavia käsityöprojekteja voisivat olla vaikkapa Avotakan sivuilta löytyvät virkatut tabletit (kuvassa, joka on sieltä lainattu). Lisäksi innostuin uusimman Koti ja keittiö -lehden (6–7/2010) ideasta päällystää styroksinen kylmälaukku kernikankaalla. Meidän vanha rumilus ainakin kaipaisi uutta kuorta! Suunnittelin myös jo viime vuonna kassiksi koottavaa piknikalustaa, jonka alapuoli olisi kerniä. Ehkäpä sekin vielä toteutuu…

Muita inspiroivia ideoita otetaan ilolla vastaan.

Lahja, jolle on käyttöä

2010-06-03T15:43:00.001+03:00

Olin viikonloppuna myymässä kirpputorilla. Ajattelin innolla luopua käyttökelpoisesta mutta meille ylimääräisestä tavarasta (josta iso osa on saatu lahjaksi). Onnistuin vähän huonosti: harva haluaa ostaa, vaikka hinta olisi 20 senttiä. Kaikilla on liikaa kaikkea! Totesin (taas kerran), että kannattaa aika tarkasti miettiä, mitä kotinsa ovesta kantaa sisään. Siitä on nimittäin hyvin vaikea päästä eroon (ainakin kuormittamatta kaatopaikkoja).

Miten tämä liittyy ruokaan? Näin: ehdotan, että seuraavan kerran jollekin lahjaa miettiessänne ajattelisitte ensin ruokaa. Ruokalahjat ovat oivallisia, koska ne ovat kulutettavia ja herkullisia. Niitä ei tarvitse kantaa kirpputorille.

Silti: kyllä ruokalahjojenkin kohdalla kannattaa vähän miettiä. Ehkä ei ole paras idea antaa sitä kaikista eksoottisinta hillopurkkia (jolle vastaanottaja keksii kyllä käyttöä kerran, mutta joka on jo mennyt pilalle seuraavan mahdollisuuden koittaessa). Minua ainakin ilahduttavat ihan tavalliset, vähän luksuöösit ruokalahjat: yrtit näteissä purkeissa, sormisuola, ranskalainen marmeladi...

Yksi tuttu kertoi antaneensa päiväkodin ja koulun opeille eräänä vuonna luomuteetä ja -kahvia. Tänä vuonna hän aikoi lahjoa ihanissa pusseissa olevin Provencen yrttisekoituksin. Tuttava-lastentarhanopettaja kuulosti innostuneelta: vähemmän Tiimarin posliinia pölyyntymään nurkkiin! Opettaja voisi (luullakseni) ilostua myös luomujauhoista, reilusta sokerista tai hunajasta tai kesäisestä lähimehusta (sellaistahan voisi tehdä itsekin!). Tai sitten voi ottaa mallia Pieni kakkupuoti -blogissa tehdystä söpöstä kakusta päiväkodin tädeille. (Paras sokeri kakkupohjaan paljastetaan muuten tämän päivän Turun Sanomissa.)

Voisiko jopa ylioppilasta tai muuta valmistujaa lahjoa ruokaisasti? Itse yritin myydä kirpputorilla korkeaa pinoa elämänviisausopuksia, joita minulle ylioppilaaksituloni kunniaksi lahjoitettiin (eivät tahtoneet mennä kaupaksi, kuka haluaisi?), joten ainakin niille ruoka olisi hyvä kilpailija. Lahjakortti hauskaan ravintolaan, lahjakortti "meille illalliselle", sampanjapullo juhlan kunniaksi, leivontatarpeet hyvän ohjeen kera… Lopulta yksi arvokkaimmista asioista, mitä sukulaiset voivat nuorille antaa, ovat minusta sukupolvelta toiselle kulkeneet reseptit (tai ruisleivän juuri). Olen itse tosi tyytyväinen, että olen tajunnut kirjoittaa ylös joitakin lähes 90-vuotiaan mummoni ohjeista hänen vielä eläessään. Perinteet kunniaan! Niiden siivittämänä on hyvä ponnistaa omaan elämään.

Ranskalaisia huomioita

2010-05-23T19:19:00.005+03:00

Kaksi viikkoa Ranskassa tarkoittaa ihan hillittömän hyviä ruokakokemuksia. Ei siitä vain pääse mihinkään. Etelärannikolla en jättänyt käyttämättä mahdollisuutta nauttia tuoreista merenelävistä, eikä hinnoistakaan ainakaan Marseillessa tarvinnut valittaa.

Eräällä lounaalla valitsin listalta moules frites, kattilallisen simpukoita seuranaan ranskalaisia (8 e). "Ei kai haittaa että simpukoilla kestää kymmenisen minuuttia, ne saapuivat juuri?" kyseli tarjoilija. Ei haitannut! Olimme jo vanhan sataman kupeessa sijaitsevaan ravintolaan istahtaessamme seuranneet ruskettunutta nuorta miestä, joka työnsi kärryissä valtavia säkkejä simpukoita. Tuoreus on eteläisessä Ranskassa niin läsnä, että Suomessa harvoin. Vai muistatteko syöneenne suomalaisessa ravintolassa jotain, jonka tiedätte saapuneen ihan vasta?

Silmiinpistävää oli – taas kerran – myös perheiden omistamien ravintoloiden paljous. Tarjoilemassa hääräilevät niin äiti, isä kuin lapset – ja kaikki juttelevat välillä asiakkaiden kanssa, pitävät taukoja, juovat kahvia. He vaikuttavat viettävän aikaa ravintolassaan. Monet ravintolat ovat samalla paikalla, jolla ne ovat olleet 20 vuotta sitten. Vaikea kuvitella, että Ranskassa omistajaperheet vaihtaisivat ravintolan nimen, tunnelman ja sisustuksen kolmen vuoden välein, kuten olen kuullut Suomessa tehtävän. Mistä tämä ero? Onko ravintolan pitäminen ranskalaisperheelle enemmän elinkeino, josta on tarpeen saada vain jonkinlainen elanto? Riittääkö Ranskassa vähempi? Asioisin Suomessa mieluusti mutkattomassa ravintolassa (nyt ei siis puhuta mistään Michelin-paikoista), jossa tarjoilijalle on aidosti väliä sillä, millainen minun ruokakokemukseni on.

Viimeinen huomio: kouluruoka. Ranskalaisessa koulussa on kai yleensä kunnollinen parin tunnin ruokatauko, ja monet oppilaat menevät kotiin syömään. Koulussakin kuitenkin voi maksusta ruokailla, ja tarjolla on jo lapsille usean ruokalajin lounas. Viikko sitten maanantaina marseillelaisessa koulussa tarjolla oli seuraavanlainen menu:

Kauden mimosasalaatti TAI
Linssisalaatti TAI
Lettu juustotäytteellä
***
Pekoni-kevätsipuli-kermapasta TAI
Sinappikanaa
***
Vihannesgratiini TAI
Pastaa
***
Edamia TAI
Valikoima luonnonjukurtteja
***
Hedelmäkori TAI
Hedelmäjälkiruoka TAI
Kuukauden jäätelö
***
Valikoima jukurtteja ja vanukkaita

Pakostakin tällaisen listan edessä oppii arvostamaan rauhallista ruokahetkeä, väitän minä! Ranskalaiset hakevat oppia Suomen loistavasta koulujärjestelmästä, mutta olisiko meilläkin kuitenkin jotakin opittavaa?

Uusien perunoiden odotus

2010-05-10T17:28:00.000+03:00

Kertovat, että loppuviikosta tulee kesä. Suomalainen on kesällä erityisen onnellinen, kun kerrankin kotimaasta saa lähellä tuotettua, värikästä ja maistuvaa ruokaa! Vähän kademielellä luen usein ulkomailla asuvien suomalaisten blogeja (vaikka tätä ja tätä), kun etelästä tietenkin löytyy herkkuja vähän toiseen malliin ympäri vuoden. Toisaalta näin ollen voimme hyvällä syyllä vähän juhlia, kun kaikki ne ihanuudet taas nousevat maasta.

Syödään yhdessä -sivulla on tänään paljastettu, mitä sesonkiherkkua kukakin odottaa kesältä eniten. Minä odotan uusia perunoita! Voisin syödä herkkusiiklejä vaikka pelkältään voin kanssa, paljon. Lisäksi odotan maistuvia tomaatteja. Odotan ruokia, jotka raakanakin tuoksuvat!

Yksi viime vuosina löytämämme uusia perunoita loistavasti juhlistava herkku on feta-perunasalaatti, joka alun perin on Rena Salamanin kirjasta Kreikkalainen keittiö. Sovellettuna resepti menee jotakuinkin näin:

kilo uusia perunoita
200 g fetaa
puska tuoretta persiljaa
puska tuoretta minttua
5 kevätsipulia
kalamataoliiveja maun mukaan
kapriksia
anjovista tai aurinkokuivattua tomaattia maun mukaan

Kastike (joka on jutun juju):
puska tilliä
paljon oliiviöljyä
vähän vähemmän sitruunamehua
enemmän tai vähemmän turkkilaista jukurttia
1 tl tai enemmän dijonin sinappia
mustapippuria

Aluksi keitetään perunat kuorineen. Ne kuoritaan keittämisen jälkeen heti, kun kädet kärsivät. Sekoitetaan kaikki kastikkeen ainekset huolella yhteen, ja kastike sekoitetaan perunoihin. Sitten lisätään joukkoon muut ainekset. Salaatti on hyvää heti, mutta parasta seuraavana päivänä. Suosittelen lämpimästi, tästä ovat tosi monet tykänneet!

Hiljaisia signaaleja ruokatottumuksista

2010-05-03T12:26:00.002+03:00

Ruokablogeissa on se ihastuttava puoli, että niistä voi seurata hiljaisia – ja äänekkäitäkin – signaaleja.

Viime viikon äänekäs signaali: kun ruokaharrastaja vuonna 2010 viettää vappua, hän juo yhä simaa, mutta ei suinkaan sitä ihan tavallista versiota. Simalla pitää nyt olla määrite. Okriina teki intiaanisimaa, joka on intiaanisokerin hyviin ominaisuuksiin luottavaa "raakasimaa" ja lisäksi luomua. Omenaminttu värkkäsi nimensä mukaisesti minttusimaa. Mämmi luotti viimevuotiseen raparperisimaansa. Kuukauden ruokablogiksi tänään valittu Kulinaarimuruja sentään luotti perinteiseen malliin. Kehitelläänköhän valmissimoja samoihin suuntiin?

Viimeisen vuoden ajan blogeissa selkeästi erottuneita hiljaisempia signaaleja on minusta superruoka. Luulen, että nyt jo aika suuri osa ihmisistä on joskus kuullut käsitteen: siis näitä goji-marjoja, macajauheita ja kuivattuja mustikoita. Erityisen ravintotiheää ruokaa!

Kun viikonloppuna huomasin päälle viisikymppisen tuttavani kuivaruokahyllyssä gojimarjoja pussissa, jossa luki suurin kirjaimin "superfood", tajusin, että superruoka on muuttunut valtavirraksi. Siitä pitää olla jo perillä jokaisen, joka on kiinnostunut hyvästä syömisestä. Blogeissa superruoka-termiä on maisteltu jo pitkään, ja paljon sitä on pohdittukin. Esimerkiksi Kaisa kirjoitti aiheesta jo marraskuussa 2008, Noora analysoi sitä syyskuussa 2009 ja lopulta veti viime viikon lauantaina Yle Radio 1:llä keskustelun aiheesta. Uuden mustan superfood-lähetys on vieläkin kuultavissa Yle Areenassa.

Superruoan vanavedessä ovat kulkeneet raakaruoka ja vihersmoothiet. Ne ovat vallanneet palstatilaa blogeista ja keskustelupalstoilta erityisesti viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alkupuoliskolla.

Raakaruoka on puolestapuhujiensa mukaan "kypsentämätöntä, luonnollista ja ravitsevaa", ja kerrotaanpa sen parantaneen niin allergioiden kuin aknen oireita. Asiaan paneutunut blogi raakaruoka.com valottaa perusasioita. Sen kirjoittajat ovat täysraakailijoita, mutta olen huomannut tämän trendin jo laskeutuneen myös tavallisempien ruokabloggaajien joukkoon. Aika moni suosii nyt kypsentämätöntä silloin kuin voi, koska se mielletään hyväksi valinnaksi. Kurkatkaapa vaikka Okriinan tai Iisan keittiöön.

Vihersmoothieissa – jotka usein liittyvät raakaruokailuun – kyse on siis siitä, että hyviä aineita tuodaan elimistöön mahdollisimman helpossa muodossa. Pirtelöiksi sekoitetaan kaikenlaista vihreää salaatinlehdistä avokadoihin. Esimerkiksi Heidin Quinoaa-blogi valottaa perusperiaatteita. Herkullisia pirtelöitä viherhenkeen on värkännyt myös lifestyle-bloggari Maijja.

Nyt odottelen, tuleeko raakaruokailusta ja vihersmoothieistakin superruokien kaltaista valtavirtaa. Ja mistä puhutaan seuraavaksi? Ruokablogistit ovat muiden blogistien tavoin paljastuneet edelläkävijöiksi ja trendsettereiksi, joita kannattaisi ruoka-alalla pitää silmällä. Se on kaiken muun hyvän lisäksi hauskaa!

Miten nuoret puhuvat kouluruoasta?

2010-04-26T11:05:00.002+03:00

Minua kiusaa aina se, että kun kouluruoasta puhutaan, äänessä ovat aikuiset. Siksi tein socialmention-palvelun avulla vähän nettietsivän työtä: mitä ihkaoikeat nuoret ovat blogeissa ja YouTubessa sanoneet kouluruoasta viimeisen muutaman viikon aikana?

Minor matter -blogissa Minna kertoo 100 asiaa itsestään:

2. Tykkään ruuista mistä ihmiset ei yleensä tykkää, esim. lentokone- ja kouluruoka.
3. Mulla myös on tosi paljon kaikkia ruokia joita mä inhoan tosi paljon.
4. En oo ikinä maistanu piimää, ja piimä on mun mielestä tosi pahaa. En muuten varmaan koskaan tule maistamaan piimää.

Ohh Happy Dayn Millis teki äidinkielen tunnilla ryhmätyötä kouluruoasta:

Tänää äikäntunnilla hommailtiin ryhmän kanssa uutista ja emme keksineet mitään parempaa aihetta kuin kouluruoka. Joo no se siitä sitten.

Cutting down calories -blogissa Emma tavoittelee täydellistä vartaloa ja laskee kaloreita:

Aamu: Tee, näkkileipää voilla 80kcal
Lounas: Ruisleipää, riisiä, jauhelihakastiketta 200kcal
Päivällinen: Tomaatti, tee, peruna, lohta 250kcal
Iltapala: jogurtti 70kcal
YHT. 600kcal

edit: lasken jotkut kalorit (esimerkiksi kouluruoka ja muut ruuat, joiden kaloreita ei näy pakkauksessa) kiloklubin avulla, joten oikeat luvut saattavat vähän vaihdella.

Chaotic beauty -blogin Dead tavoittelee myös laihuutta:

Tänään oon syöny aamulla yhden omenan (iskä alkoi heti valittaa, kyseli jotain et "Aiotko muka tolla selvitä koko päivän?" mutta sain sitten jotain sönkötettyä että kouluruoka on tunnin päästä jne. ja se usko selityksen) ja koulun jälkeen 2 mandariinia, ja sitten iskä äsken keitti mulle teetä ja teki leipää. Sallin nyt noi leivät itelleni kun tänään en varmaan illalla enää syö mitään.

Happiness is always free -blogissa, Wonder Emporium -blogissa ja Playfield disaster -blogissa kirjoittajat paljastavat kyselyssä lempikouluruokansa:

74. lempi kouluruoka?
- epic, kalapuikot!

* Kouluruoka? - en o käyny tänä vuonna ku 1-5 kertaa ruokalas

* Kouluruoka? -Riippuu. Miks sitä ei syödä??

Ehdottomasti hauskin löytöni on nimimerkki haxeri05120, joka tekee YouTubeen kouluruokaa arvioivia videoita – minusta aika oivallisella otteella. Hän analysoi videoissaan esimerkiksi pinaattikeiton ja koulun karjalanpiirakan koostumusta. Jäimme miehen kanssa vähän koukkuun näihin sympaattisiin pätkiin ja katsoimme kaikki peräjälkeen... Tässä näytteeksi Haxerin arvio koulun nakkikastikkeesta ja perunasta.

Kuukauden ruokablogia voi nyt äänestää!

2010-04-21T16:58:00.000+03:00

Sre on valinnut Kuukauden ruokablogin joka kuukausi tammikuusta 2009 lähtien. Kokoon on saatu ihan loistava pakkaus ruoka-aiheista lukemista.

Huhtikuun ruokablogi valitaan uudella tavalla: äänestys on pantu pystyyn Sre:n Facebook-sivulla. Jokaisella, sinullakin, on nyt siis mahdollisuus vaikuttaa!

Esiraati on valinnut kolme oivallista ehdokasta, jotka kaikki osaltaan edistävät suomalaista ruokakulttuuria ja ruokapuhetta blogillaan. Käy tutustumassa Kulinaarimurulaan, Pumpkin Jamiin ja Chez Jasuun, jos joku niistä on sinulle vielä vieras! Suosikkiasi voit äänestää Syödään yhdessä -sivulla 3.5. klo 8.00 asti.

Sekä tämän blogin kommenttilaatikossa että Facebook-sivulla otetaan mieluusti vastaan myös hyviä ehdotuksia tuleviksi Kuukauden ruokablogeiksi. Käy katsomassa täältä, keitä kaikkia on tähän mennessä valittu.

Jännitys tiivistyköön!

Tarjolla ilmainen lounas ja leffa – kiinnostaako?

2010-04-14T13:59:00.002+03:00

Kouluruoasta puhutaan taas, ainakin netissä. Espoolaisessa Järvenperän koulussa vanhempainyhdistys on päättänyt tehdä jotain sille, että oppilaista jopa puolet jättää kouluruoan kokonaan väliin. Maanantaina Elastinen ja Maria Jungner kävivät koulussa puhumassa koululounaan tärkeydestä. Tilaisuutta varten kasiluokkalaiset olivat kuvanneet koululaisten ruokalautasia: monelta niistä puuttui vallan salaatti, perunoita oli tyypillisesti yksi ja kastiketta saattoi olla pieni lusikallinen.

Vanhempainyhdistys on tarttunut asiaan myös järjestämällä kaksi viikkoa kestävän kilpailun, jossa koululounaan syöneet saavat ateriapassiinsa leiman palauttaessaan tarjottimen. Se luokka, joka on eniten käynyt kouluruokailussa kahden viikon aikana, saa palkinnoksi elokuvalippuja. Sre:n Syödään yhdessä -Facebook-sivulla ja muutamilla muillakin foorumeilla on käyty keskustelua siitä, onko oikein palkita lapsia syömisestä. Jotkut ovat ihmetelleet, eikö syömisen pitäisi olla palkinto itsessään?

Tietenkin pitäisi. Silti minusta on tärkeää se, että kouluruokailun epäsuosio huomataan, siihen tartutaan ja sen maineen kohentamiseksi tehdään jotain – tässä tapauksessa aika rohkeaakin. Jo se, että kasiluokkalaiset saivat tehtäväkseen kuvata kavereidensa ruokalautasia, on varmasti avannut silmiä. On hyvä, että Järvenperässä on myös selvitetty, mistä tässä kouluruokailun epäsuosiossa oppilaiden mielestä on kyse: ruokaa moititaan pahaksi, mutta moni ei käy syömässä "koska kaveritkaan eivät käy". Kannattaa käydä lukemassa aiheesta tarkemmin Kemikaalikimarassa (myös tämä postaus), jossa on myös käyty kiinnostavaa keskustelua.

Uskoisin, että kilpailu motivoi aika monia koululaisia. Yksittäisenä asiana koululounastamisen palkitseminen elokuvalipuilla toki välittäisi ehkä vähän kummallisen viestin. Järvenperässä se ei kuitenkaan ole ainoa keino, vaan ongelmaan tartutaan myös muuten. Minusta on hyvä, että vanhempainyhdistys käyttää niitä keinoja, joita se helposti voi käyttää. Kouluruoan määrärahojen lisääminen olisi paljon hitaampi prosessi eikä vastaisi tämänhetkiseen ongelmaan.

Toivon, että Järvenperän koululaiset kertovat kampanjan aikana myös mielipiteensä siitä, miten kouluruokailu houkuttelisi heitä paremmin. Sellainen tieto olisi kullanarvoista muitakin kouluja ajatellen. Minä – vaikka en olekaan koululainen – toivoisin kovasti, että ruokaloiden sijaan puhuttaisiin ravintoloista, joille koululaiset voisivat itse keksiä nimen. "Tuutsä Pihvipaikkaan syömään" kuulostaisi ainakin minusta huomattavasti houkuttelevammalta kuin "tuutsä ruokalaan syömään". Tuttavapiirin koululaisia voi pyytää kertomaan mielipiteensä kouluruokailun parantamisesta vaikka Syödään yhdessä -Facebook-sivulla.

Syödään yhdessä Facebookissa

2010-04-10T11:47:00.001+03:00

Sre on nyt myös Facebookissa! Sivun nimi on Syödään yhdessä, ja haaveena on saada siellä(kin) kuuluviin tavallisten ruoanlaittajien ja syöjien mielipiteitä, keskustella ja vaihtaa ajatuksia ruokaan liittyvistä kysymyksistä. Facebook sivuilla saa mieluusti jakaa reseptejä, videoita, kokemuksia ja aivan mitä ikinä tulee mieleen. Tule mukaan ja kutsu kaverisikin! Tämä onnistuu esimerkiksi oikealla olevan fanilaatikon kautta.

Kalakukkoa Shanghaihin

2010-04-07T17:05:00.000+03:00

Shanghain maailmannäyttelyssä ei ole unohdettu suomalaista ruokakulttuuria. Tykkään tästä videosta, vaikka se typistääkin syömisemme pitkälti kalakukkoon (jota ainakaan minä en kyllä syö koskaan, pakko tunnustaa). Näiden jannujen lystikkäin oivallus on se, että luontoäiti on paras suomalainen kokki!

Navetasta pöytään

2010-03-30T15:04:00.001+03:00

Pari viikkoa maatilalla tekisi minulle terää. Keskustelin viikonloppuna 88-vuotiaan isoäitini kanssa ja havahduin siihen tosiasiaan, että en oikeastaan tiedä, miten ruoasta tulee ruokaa. Tai ainakaan en ajattele sitä kovin paljon. Isoäitini on tavallinen maatalon emäntä, ja hänelle nämä asiat ovat aivan itsestään selviä.

Isovanhempieni tila oli heidän kylänsä näkökulmasta katsottuna iso: lehmiä oli parhaimmillaan kuusi. Lisäksi oli possu, jota pienenä pidettiin sisällä talossa ja syötettiin kahden tunnin välein. Sitten oli lampaita. Välillä oli kalkkunoita, jotka karkailivat metsään. Lapsetkin oppivat, että eläimet ovat kavereita ja että niitä pitää hoitaa. Lehmää piti syöttää monipuolisesti, jotta maidosta tuli rasvaista ja laadukasta. Talvella hakattiin järvestä jäätä, joka piti maitotonkat kylminä.

Tällaiselle kaupunkilaiselle ruoka vain ilmestyy kauppaan. Se, että mietitään, mistä ruoka oikeasti on peräisin ja millaisista olosuhteista, on vähän sellaista vegaanien hommaa: outoa. Me muut ostamme tyytyväisinä uhanalaisia kaloja gourmet-pöytäämme ja ihmettelemme, miten se luomu nyt oikeastaan eroaa tavallisesta (paitsi hinnaltaan). Kummastelemme ääri-ihmisiä, jotka kyttäävät eläinten oloja tai suostuvat syömään vain lihatonta, munatonta ja maidotonta.

Mikä ratkaisuksi? Kaikki kaltaiseni kolmikymppiset kaupunkilaiset pariksi viikoksi töihin maatilalle? Ainakin tietäisimme, mitä kaupan hyllystä poimimme. Koska tämä on helpommin sanottu kuin tehty, voi ensihätään turvautua Youtubeen. Siellä sopii tutustua vaikkapa nykyaikaisen lehmän lypsämisen kommervenkkeihin. Ja miksei muihinkin maatilan töihin, noin teoriassa.

Tweet, tweet – lättylinja parkkeerasi naapuriisi!

2010-03-24T10:37:00.003+02:00

Miksei Suomessa ole ruoka-autoja? Sellaisia, jotka myisivät milloin missäkin vaikka täytettyjä lettuja, ruokaisia karjalanpiirakoita, mahtavia sämpylöitä tai take-away-poronkäristystä? Ne ilmestyisivät katukuvaan lounasaikaan, ja jotkut voisivat keskittyä vaikka viikonloppujen iltaöihin, kun ihmiset kuljeksivat baariin ja baarista. Jopa nukkumalähiössä voisi joskus olla tarjolla pikaista mutta hyvää ruokaa, kun ruoka-auto porhaltaisi viikoksi paikalle.

Ymmärrän kyllä, että Suomen kokoisessa maassa kovin monille erikoisuuksille ei riitä asiakkaita. Silti ihmettelen, etten koskaan ole nähnyt täällä ruoka-autoa. Voisivathan pyörät ravintolan alla olla harvaan asutussa maassa jopa aika hyvä mahdollisuus.

Mallia voisi ottaa New Yorkista. Lauantaina ilmaantui hauska uutinen siitä, kuinka newyorkilaiset ruoka-autot twiittaavat olinpaikkansa. Asiakkaat näkevät Twitter-päivityksistä kätevästi, mistä lempisafkaa on saatavilla – ja satunnaisemmatkin polkaisevat paikalle, jos auto sattuu ilmestymään lähikulmille. Kätevää. Jos twiittailu kasvattaa vielä suosiotaan Suomessakin, siinä on oiva tiedotusmahdollisuus monellekin toimijalle myös ruoka-alalla. Kannattaa käydä katsomassa! Twitterissä olisi nytkin paikka tarjolla monellekin ruokauutisia keräävälle suomalaistaholle.

Paras välipala

2010-03-19T13:04:00.004+02:00

Limsasta on puhuttu tällä viikolla Suomessa enemmän kuin pitkään aikaan, kun Pepsi kertoi vetävänsä sokerilliset juomansa pois kouluista. Suomessa asia on ollut iso uutinen, koska päätöksen suurvaikuttaja on ollut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska.

Eilen muistutettiin, että puolet yläkouluista myy edelleen karkkia tai limsaa, ja että Sydänliiton puheenjohtaja Matti Uusitupa toivoo makeiden tuotteiden myynnin lopettamista kouluissa tykkänään. Moni totesi sitten keskustelupalstoilla lakonisesti, että lapset kyllä löytävät limsansa muutenkin.

Se voi olla totta, mutta kyllä myös tarjonta määrittelee kysyntää. Muistan itse yläkoulusta pitkät päivät, väsymyksen ja verensokerin laskun. Koska tuntien välissä oli kiire, helpointa oli ostaa berliininmunkki, joka oli kanttiinissa tyrkyllä (onneksi edes se!). Muuta järkevää ja helposti syötävää ei ollut tarjolla. Jos munkkien sijaan olisi tarjottu sämpylää, olisin ostanut sitä enkä rynnännyt läheisen kaupan munkkihyllylle.

Mikä siis lopulta olisi se hyvä ja herkullinen välipala, jota kaikkien, koulujenkin, kannattaisi suosia? Luulen, että blogeissa pyörivällä porukalla on paljon salatietoa herkullisista ja helpoista syötävistä, jotka eivät ole karkkia tai limsaa nähneetkään. Haastan siis sinut: kerro, mikä on suosikkivälipalasi! Mitä syöt mieluiten, kun äkkinälkä yllättää tai mitä pidät kaupungilla mukana?

Haarukan top 3:

1. Bulgarian jugurtti, jonka päällä on juoksevaa hunajaa, toimii aina. Vaihtoehtoisesti kaverina voi olla banaania.

2. Mustikka-banaanismoothieta olen ylistänyt ennenkin. Laitan siihen maitoa ja maustamatonta jugurttia.

3. Ostin joitakin viikkoja sitten ekokaupasta hamppupatukan. Kuulostaa hirveältä, mutta oli tosi hyvää. En tutkinut terveellisyyttä, mutta oletan, että voittaisi kyllä vertailussa suklaan ja munkit. Ainakaan ei sisältänyt valkoista sokeria.

Edit 22.3.10: Käykääpä katsomassa myös video täällä. Siinä aiheesta puhuvat (myös) ihan oikeat koululaiset!

Menikö kasviksilta maine?

2010-03-10T21:02:00.002+02:00

Palaan kasvisruokapäiväkeskusteluun. Vielä kerran. Aihe on vaan niin kovin herkullinen.

Ainakin minä näin YouTubessa tämän kahdeksanminuuttisen, joka herätti vähän kiusaantunutta naurua ja aika paljon myötähäpeää. Sen tähtiä ovat siis ne Helsingin kaupunginvaltuutetut, jotka VASTUSTAVAT kasvisruokapäivää (kyllä, tässä tarvitaan huutokirjaimia!).

Sellaista jäin miettimään, että mikä tässä aiheessa lopulta herätti niin valtavasti tunteita. Olin tulkitsevinani näistä stalinismiin asti menneistä kauhistelupuheenvuoroista ainakin sen, että kasvissyöntiä, osittaistakin, pidetään yhä valtavan omituisena. Ajatellaan, että kasvissyönti on ideologia, mutta lihansyönti ei. Se on kummallista: eihän Suomessakaan niin kovin pitkään ole ollut itsestäänselvyys, että jokaisella aterialla on oltava lihaa. Liha on ollut juhlaruoka. Miksi olisi niin radikaalia, että tätä asemaa palautettaisiin edes vähän? (Lopultahan yksi kasvisateria viikossa ei ole kovin paljon, olkoonkin, että se on pakollinen.)

Senkin helsinkiläinen keskustelu paljastaa, että ruoka on tunneasia mitä suurimmassa määrin. Jokaisella on siitä sanansa sanottavana – luulen, että niilläkin, jotka eivät aktiivisesti asiaa ajattele, saati seuraa tämän kaltaisia blogeja. Vaikea kuvitella, että noista YouTuben kasvisvideon tähdistä kovin moni on esimerkiksi ruokabloggaaja. (Olisipa! Blogosfääristä irtoaisi kyllä vinkkejä hyvien ja ravitsevien kasvisruokien kokkaamiseen ihan kotioloissakin.)

Aamulehdessä Sari Sainio kolumnoi kasvisasiasta aika kiinnostavasti. Hän ihmettelee, miksi vastaavaan tapaan ei olla huolissaan siitä, että "hampurilaispaikassa on usein tuskin tolpillaan pysyviä tenavia, jotka juuri ja juuri osaavat itse tunkea ranskanperunan suuhunsa. Tarjottimella tursuaa hampurilainen ja lasillinen sokerilitkua. Ai niin, saattaahan siellä olla salaatinlehti hampurilaisen välissä. Vieressä on kärry, jossa on lisäaineita täynnä olevia vanukkaita, karkkia, limsaa ja sipsejä."

Helsingin kasvispäiväepisodista jäi monelle vastustajalle ehkä päällimmäiseksi pakottamisen maku, mikä sitten aiheutti tällaisen valtaisan reaktion. Osaahan jo lapsi pyrkiä ottamaan valtaa kieltäytymällä ruoasta, jota vanhemmat pakottavat syömään. Tällä viikolla Hesarissa kerrottiin, että esimerkiksi Vantaalla kasvisruokapäiviä on lisätty neljään kuukaudessa kaikessa hiljaisuudessa, vailla kummempaa vastustamista. Tampereella vaikutetaan niin ikään olevan oman kasvisruokapäivän lanseeraamisessa jotenkin aika rauhallisia.

Itse en jaksa surra kasvisten maineen puolesta. Olen taas kerran pelkästään iloinen ruoka-aiheisesta keskustelusta. Mahtavaa, että kasvikset kirvoittavat näin suuria tunteita, täyttävät lehtien keskustelupalstat ja valtaavat kahvipöytäpuheet. Pitäisiköhän toivoa lisää pakottamista ja vielä provokatiivisempia aloitteita…?

Mitä minä oikein syön?

2010-03-04T10:10:00.003+02:00

Otsikon kysymys heräsi monelle viimeistään aamun Hesarin etusivua tuijotellessa. Siinä suuri lihatalo kertoo kansalle, että (muiden) lihavalmisteissa käytetään yleisesti samaa ainesosaa kuin nahkarukkasissa. Samaa mainoskampanjaa on nähty televisiossakin. Kuvittelisin, että kamara, natriumglutamaatti ja lihavalmisteiden muut aineisosat ovat mainosten myötä alkaneet askarruttaa sellaistakin, joka ei aikaisemmin asiasta ole jaksanut kiinnostua.

Suotuisaa maaperää on, sillä aika moni pohtii edes jonkin verran sitä, mitä suuhunsa laittaa. Ruotsissa julkaistiin vastikään YouGovin Food & Health -raportti neljättä peräkkäistä vuotta. Se paljastaa tänä vuonna, että peräti 67 prosenttia ruotsalaisista etsii tietoa ruoasta. Noin puolet naapurimaalaisista on ruoasta huolissaan. Ruotsalaisia huolettavat erityisesti lisäaineet: vain 15 prosenttia uskoo omaavansa niistä hyvät tiedot. E-koodiviidakko aiheuttaa hämmennystä. Kuulostaa tutulta. Viime vuonna sama raportti totesikin, että suomalaiset ovat ruokahuolissaan lähes ruotsalaisten veroisia.

Ruotsalaisista peräti 77 prosenttia pitää hyvänä sitä, että tuotteessa lukee "ei lisäaineita". Toisaalta he kuitenkin toivovat ruoan säilyvän pitkään. Kumpikohan toive vetäisi pitemmän korren, jos jokainen voisi alusta lähtien valita ruokansa jokaisen ainesosan? Moniko meistä upottaisi mukaan edes jotakin säilöntää parantavaa? Haluaisin tietää, olisiko joku todella valmis palaamaan täysin E:ttömään elämään.

Kiinnostavaa nähdä, miten suomalaisen lihatalon rukkaskampanja onnistuu. YouGovin tutkimus nimittäin paljasti, että ainakin Ruotsissa ihmisten luottamus elintarviketeollisuuden ruokatuotantoon ja viranomaisvalvontaan on tällä hetkellä aika onneton: vain 30 prosenttia sanoo luottavansa siihen. Viime vuonna luottavaisia oli vielä 40 prosenttia. Laskeva prosenttiluku vaikuttaisi vihjaavan, että vuoden aikana käydyillä keskusteluilla lisäaineista, ruoasta löytyneistä lasinsiruista ja sen sellaisista on aika paljon merkitystä.

Luomua kotiovelle

2010-02-25T13:03:00.008+02:00

Minulla on kuulkaa hallussani 10 kiloa luomuporkkanoita ja 10 kiloa luomusipuleita! Ja luomumallisia ruisjauhoja ja kaalia ja härkäpapuja. Päätin vihdoin tehdä jotain sille jatkuvalle valitusvirrelleni, että en tiedä mistä ruokani tulee, ja tilata sitä suoraan tuottajalta (tai no, oikeastaan tämä taitaa olla kauppa, josta saa monen tuottajan tavaraa).

Sopi ottaa kunnon satsit, sillä meidän 50-lukulaisessa kerrostalossamme on sellainen oiva keksintö kuin kylmäkellari. Porkkanoita varastoidessani huomasin, että kymmenestä naapurista omaa komeroaan käyttää ehkä neljä. Vähän houkuttelisi perustaa kellariin oikein kunnollinen ruokavarasto! Haluaisinpa nähdä, mitä kaikkea noissa tiloissa on vielä 50-luvun lopussa säilytetty.

Aikamoinen luksuksen tunne tuli, kun kaksi miestä toi suuret pussit moitteettoman näköisiä ja -makuisia herkkuja kotiovelleni. Siitä maksoikin mielellään. Eipähän tarvitse raahata painavia asioita näiden kinosten läpi. Eikä tarvitse valikoida sipulilaareista niitä vähiten epäonnisia tapauksia.

Ostoksistani intoutuneena tein suuren kulhollisen tätä talvista salaattia (tosin suppisten sijasta siitakkeilla), ja oli muuten hyvää! Taas kerran osoitus kaalin arvaamattomista mahdollisuuksista.

Koska luomusilmäni ovat olleet nyt harvinaisen avoimina, olen huomannut, että moni facebook-kaveri on liittynyt luomuruokapiireihin. Näppärää on, kun ilosanomaa voi nykyään moisen yhteisöpalvelun kautta levittää. Toivottavasti ruokapiirit yleistyvät yhä niin, että jokainen kylä tai kaupunginosa saa omansa. Siinä olisi sitä kaivattua yhteisöllisyyttäkin! Luomumeiningissä on muuten viime aikoina ollut myös Puolivirallista ruokaa.

P.S. Kuvassa komeilee merkki, jollainen pitäisi löytyä kaikista EU:n luomutuotteista 1.7. lähtien. Vähän hilpeyttäkin se on herättänyt.

Kasvispäivän ilo ja ahdistus

2010-02-17T09:45:00.003+02:00

Helsingin kouluissa on lähitulevaisuudessa kasvisruokapäivä kerran viikossa, jos kaupunginhallituksen ehdotus menee läpi. Espoossa vastaavaa ehdotusta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Helsingissäkin asiasta ollaan montaa mieltä: keskustelupalstoilla kuohuu.
Tänään Hesarin toimittaja oli kysynyt asiaa kahdelta terveyspampulta: Pekka Puskalta ja Mikael Fogelholmilta. Puska vastustaa ("sekaruokavalio on suositus"), Fogelholm kannattaa lämpimästi.

Viime keväänä sivusin kasvisruokapäivää parissakin blogauksessa. Edelleen minua inspiroi Belgian Gentin malli, jossa kaupunki viettää kasvispäivää joka torstai. Asia esiteltiin ilolla ja ylpeänä, kasvisruokia tarjoillen. Siellä nähtiin asian hyvät puolet kaupunginjohtoa myöten, ja innostus levisi laajalle. Minun on vaikea nähdä, että hyvin toteutettu kasvisruokapäivä johtaisi vain huonoihin tuloksiin, niin kuin monet koti-Suomessa arvelevat.

Haluaisin, että lähtökohtana myös kouluruoissa olisivat maku, ekologisuus ja ravitsevuus. Toivoisin, että koulun ruokalasta (koulun ravintolasta?) jäisi sesonkiajattelu selkäytimeen ja lisäksi jonkinlainen käsitys siitä, millaisia ruokavalintoja tässä maailmanajassa kannattaa suosia ja miksi. Parasta olisi, että myös kouluruoan mausta jäisi positiivinen, ehkä innostavakin muisto. Hyvällä tiellä ollaan, jos Turun Sanomien toimittajan viimeviikkoista kouluruokatestausta on uskominen.

Lisäksi toivoisin, että kasvisruokapäiväasiassakin kuultaisiin myös koululaisia – enemmänkin kuin sen verran, että lehtien toimittajat kysyvät kolmen yläkoululaisen mielipidettä asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä koululaisporukan mietintö kasvisruokapäivästä kertoisi.

Sesonkien paluu

2010-02-10T12:08:00.013+02:00

"30 ruokagurujen vinkkiä – löydä kausiruoka", otsikoi helmikuun Olivia-lehti. Kausiruoka-ajattelua ovat viime aikoina pohtineet myös ainakin Unelias kokki ja Kurpitsamoskan Mari. Okriina teki tammikuussa ihania talvisia salaatteja (I ja II). Onko tämä nyt uusi trendi? Hyvä hyvä!

Kas kun minä olen kasvanut 80-luvulla. Siihen aikaan ei lapsi oppinut sesonkiruoista mitään. Oltiin nimittäin innostuneita siitä, että kaupasta saa kaikkea, aina! On kestänyt kauan oppia, että suomalaiset tomaatit maistuvat oikealta vain kesällä, ja että sieniä kannattaa tähyillä erityisesti syksyllä niin kauppojen hyllyiltä kuin metsistäkin. Siksi ajattelen, että sesonkituotteiden esiin nostaminen, niistä kertominen (myös lapsille!) ja niitä hyödyntävien reseptien vinkkaaminen on ihan paikallaan. Se ei ole pelkkää äärihörhöilyä!

Olivian jutusta ei valitettavasti kummoisia kostu, jos etsii informaatiota tai hyviä vinkkejä. Jutun kausiosuus rajoittuu nimittäin siihen, että haastateltu Maatilatorin perustaja Aki Arjola kehottaa suosimaan sesonkia: "Tammikuussa voi syödä vaikka juureksia, muikkuja tai muita talvikaloja, kuivattua poroa ja muitakin kuvattuja tuotteita: sieniä ja lihaa." Okei, talvikala on ihan hyvä veto. Sitä en ole tullut ajatelleeksi! (Pitääkin ottaa lisää selvää talvikaloista. Googletus tuotti pettymyksen.)

Unelias kokki Anna puolestaan on aika innovatiivinen. Hän sesongistaa RuokaPirkan pastasalaattia: "Ohjeessa pääprotskuna edusti broileri, joka omissa näpeissä muuttui seesaminsiemenillä ja korppujauhoilla paneroiduksi tofuksi. Toinen raaka-ainevaihdos liittyy aiheeseen, jota Marikin sivusi juuri postauksessaan. Kausiajatteluun näet. Kirsikkatomaatit nappasin mukaan ohjeen mukaan, mutta kurkun kohdalla valinnanvaikeus kasvoi liian suureksi. Kasvihuone-megaenergia-suomalainen vai kasvihuone-kuljetuspäästö-espanjalainen, tiiättehän te. Totesin, että koska en ole kurkkua tarvinnut moneen kuukauteen, tuskin tarvitsen sitä nytkään ja keksin että salaatissa sen korvaa suuri lempparini ... tadaa ... suomalainen kyssäkaali!"

Kurpitsamoskassa laitetaan salaattia porkkanoista ja avokadosta ja tartutaan siihen, että talvisia reseptejä tarvitaan enemmän: "Tästä salaatista kannattaa tykätä myös sen talvisten raaka-aineiden takia, joiden listasta uupuu ne hirveät kellertävät tomaatit ja ylihintaiset kasvihuonekurkut. Fanitan sesonkiajattelua ruuanlaitossa melkein liikutukseen asti, mutta sen toteutus käytännöntasolla tökkii yhtä paljon, kuin kaikki muutkin lupaukset paremman ja fiksumman elämän aloittamisesta. En taida olla ainoa, joten lisää näitä talvikauden herkkuja kiitos, jottei kesävihanneksiin tulisi edes houkutuksia!"

Näillä perusteilla uskallan julistaa:
Sesongit esille kauppoihin! (ajatelkaa osastoa "Talven herkkuja")
Lisää talvisia reseptejä lehtiin ja blogeihin!

Talvi-iltojen iloja

2010-02-01T15:06:00.005+02:00

Blogeilla ja keskustelupalstoilla on joskus älyttömän herkullistuttavia vaikutuksia aterioihin. Viime päivinä ne ovat ilahduttaneet poikkeuksellisen paljon.

Kaikki alkoi perjantaina. Vieraille tarjottiin jälkkäriksi neuleblogi Pujoliivistä löytynyttä sitruunaista semifreddoa. Heiteltiin vähän vielä vodkaa herkun kastikkeeksi: se toimii minusta mainiosti kirpakan sitruunan kanssa. Täydellinen jälkiruoka!

Innostuimme myös taas pastan teosta (jo ennen Hesarin torstaista pasta-artikkelia!). Pastakone on ollut pari vuotta aika vähällä käytöllä, kun ensimmäiset kokeilut kökkööntyivät pahasti. Nyt hain vinkkejä keskustelupalstoilta: paljastui, että pastataikinaa pitää vaivata KAUAN, ja valmiita tagliatelleja kannattaa kuivattaa hiukan vaikka henkariripustuksessa ennen keittämistä. Ja se auttoi! Nyt on sellainen fiilis, etten enää koskaan osta einestuorepastaa. Hesarin haastattelema Salvatore Oreto ehdotti pastantekoa kylmien iltojen huviksi, ja kyllä se television katselun voittaakin.

Sunnuntaiselle pastalle piti saada kastike, ja siinä auttoi Liemessä-blogi. Jenni on julkaissut vuosi sitten vuoden 2008 parhaaksi pastaksi valitun pekoni-sienipastan ohjeen. Maut olivat yksinkertaisia (ja aika raskaita), kokonaisuus oli mainio. Hyviä pastaohjeita ei voi koskaan olla liikaa.

Kaiken kruunasi tämänpäiväinen lounas, johon ohje löytyi Kurpitsamoskasta. Kookostofukeitto, lempeä mutta tulinen! Sekaan kotimaisia porkkanoita ja ruusukaaleja (joita ei kannata keittää neljää minuuttia pidempään, tiedettiin keskustelupalstalla kertoa). Parempaa vähän flunssaisen helmikuun aloitusta en keksi.

Surffaus kannattaa!

Paljonko ruoasta pitäisi maksaa?

2010-01-26T18:35:00.004+02:00

Reilun viikon takaisessa ruokablogimiitissä moni osallistuja ihmetteli, miksi ihmiset valittavat ruoan hinnasta. He olivat sitä mieltä, että ruoasta jos mistä kannattaa maksaa: käytämmehän sitä sisäisesti. Allekirjoitan. En ole oikein ymmärtänyt valitusta ruoan hinnasta, kun samaan aikaan kuitenkin ostetaan iloisesti taulutelevisioita ja Thaimaan-matkoja.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, kuinka paljon vastuullisen kuluttajan sitten pitäisi maksaa ruoasta? Siis että ketjun jokainen lenkki saisi varmasti kohtuullisen korvauksen eikä ketään muutenkaan kohdeltaisi kovin ikävästi.

Söimme lauantaina illalliseksi aitoa kotimaista kukonpoikaa, jota hain Lasipalatsin Maatilatorilta. Se maksoi 19,90 euroa kilolta, ja tästä syystä meinasin jättää koko kukkoaikeen. Otin kuitenkin pienimmän mahdollisen linnun pakastimesta ja kuljetin sen tyytyväisenä kotiin: herkkua tiedossa!

Herkkua se olikin. Mies täytti kukonpojan rosmariinilla ja valkosipulilla ja valeli pintaan suolaa ja sitruunaa. Seurana oli samassa vuoassa paistuneita perunoita. Mahtavan hyvää, mutta ei se nyt minusta ihan supersupererikoista ollut. Olisi pitänyt olla normibroileri rinnalla, että olisi osannut verrata. Hintaero oli makueroa selvempi: Maatilatorin kukonpoika leikkaa lompakkoon ehkä 15 euroa peruskaupan ties-mistä-tulevaa normibroileria isomman loven. Itse tehty lauantai-ateriamme maksoi näin ollen ravintolalounaan verran.

Onko se kohtuullista? Sen verranko on pakko maksaa, että se joka kasvattaa kukonpoikaa Suomessa voi jatkaa hommiaan? Arviointi on kovin vaikeaa, kun kilpailua ei ainakaan Helsingissä paljon ole: kotimaisia erikoisuuksia halajavan on marssittava joko Maatilatorille tai vastikään avattuun Juuren puotiin. Hyvä että edes ne ovat olemassa.

P.S. Hyvät Maatilatorin ja Juuren puodin ihmiset, kaipaisin kovasti päivittyviä nettisivuja, jotka kertoisivat tarkempia tietoja tuotteistanne. Blogi sopisi tarkoitukseen hyvin.

Bloggaavassa seurassa

2010-01-18T15:42:00.004+02:00

Nautiskelin perjantai-iltana erinomaisessa ruokaseurassa: koolla oli 14 Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman viime vuonna palkitsemaa Kuukauden ruokabloggaajaa. Porukassa sai nauraa vedet silmissä! Suosittelen kaikille lämpimästi ruokablogimiittailua. Perjantaisesta ovat raportoineet ainakin Kulutusjuhla, Jokapäiväistä leipää, Sillä sipuli, Pastanjauhantaa ja Siskot kokkaa.

Ravintola Lasipalatsin pöydässä käytyjen keskustelujen perusteella vaikuttaisi siltä, että hyvien ruokablogien takana on rakkaus ruokaan ja kirjoittamiseen sekä kiinnostus uusien ruokien kokeilemiseen. Huippusuosituista blogeista on tullut huippusuosittuja täysin ennalta arvaamatta. Homma on voinut alkaa sunnuntai-illan päähänpistosta tai kotiäidin tylsästä hetkestä. Jutut ja valokuvat ovat ajan myötä toki jalostuneetkin.

Blogiyhteisö koetaan positiiviseksi ympäristöksi: kommentointi on aktiivista ja pääosin ystävällistä. Se kannustaa jatkamaan kirjoittamista.

Oli kiinnostavaa kuulla, että moni lukijoista etsii blogeista perusruokien ohjeita: kuukauden blogien suosituimpien hakusanojen joukossa ovat vispipuuro, perunasalaatti, kauralastut ja borssikeitto. Blogeista on tainnut tulla nykyajan keittokirjoja: tietokone tai netillinen kännykkä on aina käsillä ja helppo avata myös keittiössä. Ja tietenkin blogit tarjoavat paitsi ruokaohjeita, myös (monien ihmisten) kommentteja ruokien onnistumisesta – sekä tietysti herkullisia kuvia! Tämä yhdistelmä voittaa useimmat keitto-opukset mennen tullen.

Bloggaajaporukassa ihmeteltiin kovasti suomalaisten pihiyttä kotimaisten raaka-aineiden käytössä ja toisaalta intoa lykätä joka paikkaan rasvattomia tuotteita. Aika moni pöydän ääressä oli huolissaan siitä, että ihmiset ovat menettäneet "ymmärryksen aidosta ruoasta": tuijotetaan pelkkää rasvan määrää ja unohdetaan tyystin lisäaineet, tai katsotaan vain hintaa pohtimatta lainkaan, millaisen matkan tuote on ruokapöytään tehnyt. Sellaistakin tuskailua kyllä kuultiin, että lähikaupasta on vaikea löytää esimerkiksi suomalaisia omenia. Se rajoittaa aikalailla tavallisen kuluttajan intoa suosia kotimaista.

Perjantain ruokabloggaajajoukko oli monipuolinen, mutta vielä puuttuivat porukasta lähes tyystin ruoka-alan blogit. Perjantaikokki näytti kyllä hyvää esimerkkiä. Milloinhan muut tulevat perässä yhtä aktiivisella otteella?

Väsyttävä laihdutusmantra

2010-01-11T14:55:00.002+02:00

Suomessa laihdutetaan innokkaammin kuin muualla, kertoo Valittujen Palojen tutkimus (Hesarin uutinen). Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän laihduttajia kuin missään muussa tutkimukseen osallistuneessa maassa.

En hirveästi ihmettele. Laihdutusmantra on meillä yleisesti hyväksyttyä ja jopa oikeamielistä puhetta. Suomalaiset ovat sisäistäneet liiankin hyvin olevansa lihavia ja epäterveellisiä. Tai ehkä ongelma on siinä, että sen ovat sisäistäneet ne, jotka eivät oikeasti ole lihavia ja epäterveellisiä.

Noin kolmekymppisissä ystävissäni on enemmän avomielisiä laihduttajia kuin niitä, jotka eivät painostaan paljon puhele. Joka ainoa laihduttaja on kohtuullisen solakka, liikkuva ja yleensä aika energinenkin. En ole koskaan oppinut ymmärtämään, mistä heidän vouhotuksessaan on kyse. Ehkä se johtuu siitä, että kuulun itse siihen ilmeisesti erikoiseen sakkiin, jonka on vaikea saada painoaan nousemaan, vaikka pitäisi.

Tuntemani laihduttajat puhuvat aina kiloista, eivät koskaan yleisestä hyvinvoinnista. Miksi? Nyökkäilin itsekseni lukiessani uusimman Nyt-viikkoliitteen Rasva palaa -juttua ja eritoten Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentierin kommenttia: "Itse lihavuus ei ole riski, vaan siihen liittyvät elämäntavat. Kehon muotoon tuijottaminen ei kerro mitään ihmisen terveydestä."

Yleisessä laihdutuspuheessa painotetaan hurjan paljon lihavuuden pahuutta tuon elintapakysymyksen kustannuksella. Välillä unohtuu, että hyvinvointihan on lopulta se, mitä tavoitellaan! Voisiko olla niin, että yksi voi hyvin vähän pyöreämpänä, toinen kapeampana? Minun on hirveän vaikea kuvitella, että kaalikeittokuuri lisäisi kenenkään hyvinvointia, tai että oma vointini paranisi merkittävästi kalja+makkara+pullakuurilla. Sellaisia eväitä nimittäin tarvittaisiin (paljon!), että minä mahtuisin normaaleiksi määriteltyjen kirjoihin.

Radikaalien kuurien sijaan ehdotan ruoka-asiaan panostamista: laadukkaita ja värikkäitä raaka-aineita, aikaa ruoan laittamiselle ja syömiselle ja seurassa ruokailua. Lisäksi kannatan ulkona käyskentelyä, kiireen välttämistä ja hyvää oloa lisäävien asioiden listaamista.

Ekaa kertaa

2010-01-04T13:02:00.003+02:00

Maukasta uutta vuotta, hyvä lukijani!

Voisilmäpeliä-blogissa Eeva paljastaa, mitä on vuonna 2009 syönyt ensimmäistä kertaa: tryffeliä, ankeriasta, viiriäistä, jänistä ja silliä. Mielenkiintoista!

Mekin mietimme toisinaan miehen kanssa, milloin olemme ensimmäisiä kertoja maistaneet mitäkin. Olemme kyselleet sitä muiltakin. Todettu on, että aika moni nykyisin yleisesti käyttämämme ruoka-aine on sellainen, jonka olemassaolosta meillä ei 15 vuotta sitten ollut aavistustakaan. Suomalainen ruokakulttuuri ottaa vaikutteita, laajenee ja muuttuu. Hyvä!

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ensimmäisiä maistokokemuksia muut muistavat. Jakakaa siis! Meillä on ihmetelty ainakin seuraavia juttuja:

Vaarini kertoi, että maistettuaan ensimmäistä kertaa kurkkua (tämän täytyi olla joskus 1930-1940-luvulla) hän piti sitä pilallisena ja heitti sen pois: ihmeellinen vetinen hedelmä! Kurkku tuli jäädäkseen, mutta vaari ei innostunut siitä koko elinaikanaan.

Meillä mätiä (tuota taivaallista herkkua!) on ollut joulupöydässä 90-luvulta asti. Sitä ennen en edes tiennyt sellaisen syötävän olemassaolosta. 50-luvulla Helsingissä syntyneellä tuttavalla mäti taas on kuulunut jouluherkkuihin jo lapsena.

Pastastakin alettiin minun kotonani puhua vasta joskus 90-luvulla. Sitä ennen oli vain makaronia, jota käytettiin lähinnä makaronilaatikkoon.

Siskoni kehitti 90-luvun puolenvälin jälkeen herkkupastan uutuustuotteista: siihen tuli fetaa, aurinkokuivattua tomaattia ja pestoa. Nämäkin tuotteet ovat sittemmin vakiinnuttaneet paikkansa ainakin meidän jääkaapissamme. Herkkupastaan voi turvautua edelleen silloin, kun kaipaa jotain tosi jytkyä nopeasti.

Mies tutustui tortilloihin vieraillessaan ensimmäistä kertaa lapsuuskodissani 2000-luvun alussa. Meillä ne oli löydetty muutama vuosi aikaisemmin. Ennen tortillojen aikaa syötiin tacoja.

Muutama vuosi sitten kauppojen hyllyihin ilmestyi villisuolaheinä (edit: se on muuten viinisuolaheinä). En ole vielä oikein innostunut. Tofusta sen sijaan olen innostunut: sitä laitoin ensimmäistä kertaa ehkä 2004.

Viime vuonna löysin pakastealtaasta mainiot valkosipulietanat ja ostin ensimmäistä kertaa elämässäni seesamiöljyä. Uutena vuotena kokattiin korealaista.

P.S. The Voice etsii vuoden parhaita nettielämyksiä, mm. Vuoden ruokablogia. Käy äänestämässä täällä 10.1. mennessä.

Hyvää joulua!

2009-12-21T10:18:00.004+02:00

On aika toivottaa erinomaisen herkullista joulua kaikille! Sanoja lautaselta vetäytyy tänään joululevolle, vaikka ruoka-asioita tulee yleensä joulunaikaan ajateltua aika ahkerasti.

Pientä ajateltavaa vielä tulevan aaton varalle:
Brittiläiset tutkijat ovat huolissaan joulupukin elämäntavoista. Muistakaa siis, että lihava ja punaposkinen (ja etenkin alkoholinhuuruinen) pukki on huono esimerkki perheen pienemmille – ja vähän isommillekin. Tämä hassu uutinen kerrottiin Hesarissa. Pitäisiköhän alkaa ensi jouluna tekemään joulutienestiä toimimalla terveyspukkina, joka reippaana juoksee tuomaan lahjat joulukoteihin ja käärii paketteihin vain polkupyöriä ja joogamattoja? Sille pukille eivät tortut eivätkä glögit maistu, se katsokaas karppaa.

Parhaat ruokalahjat

2009-12-10T11:23:00.005+02:00

Ystävä lähetti Facebook-viestin. Kysyi, millä ohjeella marinoin oliiveja syksyisiin juhliin. Uskoi vastaavien sopivan hyvin joululahjaksi vaikka äidille. Paljastin: hyvien oliivien seuraan paljon valkosipulia, persiljaa, oliiviöljyä ja vähän suolaa ja mustapippuria. Ja taisi siinä olla sitruunaakin. Hyvin yksinkertaista, mutta pari päivää marinoimalla tulee hyvää. Kikherneitä voi laittaa samaan liemeen.

Ruokalahjat ovat oikeastaan oiva keksintö. Niille on yleensä kaikilla käyttöä, eivätkä jää nurkkiin pyörimään. Vinkkejä on jo jaeltu blogeissa, lehdissä ja televisiossakin. Tässä Haarukan TOP 5.

1) Laventelikorput (kuvassa, joka on Strömsön kotisivuilta)
Jännittäviä laventeliherkkuja tehtiin Strömsössä marraskuun alussa. Kuivattua laventelia, tummaa suklaata, hasselpähkinää… Näitä teen varmasti. Jos laventeli epäilyttää, voi kokeilla samanhenkistä Voisilmäpelin suklaa-pistaasibiscottia.

2) Hunajapaahdettu pähkinäseos
Vegemisiä-blogin Nuoren Naisen juttu Kalevassa tarjoilee muitakin hyviä, tuoreita tuliaisvinkkejä. Voisin valmistaa pähkinöiden seuraksi vaikka meksikolaista kaakaojuomaa.

3) Piimäkakku piparimaustein
Perinteisemmän ystäville sopii Siskot kokkaa -blogin sovellus piimäkakusta. Joulun tuoksu seuraa kuulemma mukana! Ruokatieto puolestaan ehdottaa perinteistä maustekakkua, joka ei liene hullumpi sekään.

4) Erikoisglögi
Inspiraatiota voi etsiä vaikka Malitsulta (maistuisiko porkkanaglögi tai olutglögi?) tai aikaisemmasta glögi-postauksestani, johon sain monta hyvää kommenttia.

5) Luksus-suola
Ystävän kanssa himoitsimme ison kaupan suolaosastolla ihania purkkeja, jotka sisälsivät mitä erilaisempia variantteja suolasta. Sormisuolaa, vuorisuolaa, suolankukkaa, merisuolaa… Käyttökelpoista luksusruokatuotetta voisin itse toivoa joulupukilta!

Ruokaisten lahjojen ohella mietin, millä suolaisella herkulla kantaisin korteni kekoon joulupöytään. Jotain jouluista ja vaikkapa kalapitoista… Vinkkejä, anyone?

P.S. Hauska juttu: Taito-lehti kutsuu luomaan kansallispukuaiheisia leivonnaisia. Katso Turun Sanomien uutinen tästä!

Vastuullinen keittiö?

2009-11-27T10:17:00.003+02:00

Minulta kysyttiin eilen, onko meidän perheessä vastuullinen keittiö. Vaikea kysymys.

Yrittää kyllä olla. Mutta miten keittiöstä oikeastaan tulee vastuullinen? Mitä enemmän näitä asioita seuraa, sitä hankalammaksi homma käy. Aina löytää kokkauskulttuuristaan uusia syntejä, eikä aina jaksa vastustaa kiusaustakaan.

Ainakin seuraavilla periaatteilla olen kuitenkin yrittänyt taikoa keittiöstämme vastuullisemman.

1) Yritän ostaa suomalaista. Ainakin useimmiten. Mutta onko suomalaisten tomaattien ostaminen talvella suorastaan megasynti? Tuntuu, että vastuullinen jättäisi talvella kaiken värikkään kauppaan terveydellisistä seurauksista välittämättä. Minä sen sijaan olen viime ajat ostanut hulluna satsumia.

2) Syömme kotona lähinnä kasvis- ja kalaruokaa. Silti en ole jaksanut perehtyä siihen, mitä kalalajeja eettisistä syistä pitäisi välttää, vaikka WWF tarjoaa asiaan oppaankin. Ja onko soijakin kuitenkin vähän paha juttu (sitä mietitään esim. täällä)? Suomalaista soija ei ainakaan ole.

3) Emme jätä ruokaa. Olemme kuitenkin hajamielisiä, ja jotain pilaantuu aina kaappiin huomaamatta. En tiedä miten se on toistuvasti mahdollista.

4) Uskon luomuun. Silti se näkyy ruokakorissani harvoin. Lähikauppojen luomuvihannekset eivät yhäkään vakuuta. Muiden ruoka-aineiden osalta tilanne on vähän parantunut, kun Pirkka on tuonut markkinoille monia houkuttelevia luomutuotteita: kaapissa on aika vakiona esim. luomuhiutaleita ja -mysliä.

5) Yritän vältellä lisäaineita. En oikein luota valmisruokiin enkä -marinadeihin. Teemme ruokamme mahdollisimman usein alusta asti itse. En tosin tiedä liittyykö tämä vastuullisuuteen vai ennakkoluuloihin. Syy on kuitenkin se, että haluan tietää ja olla vastuussa siitä, mitä suuhuni laitan.

Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ruokaan liittyviä valintoja muut pitävät vastuullisina. Kun vastuulliselle syömiselle ei vielä ole yhteisiä mittareita (Ruotsiin tosin on tulossa ilmastosertifikaatti ruoalle, kerrotaan täällä), täytyy kuunnella hyviä mielipiteitä. Haastan siis sinut, joka olet lukenut tähän asti: paljasta edes yksi jollain tavalla vastuullisuuteen liittyvä keittiövalintasi!

P.S. Tänään on Älä osta mitään -päivä. Usein ostamatta jättäminen taitaa olla se vastuullisin valinta.

Wanted: täydellinen glögi

2009-11-19T11:58:00.003+02:00

Jos minulla on ennustajan lahjoja, tänä vuonna alusta asti itse valmistetun ruoan liputtajat innostuvat myös sekoittamaan glöginsä itse. Ainakin minä huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni etsiskeleväni netistä sopivia suhteita kanelille, inkiväärille ja neilikalle.

Oikeastaan ihmettelen, miksi glögien sekoittelu on aikaisemmin ollut niin harvinaista. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että glögi on Suomessa varsin perinteinen joulujuoma, jota nautitaan melkein joka kodissa. Sitähän voisi kehittää vaikka kuinka!

Glögi on minun kokemukseni maistunut erinomaisesti myös ulkomaalaisille. Ranskassa asuessamme naapurimme olivat talvi-ilta toisensa perään ovellamme ehdottelemassa "taas pieniä glögikestejä". Sekoitimme heille glögiä suomalaisesta glögimausteesta, rypälemehusta ja punaviinistä. Ihastuneille oli aika vaikea selittää, että Suomessa tätä herkkua nautitaan hyvin tiukasti vain joulukuussa (tai ei ainakaan ennen marraskuun puoltaväliä!).

Ulkomailla muutkin suomalaiset ovat kehitelleet glögireseptejä, kun kaupasta ei saa sitä valmista tavaraa. Pariisissa asuva Maurelita perustaa alkoholillisen glögireseptinsä punaviinille ja alkoholittoman omenamehulle!

Minun ensimmäinen kokeiluni itse sekoitetusta glögistä (viime viikolla) perustui Marianne Kiskolan Papu, porkkana ja Hillopulla -kirjan reseptiin. Sen pohjamaku on mansikkainen mehu, josta en ollut ihan vakuuttunut. Taidan pitäytyä rypälepohjissa. Ensimmäisestä glögisatsista tuli muutenkin vähän hapan ja laihan makuinen – mausteita pitää kai käytellä erittäin rohkealla kädellä – mutta harjoitus tekee toivottavasti mestarin. Kiskolan resepti on seuraava:

Glögi (8 lasillista)

1/2 l pakastemansikoita
1 l vettä
1 dl raakaruokosokeria
1 kanelitanko (minä laitoin yhden tangon puoleen litraan, silti ei maistunut paljoa...)
1 vaniljatanko
pala tuoretta inkivääriä kuorittuna

Kiehauta ainekset ja anna hautua 30 min. Siivilöi ja nauti.

Jos minulla todella on ennustajan lahjoja ja muutkin ovat innostuneet glögikokeiluista, kuulisin mieluusti niistä kommenttilaatikossa. Nyt on nimittäin haussa täydellinen glögi, jota kelpaa nauttia läpi pimeän talven.

Trendikäs suomalainen ruokavalio

2009-11-11T10:04:00.005+02:00

Toissapäivänä ilmestyi uutinen, jonka mukaan terveellinen suomalainen ruokavalio päihittää Välimeren ruokavalion. Siihen piti ehdottomasti tutustua. Myönnän nimittäin kuuluvani heihin, joihin kreetalainen kasvisten, oliiviöljyn ja palkokasvien kulutus on tehnyt vaikutuksen. Rena Salamanin Kreikkalainen keittiö on jo joitakin vuosia ollut keittiömme ehkä käytetyin opus.

Uutinen perustui SALVE-tutkimusohjelman erikoistutkija Iris Erlundin näkemykseen. Hänen mukaansa Välimeren maissa ei enää syödä lainkaan niin terveellisesti kuin ennen. Erlund muistuttaa myös, että suomalainen rypsiöljy on rasvakoostumukseltaan paljon oliiviöljyä parempaa, ja Suomessa terveellisesti syöminen on muutenkin helppoa: täysjyvävilja, marjat ja kala kuuluvat jo perinteiseen ruokakulttuuriin.

Tämäntapaisissa toteamuksissa jokin aina vähän pistää korvaan. Lähinnä siksi, että samaan aikaan puhutaan suomalaisten olevan lihavia ja sairaita. Aika harva siis oikeasti noudattaa tällaista terveellistä suomalaista ruokavaliota. Me noudatamme suomalaista ruokavaliota. Terveellinen ruokavalio olisi varmasti toimiva, vaikka sanaparin väliin laitettaisi mitä tahansa maantieteellistä aluetta kuvaava määre.

Terveellisen suomalaisen ruokakulttuurin ongelma on minusta usein siinä, että sitä ei osata myydä. Siskon poimimat marjat ja serkkupojan metsästämä hirven liha ovat aivan herkullisia, mutta mitä jos kukaan lähipiirissä ei poimi eikä metsästä? Pakastealtaan perusmarjat tulevat jostain Puolasta, hirvenlihaa näkyy kaupassa erittäin harvoin ja sieniäkin saa etsimällä etsiä. Koko syksyn olen himoinnut tatteja, mutta niitä ilmeisesti myydään pelkästään jonnekin Italiaan. Kunnon kalaa pitäisi kai mennä etsimään kauppahalleihin, mutta kun niitä ei tahdo löytyä pääkaupungistakaan. Ison kaupan ruokaöljyhyllyllä voi valita kymmenistä kiehtoviksi suunnitelluista oliiviöljypurkeista, mutta kotimaista rypsiöljyä on tarjolla muutamaa peruslaatua.

Tutkija Iris Erlund uskoo, että pohjoismaisesta ruokavaliosta voisi hyvinkin tulla trendikäs myös muualla maailmassa, koska Pohjoismailla muutenkin on maine hyvinvoinnin mallialueena. Toivon mukaan näin käykin – mutta ensin siitä kai pitäisi tulla ylpeydenaihe täällä. Terveellisten suomalaisten hyvien pitäisi olla ihmisten reittien varrella, niin maalla kuin kaupungissa. Suomalaisesta kaupasta olisi helppo olla ylpeä, kun siellä myytäisiin antimia "Euroopan puhtaimmasta luonnosta", niin kuin minun hirvenliha-ateriani takaava henkilö tapaa tarjoamisiaan mainostaa.

Klassikkoreseptit kunniaan

2009-10-27T09:28:00.002+02:00

Minäkin kävin katsomassa kaikkien ruoanrakastajien must-elokuvan, Julie & Julian. Ja nautin! Sen jälkeen oli vaikea valita ruokapaikkaa, koska elokuva oli nostanut riman aika korkealle. Olisi tarvittu ranskalaista ruokaa, jossa voita ja kermaa ei ole säästelty.

Leffa kertoo kaksi tarinaa: ensimmäinen käsittelee amerikkalaisrouva Julia Childin matkaa ruokakirjailijaksi ja toinen amerikkalaisrouva Julie Powellin projektia kokata läpi koko Childin kirja ja blogata projektistaan. Ollaan siis – kai ensimmäistä kertaa elokuvahistoriassa – ruokablogien maailmassa.

Jäin miettimään, voisiko Suomessa toteuttaa vastaavan projektin. Ajattelin, että haastavimmaksi muodostuisi raaka-aineiden saatavuus; Julie näytti löytävän newyorkilaisesta lähikaupastaan tuoreita ja kummallisiakin raaka-aineita vailla suurempaa vaivaa.

Eniten mietin kuitenkin sitä, löytyisikö Suomesta Julia Childin ruokakirjaa vastaavaa klassikkoteosta, jossa kerrottaisiin paitsi ruokaohjeita, myös hyviä vinkkejä kokkaamiseen. Siis tyyliin, että uppomunia tehtäessä munien on syytä olla tuoreita.

Itselläni on kulunut käytössä Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa, josta löytyy ohje melkein mihin tahansa. Sitä en kyllä jaksaisi kokata läpi; jo sämpylöitä on kirjassa niin monta eri sorttia, että niiden tekemiseen kuluisi monta viikkoa. Enkä oikein usko, että kovin monelle olisi iloa peruspiiraiden ja makaronilaatikkojen tekemisen esittelystä.

Mutta ehkäpä on joitakin vanhempia klassikkoteoksia, joiden reseptejä voisi olla mielenkiintoista tänä päivänä kokeilla. Aika harvalla on sellaisia käsillä, joten niiden antiin tutustuisi mieluusti vaikka blogien kautta. Vanhat suomalaiset reseptit ovat nimittäin äärimmäisen kiehtovia ja usein turhaan unohdettuja. Onhan meilläkin perinteitä! Olisi kovasti kiinnostavaa tietää, voiko todellisia perinneruokia menestyksellisesti kokata vielä tänä päivänä – ja jos, niin millaisia makuelämyksiä ne tarjoavat.

Itse olen merkinnyt joitakin reseptejä muistiin lähes 90-vuotiailta eteläpohjalaisilta isovanhemmiltani. Tässä niistä yksi. Jos vaikka joku uskaltaa kokeilla...

Pullalaatikko (jälkiruoka)
"Tämoli oikeen sellasta herrasruokaa"

Kuivaa nisua
Maitoa
Voita
Puolukkahilloa
1–2 munaa
Vaniljakastiketta

Kuivat nisupalat voidellaan ja kastetaan maidossa. Sitten ladotaan uunivuokaan vuoroin nisupaloja, vuoroin makeutettua puolukkahilloa niin monta kerrosta kuin vuokaan mahtuu. Päälle kaadetaan 1–2 munan munamaito. Laatikkoa paistetaan uunissa niin, että nisut ja munamaito ovat sakeuttaneet sen.
Herkku syödään vaniljakastikkeen kera (mahtaako tämä olla uudempi idea – ei kai vaniljakastiketta kovin kauaa ole ollut saatavilla?).

Missä piileksivät ravintolablogit?

2009-10-12T12:04:00.003+03:00

Kaipaan usein ravintola-aiheisia blogeja, sellaisia kuin Kasvissyöjän seikkailut ravintolamaailmassa. Olisi hauska lukea oikeiden ihmisten kokemuksia ulkona syömisestä, ja hyötyäkin siitä olisi silloin, kun haluaisi löytää oikein kivan ruokapaikan. Itse käyn ulkona syömässä aika harvoin, ja sellaisina kertoina haluaisin löytää jotain mutkatonta ja varmasti hyvää. Sellaista, mitä ei kotona tulisi tehtyä.

Lehdillä on tietysti omat vinkkinsä ja arvionsa, mutta minun makuuni ne eivät oikein riitä. Haluaisin aitoja kokemuksia, joissa kerrottaisiin asiasta ja sen vierestäkin. Tietenkin haluan tietää ruoasta, tunnelmasta ja palvelusta, mutta olisi kiinnostavaa kuulla myös esimerkiksi siitä, miten eri ravintolat suhtautuvat lapsiasiakkaisiin. Tuttavaperheet ovat nimittäin kertoneet, että eräissäkin muuten mukavissa paikoissa jälkikasvua katsotaan vähän kieroon. Sellaiseen paikkaan en haluaisi lapsiseurassa sattua.

Asian ydin on ehkä tämä: kaipaisin taviskokkaajien ja ruokabloggaajien aktiivisempaa keskustelua ravintolakulttuurista. Itselläni on usein sellainen fiilis, että suomalaisia vaaditaan tyytymään joko hienosteleviin fine dining -paikkoihin tai latteisiin ketjusyöttölöihin.

Sienessä

2009-10-06T10:07:00.002+03:00

Rakastan sieniä, mutta en ole ikinä sienestänyt. Luit oikein. Sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja siellä ei kai sieniä ole juuri arvostettu (mistähän tämä johtuu?).

Tänä syksynä olen innostunut, enkä varmaankaan ole ainoa. Sienistä on nimittäin puhuttu viimeiset kuukaudet ihan tolkuttomasti. Ehkä syynä on lama tai poikkeuksellinen sienivuosi, mutta lehdissä on juttuja ihmisistä, jotka työkseen poimivat sieniä myyntiin ja sitten toisia, joissa kerrotaan valkokärpässienikuolemista. Tutut kuvaavat Facebookiin suurikokoisia koreja, jotka ovat pullollaan kanttarelleja. Yksi ja toinen kertoo, että löysi ihan yllättäen kilokaupalla suppilovahveroita.

En tiedä sienistä mitään. Kävin viikonloppuna metsässä, koemielessä. Kun jostain pilkotti jokin sienen näköinen, nappasin sen pussiin ja toin seurueelleni tunnistettavaksi. Porukka tunsi kuitenkin varmasti vain kanttarellin, suppilovahveron ja mustatorvisienen, ja niistä mitään ei löytynyt. Löytyi sen sijaan oikein herkullisen näköisiä muita sieniä. Internet oli paikalla, joten ei kun sen kimppuun. Mutta emme löytäneet hyvää sieniopasta! Tietääkö joku, mistä löytyisi? Tai perustaisiko joku sienituntija aiheesta blogin? Löytämissämme nettioppaissa oli vain yksi pahainen kuva per sieni, eikä kuvauksista ottanut erkkikään selvää.

Heitin sienet takaisin metsään. Harmitti!

Ehkä ensi syksynä sitten – jos kukaan ei nyt vinkkaa minulle loistavaa suppilovahveropaikkaa. Se lienee epätodennäköistä: suomalaisten tarkimmin varjeltuja salaisuuksia taitavat olla hyvät sienestys- ja marjastuspaikat. Lapissahan hermostuivat siitäkin, kun ulkomaalaiset poimijat ihan oma-aloitteisesti löysivät kyläläisten perinteiset poimintapläntit. Täytynee olla varuillaan.

Sissiviljelyä

2009-09-28T12:06:00.004+03:00

Hauskinta lauantain Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumassa oli kuulla dodolaisten kesäisestä ruoankasvatusprojektista. Siitä kertoo tämän viikon Hesarin Nyt-liitekin.

Kuva: Megapolis2024/Sasa Tkalcan

Dodon porukka oli vallannut kulmauksen Pasilan ratapihasta ruokakasveille. Olivat rakentaneet lastauslavoista valtavia istutusastioita, saaneet Hyötykasviyhdistykseltä siemeniä ja sopineet kasteluvuorot. Ratapihalta oli alkanut pukata punajuurta ja kesäkurpitsaa yli dodojen omien tarpeiden. Oli hauska kuulla, kun "aikaisemmin rahapuun kasvatuksessa epäonnistuneet" nuoret miehet kertoivat aidosti yllättyneensä, miten paljon ihan oikeaa ruokaa projekti tuotti. Tapahtumassa esitellyt sadon edustajat näyttivätkin kyllä vakuuttavilta.

Rupesin miettimään oman kerrostalomme pihaa. Se on iso ja vehreä, on lasten leikkipaikkaa, kauniita puita, nurmikkoa ja autopaikkoja. Mutta aika harvoin siellä oleskelee kukaan.

Entä jos osa nurmikosta muutettaisiin kasvimaaksi? Yritin kotiin pyöräillessäni miettiä, miten homma voisi toimia. Tilaa ei ole niin paljon, että kaikille huoneistoille riittäisi maatilkku, mutta voisiko sellaisia vuokrata omalta pihalta samaan tapaan kuin autopaikkoja? Tai voisivatko taloyhtiön innokkaat perustaa yhteiskasvimaan, jota vuoroin käytäisiin kastelemassa? Sadonkorjuuaikaan ylimääräiset kasvikset voisi kaupata omalla pihalla. Tällainen kehitys ilahduttaisi viherpeukaloja, sillä kaupungin puutarhapalstat ovat tunnetusti pitkän jonon (ja monesti pitkän matkankin) takana.

Sissiviljelyhenkisempi vaihtoehto olisi parkkiruudun vuokraaminen. Autoa meillä ei ole, mutta voisihan ruutua käyttää viljelyynkin. Siihen vain iso istutuslaari ja perunat multaan. Talvella samalle kohtaa voisi värkätä vaikka taideinstallaation. Maisemana se voittaisi kirkkaasti keittiön ikkunasta nyt näkyvän autonperän.

Tänään!

2009-09-26T12:53:00.002+03:00

Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtuman pääseminaari näkyy livenä netissä täällä. Tänään 13.30 alkaen.

Yhä päiväkotipöydässä

2009-09-18T13:42:00.004+03:00

Vietin eilen iltaa lastentarhanopettajaystävän kanssa. Istuimme mainioilla tapaksilla ja nautimme lasilliset viiniä. Espanjalaisten herkkujen äärellä tulivat puheeksi myös ne suomalaiset herkut, joita ystävä töissä saa nautittavakseen.

Hänen työpaikassaan espoolaisessa päiväkodissa ruoka on tullut jo vuoden verran Sodexholta. Ja kyllä: eron entiseen, lähikoulusta tulleeseen ruokaan huomaa selvästi, paljasti ystävä. Aluksi ruoka oli kuulemma aivan kauheaa, ja päiväkodissa muotoiltiin jo valituskirjeitä. Nyt on parannusta onneksi tapahtunut. Ihmettelimme yhdessä, mitä tästä uudesta ruokahuollon ulkoistamiskulttuurista seuraa – pitkällä tähtäimellä siis. Vaikea ajatella, että se opettaisi lapsille kunnioitusta ruoan laittamista ja kotiruokaa kohtaan.

Ystävä kertoi myös, että nykyään päiväkodin työntekijöiden puheenaiheena on se, miten ruokailut toimivat sitten, jos (tai kun) myös päiväkodin aikuisilta poistetaan ateriatuki. Opettajilta se on monessa kunnassa jo poistettu, kuten Puolivirallista ruokaa -blogi huomasi männäviikolla. Se tarkoittaa siis sitä, että kasvattajat joutuvat maksamaan ruoasta täyden hinnan, vaikka lounas on työaikaa ja kaikkea muuta kuin rauhallinen lepohetki. Ystävän päiväkodissa oli pohdittu, millaista viestiä lapsille välitetään, jos päiväkodin työntekijät lounaalla järsivät ruoan sijasta omia voileipiään. Todellinen yhteisen aterioinnin ilo on nähdäkseni siitä hyvin kaukana.

***

Ruoka-asioita pähkäilevien pääkaupunkiseutulaisten kannattaa muuten suunnata ensi viikon lauantaina 26.9. Dodon järjestämään Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumaan Vanhalle. Siellä kysellään, miksi suomalaisen ruoan hiilijalanjälki on niin korkea, onko kaupunkiviljely ratkaisu maailman ruokaongelmaan, mihin suuntaan ruokavaliomme kehittyy ja millaisia ovat urbaanit maut vuonna 2024. Puhumassa on väkeä arvostetuista ravintolakokeista europarlamentaarikkoihin. Luvassa on myös siirtolapuutarhapeliä, elokuvia hyvästä ruoasta ja viimeaikaisiin pohdintoihini sopivasti paneelikeskustelu aiheesta Valitse vege – kotona ja koulussa.

Kun liikelaitos vastaa ruokahuollosta

2009-09-10T11:13:00.005+03:00

Metro- ja Vartti-lehden viime perjantaisessa kyselyssä 79 prosenttia äänestäneistä toivoi kouluihin tarjolle kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa. Tämä ei varmaankaan edusta koko kansan mielipidettä, mutta prosentti on silti minusta yllättävän korkea. Näkyisiköhän tulos lähivuosina myös konkreettisessa kouluruoassa?

Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että otsikossa on herkullinen (ellei suorastaan maukas) tunnelma? Se syntyy, kun sanan ruoka liittää sanoihin laitos ja huolto. Otsikko on kuitenkin todenmukainen ja viittaa siihen, että eilen Helsingin kaupunginvaltuusto päätti, että päiväkotien ruokahuolto siirretään päiväkotien omalta vastuulta liikelaitos Palmialle. Keskustelu asiasta on ollut kiivassävyistä, myös Hesarin nettisivuilla.

Täytyy myöntää, että päätös ei varsinaisesti kuulosta tukevan ajatusta päiväkotiruoan paremmasta laadusta. Puhutaan nimittäin aika innokkaasti säästöistä; en tunne päiväkotiruoan budjettia, mutta jos minkäänlaisia johtopäätöksiä voi vetää kouluruoan vastaavasta (monilla paikkakunnilla 60–70 senttiä yhden lapsen ateriaa kohti), summat eivät ole valtavia nykyiselläänkään. Haluaisin tietää, paljonko yhden helsinkiläisen päiväkotilapsen ruokkimiseen sijoitetaan tämän säästöpäätöksen jälkeen. Kertoisiko joku?

Kauhuskenaarioissani liikelaitosruoka tulee suunnilleen valmiiksi lämmitettynä jostain toiselta puolelta kaupunkia ja on viimeistään siinä vaiheessa menettänyt kaiken sen maun, jota siinä ehkä joskus on ollut. Se on aika kaukana edellisessä postauksessani visioimastani ihannekouluruoasta. Parhaassa tapauksessa tutut tädit ja sedät valmistavat ruoan edelleen päiväkodeissa ja se on jopa parempaa kuin ennen – tätien ja setien palkka vaan tulee Palmialta.

Harmi vaan, että parempaa ruokaa kukaan ei kai ole luvannut. Lähinnä on vannottu, että se ei huonone. Jotkut Hesarin keskusteluun osallistuneet toteavat, että ei lapselle ruoan laadulla ole niin väliäkään. Eihän lapsi tiedosta, kuka ruoan on valmistanut ja mistä se on peräisin!

Minä puolestani luulen, että lapset ovat laaduntarkkailijoita parhaasta päästä, vaikka eivät käytäkään sellaisia sanapareja kuin ruoan alkuperä tai raaka-aineiden laatu. Toivottavasti Palmia kuittaa päiväkodeista hyvät palautteet tyhjennettyjen ruokalautasten ja iloisten ruokahetkien muodossa.

Kotimaista kouluihin

2009-09-04T12:53:00.004+03:00

Huomasinpa raitiovaunumatkalla Metro-lehden tämänpäiväisen kysymyksen: pitäisikö kouluissa tarjota kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa? Kävin painamassa kyllä-nappia ja näytti siltä, että samaa nappia oli painanut suurin osa muistakin. Seuraan mielenkiinnolla, millaisia lukemia äänestys paljastaa.

Minun ihannekoulussani ruoka tulisi lähitiloilta, joissa oppilaat saisivat käydä myös tutustumisretkillä. Parhaassa tapauksessa kolmasluokkalaiset voisivat osallistua perunannostoon ja neloset porkkanoiden hoivaamiseen. Kutoset voisivat huolehtia viikon verran possujen syöttämisestä, ja eka-tokaluokkalaiset poimisivat vaikka omenoita... Joillakin kouluilla on toki ollutkin kummimaatila, jossa on käyty tutustumassa. Kuvien perusteella niillä retkillä on päästy vallan lypsämäänkin!

Siis kotimaista ruokaa kouluihin, kyllä vaan! Metron ja Vartin äänestykseen voi tämän päivän ajan osallistua täällä.

Pienistä puroista syntyy suuri joki

2009-09-01T11:41:00.007+03:00

Mahtoikohan arvata se päivittäistavarakaupan työntekijä, joka kirjoitti muutama viikko sitten Hesarin yleisönosastoon tuoretiskien pahoista puutteista, miten suuren haloon kirjoitus herättää? Minusta koko juttu kertoo hyvin siitä, miten pienestä kaikki lopulta on kiinni. Tässä tapauksessa siitä, että joku näki sen vaivan, että sai kirjoituksen aikaiseksi. Moni on lopulta myötäillyt, että tiedettiinhän tämä. Ja vielä väitetään, että yhden ihmisen tekemisillä ei ole merkitystä!

Evirasta ehdotettiin sitten, että pantaisiin kauppojen oville hymynaamoja ja itkupillejä kertomaan tuoretiskin laadusta. Sen tyrmäämiseen on monessa lehdessä sittemmin keskitytty pääkirjoitusta myöten. Itse ihmettelen, miksi tätä menetelmää pidetään niin nöyryyttävänä – eikö ole lopulta kohtuullisen yksinkertaista saada ovelle iloinen hymynaama? Pakkoko sitä vanhentunutta on myydä ja itkeä sitten ruttunaamaa kauppansa ovella?

Tärkeintä olisi minusta tehdä jotain, pian, kun kerran meille näytetään nykyisellä systeemillä myytävän ihan mitä sattuu. Tämän päivän Hesarissa testattiin marinoitujen lihojen laatua, ja kymmenestä testilihasta kuusi sai jonkinlaisen huomautuksen. Huh huh. Vaihtoehtoisia kannustimia tuoreen myymiseen kaipaisin niistäkin lehdistä, joissa Eviran ehdotusta on haukuttu – ja blogeista myös! Blogistania on kuitenkin täynnä tuoretiskien vakioasiakkaita. Oman kantansa ovat esittäneet jo ainakin Puolivirallista ruokaa, Kannuvalimo ja Kulutusjuhla. Herrankukkaron perjantaireseptissä kerätään aiheesta adressiakin. Tuoreutta käsittelee myös Quinoaa!-blogin parin päivän takainen postaus.

Omasta puolestani luulen, että yhä varmemmin käyttäisin erillistä lihakauppaa, jos sellainen kotini läheltä löytyisi. Olisi niin yksinkertaista, kun saisi lihat konkreettisesti ostaneelta henkilöltä kuulla, mistä ne ovat tulleet ja milloin. Näin ainakin kuvittelen.

Sivustojen syövereissä

2009-08-21T11:26:00.003+03:00

En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella kaikista erilaisista nettisivustoista, joita syntyy jatkuvasti kuin sieniä sateella. Ruokaankin liittyen.

Monessa on hyvää asiaa, usein paljon. Vähän harvempi on aidosti elävä. Kuka enää jaksaa käydä lukemassa nettisivuja, joissa mikään ei muutu, vaikka asia olisi kuinka tärkeää? Kiinnostavuus on varmaan se kaikkein vaikein juttu. Miten tässä tietotulvassa ylipäätään tehdään valtavia massoja houkuttelevia sivustoja?

Ymmärrän blogien suosion. Ne päivittyvät, siis elävät, ja toimivat aidosti vuorovaikutteisesti. Ne onnistuvat usein puhumaan juuri siitä, mistä monet yritysten ja yhteisöjen jättisivustot haluaisivat puhuttavan: luomusta, lähiruoasta, hiilijalanjäljestä – ja reaktioaika on oikeasti nopea.

Toisaalta on esimerkkejä siitä, että huolella ja monen ihmisen voimin rakennetut sivustotkin keräävät kävijöitä. Olin ilahtunut esimerkiksi vieraillessani pitkästä aikaa HK:n tiesydameen.fi-sivuilla. Siellä oli sitten viime käynnin tapahtunut muutoksia, ja sivut näyttivät elävän ihan kivasti. Sivustolla voi kokeilla esimerkiksi Nyyttärikonetta (sen avulla voi kuulemma jopa kutsua vieraat) ja osallistua lihakouluun (jossa voi katsella esimerkiksi Jyrki Sukulan vinkkivideoita). Blogeillekin on oma osastonsa, ja sivusto osaa jopa listata viimeksi päivittyneet blogit. Siitä kyllä miinusta, että HK:n omassa Soilen blogissa ei ole edes kommentointimahdollisuutta.

Vastikään löysin myös Raision ekologiseen ruokavalioon keskittyneen ekologia.fi-sivuston. Siinäkin on yritystä: voi esimerkiksi testata tietonsa hiilijalanjäljestä ja lukea ruoan ilmastovaikutuksista. Vähän pönäkästi etusivulla puhuvat Raision johtajat – mutta ehkä freesausta on luvassa!

Ja niin, olisihan näitä vastaavia vaikka kuinka paljon. Joskus tuntuu, että eri toimijoiden kannattaisi nettisivuasioissakin yhdistää voimansa. Olisi monen ihan hyvän sijasta yksi tosi hyvä.

Olen jo aikaisemmissa postauksissani maininnut sivustoja, joita oikeasti käytän. Yksi hauskimmista on Luonto-Liiton ylläpitämä kulutus.fi: blogien ansiosta tiheästi päivittyvä ja hauskoja vinkkejä (myös ruoanlaittoon) jakeleva sivu. Muistathan esimerkiksi sen, että liesi kannattaa puhdistaa ekologisesti ja tehokkaasti sokeripalalla? Ja jos Karpolla on asiaa kuului aikanaan suosikkeihisi, kannattaa piipahtaa Kulutusjuhlassa!

Herukkaintoa etsimässä

2009-08-12T10:23:00.002+03:00

Olen lapsesta asti kerännyt punaisia ja mustia viinimarjoja, välillä pakotettuna, välillä vapaasta tahdostani. Isovanhempieni luona on meillekin jyvitettyjä pensaita, ja isoisä-vainaalla oli tapana vahdata, että viimeinenkin marja tulee tarkasti poimittua.

Tästä seurasi se, että viinimarjoja tuli paljon ja niille oli tehtävä pian säilöntätoimenpiteitä. Järjestettiin mittavat keittäjäiset. Pullotolkulla mehua. Jossain teini-iän korvilla kävi niin, että viinimarjamehu alkoi kerta kaikkiaan kyllästyttää ja pullot tahtoivat jäädä koskemattomina kaappiin. Miten sääli!

Nyt yritän innostua viinimarjoista uudestaan. Se olisi ekologinen into. Pensaita olisi vähän joka paikassa, löytyisi punaista, valkoista ja mustaa. Vain kouran ojennus riittäisi, ja kypsät marjat hyppisivät sankoon. Ongelma tulee vastaan, kun herukoita pitäisi käyttää johonkin muuhun kuin suoraan pensaasta syömiseen. Tarvitaan hyviä reseptejä!

Tässä muutama lupaavan kuuloinen idea, joita voisin hyvinkin kokeilla. Toivottavasti näistä on iloa muillekin herukkamehuähkyisille. Lisää hyviä vinkkejä otetaan kommenttiloodassa vastaan enemmän kuin mieluusti.

*Ystävä vinkkasi, että punaherukat ovat mainioita jäätelön ja kuuman kinuskikastikkeen kanssa. Kuulostaa uskottavalta.
*Mustaherukka-banaanivälipalaa kokeilen oikeasti, sillä vastaava mustikalla tehtynä on ikiaikainen suosikkini.
*Voisilmäpelin Punaherukkasorbetti on oikeastaan aika kiva idea.
*Punaherukka-marenkipaistokset, joihin uppoaa myös parvekkeella rehottavaa minttua, voisivat olla maittavia lomapäivän kahvileipinä.
*Tällainen vadelmilla höystetty punaherukkahillo voisi toimiakin.
*Vispipuuroa voisi kokeilla myös mustaviinimarjoista. Siihen saisi käytettyä ihanaa, tuoretta hunajaa.
*Valkoherukka-sipulichutneystä en ole ihan varma, mutta jotain kiehtovaa siinä on...

Pieni olut, kiitos!

2009-08-03T09:12:00.005+03:00

Tiedättehän suomalaisen tuopin. Se on se sellainen puolen litran vetoinen ohut lasi, jolla on vatsamakkaran näköinen kohouma ylävartalossa. Se voi olla myös muovia, jolloin se usein esiintyy ilman vatsamakkaraa.

Suomalaiseen tuoppiin kaadetaan oluet, siiderit ja lonkerot merkistä riippumatta. Siinä kaikki näyttää samalta. Jos on sellainen kuin minä ja erehtyy tilaamaan pienen oluen, vatsamakkaratuoppi täytetään puolilleen. Se näyttää siltä, kuin joku olisi juonut siitä osan. Tulee välittömästi sellainen olo, että olisi kuulunut tilata kunnon puolilitrainen.

Ulkomailla tällaisia ongelmia kohtaa harvoin. Kun tilaa oluen, sen saa pienimmissäkin paikoissa asianmukaisessa lasissa. On väliä sillä, mitä merkkiä tilaa ja mitä kokoa. On jalallista, siroa lasia ja massiivista kolpakkoa. Siideriä saa Ranskassa monesta paikasta keraamisessa kupista, kuten bretagnelainen tapa on. Minä iloitsen eritoten siitä, että pienelle juomalle on varattu pienet lasit. Olisiko sellainen mahdotonta suomalaisessa peruspaikassa? Minusta lasillisen juomisen ravintolassa pitäisi olla myös esteettinen elämys.

Juna-aterialla Ruotsissa

2009-07-24T16:18:00.005+03:00

Terveisiä junamatkalta Ruotsista! Naapurimaan junassa oli monia hyviä puolia, mutta yksi parhaista oli ravintolavaunu. Sieltä sai maukkaita aterioita – lasagnea, lihaa ja perunaa ja sen sellaista perushusmanskostia – kelpohintaan (6,40 e). Vaunun yhdellä seinällä oli mikroja, joissa ateriat sai itse lämmittää. Voisi olla ankeaa, mutta kun sain oman, jauhelihapihvi-peruna-vihannes-ateriani eteeni ja ensimmäisen haarukallisen suuhuni, olin enemmän kuin tyytyväinen.

Lihassa maistui ja tuntui oikea sipuli ja se oli mainiosti maustettua: erittäin maukasta. Perunamuussia söin yhtä mieluusti kuin kotona tekemääni, se oli nimittäin kaukana teollisesta vesimössöstä. Ja mikä ilo saada pitkäksi venähtäneen junamatkan (kyllä, myös Ruotsissa junat näköjään myöhästelevät) ratoksi lämmintä ruokaa! Ruotsalaisen X2000-junan iloisen värisestä, hyvin järjestetystä (jopa kierrätyspiste) ja upeasti palvelevasta (miten hyväntuulista henkilökuntaa!) ravintolavaunusta kelpaisi suomalaisten ottaa mallia.

Ruotsalaisessa ravintolavaunussa.

Vähän toista oli ateria seuraavassa paikassa, sinivalkoisella laivalla kohti Helsinkiä. Lämmintä ruokaa ei saanut alle 12 euron, ja silloinkin oli tyytyminen mauttomaan ja kohtuuttoman tukevaan lihapulla-muussi-puolukkasurvos-annokseen (pyrin valitsemaan vaihtoehdoista yksinkertaisimman; se on paikassa kuin paikassa yleensä edes kohtuullista). Miksi matkantekovälineissä niin usein tarjotaan heikosti maustettua ruokaa, jossa makujen harmoniaa ei ole paljon mietitty? Laivassa kuvittelisi olevan mahdollisuuksia edes herkulliseen kotiruokaan ja viihtyisiin ravintoloihin (nyt kokeilemassamme oli kai niin kiire, että edellisten asiakkaiden jätöksiä ei keretty korjailla, mikä kyllä vaikuttaa ainakin minun tunnelmaani). Onko jollakin mereltä hyviä ruokakokemuksia?Panisin mieluusti korvan taakse seuraavaa reissua varten. Voisin tehdä jopa laivavalintani hyvän ravintolan perusteella.

Herkkuja huoltoasemalta

2009-06-28T10:43:00.004+03:00

Viime torstain Hesarissa tuskailtiin tuttua ongelmaa: suomalaiset huoltoasemapöperöt ovat turhan usein varsinaisia kesäreissujen antikliimakseja. Toimittaja jopa nimesi ilmiön. Hänen mukaansa kyse on kolmioleivittämisestä. Se on sitä, että joka himputin tienvarsiravintolassa on tarjolla noita samoja, muovikolmioon pakattuja leipiä, jotka säilyvät melkein seuraavalle sukupolvelle saakka.

Itse olen täysin kyllästynyt myös aurajuustokanaan, jota muuan tehokkaasti valtateiden varsille levittäytynyt ketju markkinoi. Aurajuustottamisen lisäksi se myös pestottaa. Minulla ei sinänsä ole mitään aurajuustoa tai pestoa vastaan. Silti en halua matkallani syödä ruokaa, jossa kasalla vahvanmakuista kastiketta on peitetty se tosiasia, että ruoka on joko huonolaatuista tai seisonutta – pahimmassa tapauksessa näitä molempia.

Valituksen sijaan (tai ainakin lisäksi!) voisimme ehkä käyttää Porkkanamafian taktiikkaa: käydään joukolla niissä paikoissa, joiden tarjonta miellyttää. Niitäkin nimittäin on, ainakin jos malttaa hieman poiketa valtatieltä. Herrankukkaron perjantairesepti on saanut kirjoitukseensa samasta aiheesta jo hyvän nipun vinkkejä, joista kelpaa ottaa vaarin. Minun kesämatkojeni varrelle saattaisi sattua ainakin Johannan suosittelema Ylöjärven Eloisé. Lisää hyviä reissuruokapaikkoja sopii paljastaa!

P.S. Kun kirjapino riippukeinun vierellä uhkaa madaltua, kokeile vierailua Ruokaisia romaaneja -lukupiirissä!

Paljasta kesäruokakohteesi

2009-06-18T09:53:00.002+03:00

Kirjoitin pari viikkoa sitten lähellä tuotetuista ruoka-aarteista. Kun ihmiset nyt vähitellen siirtyvät lomalaitumille ja mökkipaikkakunnille, olisi kovasti hauska kuulla paljatuksia parhaista ruokaisista retkikohteista tai suoramyyntitiloista. Minulla ei ainakaan ole hyvää käsitystä siitä, mitä kaikkea Suomessa oikein on tarjolla.

Haastan siis sinut, hyvä lukijani. Paljasta jonkin kirjoitukseni kommenttilootassa hyvä kesäkahvila, kiva luomutila, mukava maatilaretkikohde. Yksi on jo mielessäni: Kotiäidin Luomulaaksossa kehuttiin joku aika sitten tuusulalaisen Lassilan tilan luomumunia. Tilalla on myös kanoihin erikoistunut kotieläinpiha! Odottelen, että minuakin kohtaa tänä kesänä monta sellaista ruokailoa, jotka on kiva tänne listata.

Makoisaa juhannusta!

Terveisiä asiakkaalta

2009-06-09T12:27:00.004+03:00

Istahdimme parin ystävän kanssa eilen töiden päätteeksi merelliselle terassille Helsingin Töölössä. Puitteet olivat mahtavat: kaunis merinäköala ja auringonpaiste.

Ystävä tilasi pienen piiraan (5,50e) ja kaakaon (2,30e). Tarjoilija lykkäsi kylmänkohmeisen piiraan lautaselle, ojensi meille ja viittoili huoneen perälle: "Tuolta saa kaakaota ja tossa on mikro." Ystäväni piti siis lämmittää piiraansa itse ja sekoittaa itselleen (vesi-)kaakao. Toiselle ystävälle tarjoilija toi hetken päästä jäähtyneen piiraan, kun hän ei ollut ymmärtänyt sitä itse mikrosta hakea. Se oli laitettava uudelleen mikroon.

Tuli vähän tylsä olo. Hieno paikka ja upeat mahdollisuudet, mutta omatoimimikroilu ei kahvilassa oikein houkuta. Sitä voi tehdä tarpeeksi kotonakin. Vaikka eilinen tilanne ehkä oli vertaansa vailla, harmittelen usein sitä, että suomalaiset ovat niin tottumattomia luomaan ruokaan ja juomaan liittyviä elämyksiä, jotka saavat kruununsa erityisen hyvästä palvelusta.

Olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että juoman seurana ei meillä juuri koskaan tarjota pientä suolaista: pähkinöitä, oliiveja, mitä vaan. Ranskassa tuskin mitään juomaa saa eteensä ilman pientä nakerreltavaa. Kahvin kanssa tulee pala suklaata, viinilasillista ryyditetään oliiveilla tai leikkelepaloilla, oluen kanssa tarjotaan suolapähkinöitä. Kreikassa ravintolassa saa usein ilmaiseksi alkujuoman tai jälkiruoan. Asiakkaana siinä kokee helposti olevansa kaivattu ja tärkeä.

Laura Kolbe kirjoittaa samasta asiasta tuoreessa blogikirjoituksessaan. Hän tarjoilee palvelukulttuurin puuttumisen syyksi kokemuksen puutetta: "Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja", Kolbe kirjoittaa. Hän huomauttaa, että kampaamoissa ja kosmetologilla kyllä saa usein hyvää palvelua.

Analyysi tuntuu toimivalta: kauneuspalvelut ovatkin ravintoloita ja kahviloita useammin pieniä yrityksiä. Niissä työskentelee ihmisiä, joille on oikeasti väliä sillä, mitä asiakas palvelusta tuumaa. En tiedä, olisiko sama asenne juurrutettavissa ketjupaikkoihin ja jos, niin miten. Voisiko ketjussa työskentelevällä tarjoilijalla olla valtuudet antaa teehen hunaja ilmaiseksi tai pitkän kaavan mukaan lounastavalle kahvi kaupan päälle? Sitä kannattaisi monen ketjuyrittäjän miettiä entistä tarkemmin.

Mallia voi hakea esimerkiksi Seurasaaren kupeessa sijaitsevasta Tamminiementien kahvilasta (josta postauksen kuva on peräisin). Siellä tarjoilijatytöt toteavat asiakkaalle iloisesti, että kahvin ja teen hintaan kuuluu loputon santsausoikeus ja kolmen euron korvapuustin päälle saa halutessaan vaikka kermavaahtoa ilman lisämaksua.

Kesäruokaa läheltä

2009-06-01T11:05:00.004+03:00

Kesä tuli. Se on viikon helpottavin ruokauutinen. Pimeä kausi on ollut niin täynnä tietoja ruoan ilmastovaikutuksista, että ainakin minusta alkoi tuntua ettei näillä leveysasteilla passaisi syödä oikein mitään.

Kesällä kotimaisia vihanneksia on kaupassa mukavasti, ne maistuvat herkullisilta eivätkä enää maksa maltaita. Niitä ei ole kuskattu maailman ääristä eikä niiden kasvattamiseen ole käytetty tolkuttomia määriä sähköä. Kesällä ei olisi kohtuuttoman vaikea syödä edes todella lähellä (parhaimmillaan omassa puutarhassa) tuotettua ruokaa. Voisi korjailla talven ilmastollisia rikkeitä...

Englanninkielisessä maailmassa markkinoidaan 100 Mile Dietia, jossa ihmiset sitoutuvat syömään vaikkapa kerran viikossa ruokaa, joka on tuotettu 100 mailin etäisyydellä heidän kotoaan. Luulen, että monelle suomalaismökkiläiselle 50 kilometriäkin riittäisi aika herkun kesäaterian pykäämiseen vaikka joka päivä. Kuka kokeilisi?

Puolivirallista ruokaa -blogissa pohditaan, miksi pientilojen tuotteet ovat päässeet niin huonosti kauppoihin. Asiaa on nyt alettu selvittää. Onneksi monen kesäpaikkakunnan kupeesta löytyy jo nyt mainioita toreja ja suoramyyntitiloja, joilta saa melkein niillä sijoilla tuotettua ruokaa.

Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Jostakin on saatava tietoa siitä, mistä voi ostaa lähimunia tai lähilihaa. Entä saako jostain vielä vastalypsettyä maitoa? Palveluja näiden tietojen tarjoamiseen tarvittaisiin enemmänkin, mutta kannattaa aloittaa tästä Ruokatiedon palvelusta, josta voi etsiä luomua myyviä tiloja alueittain. Esimerkiksi Itä-Uudeltamaalta palvelu löytää 10 tarjokasta. Lähiruoan ostopaikkoja – muitakin kuin luomuja – taas löytyy MTK:n sivujen kautta.

Suomi on toki myös torien luvattu maa, ja niitä voi etsiä uudelta tuletorille.fi-sivustolta. Vielä se ei kyllä vaikuta pelittävän aivan asianmukaisesti. Pian olisi syytä, toreja tarvitaan jo!

Jos kesä kuluu Helsingissä, nyt on täälläkin uusi mahdollisuus ostaa lähiruokaa. Eat&Joy on tänään avannut Lasipalatsiin maatilatorin, josta kuuluu saavan kaikkea kyytöstä pienpanimojen oluisiin. Mahtavaa!

Uusin, aiheeseen liittyvä blogituttavuuteni on Vihreän langan verkkotoimittaja Lasse Leipolan blogi. Hän on huhtikuun lopussa aloittanut vähähiilisen ruokavalion ja raportoi sen sujumisesta. Sopii lukemiseksi lähiruoka-aterioitteni väliin!

Villiä lamasalaattia

2009-05-25T16:17:00.005+03:00

Maasta puskee vihreää ja mediasta melkein samaan tahtiin juttuja villivihanneksista. Olen oppinut, että ne ovat huipputerveellisiä (usein paljon terveellisempiä kuin epävillit), melkein kaikkien ulottuvilla ja tietenkin älyhalpoja. Täydellistä lamaruokaa, tarjolla kesäkuun alkuun asti!

Taivaallisessa kreetalaisessa keittiössä villivihannekset kuuluvat suorastaan ruokakulttuuriin, kertoo Juhana Harju. Miksipä ei meilläkin, puhtaan luonnon mallimaassa?

Salaattiin sopivat varjoisilla paikolla kasvaneet voikukanlehdet ja -nuput, lättyihin nokkoset, teehen rauduskoivun lehdet. Horsmanversot käyvät parsan korvikkeeksi. Ja voikukista voi tietenkin tehdä simaa! Keräysvinkkejä tarjoilee viime torstain Aamulehti ja mainioita ohjeita (horsmapiiras ja voikukkasalaatti ja nokkosmunakas) edulliseen ruokaan erikoistunut Laman lumo -blogi.

Varsin monipuolista villivihannestietoa tarjoilevat myös aiheesta kirjankin kirjoittaneen Raija Kivisen Hortoilu-sivut. Hyviä reseptejä saa mieluusti ilmiantaa myös tämän blogin kommenttilootaan.

Luin Hesarista, että Tamperella onnistutaan kokkaamaan kouluruokaa 62 sentillä per annos. Jutussa pohdittiin, täyttyvätkö siinä kouluruoan laatuvaatimukset. Ehkä kohta mennään siihen, että koululaiset keräävät itse salaattinsa ojanpientareilta, säästösyistä. Ainakin saisivat laatua lautaselle.

Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

2009-05-18T11:59:00.006+03:00

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

E niin kuin...

2009-05-11T15:31:00.009+03:00

Kudontapiirin kahvitauolla keskusteltiin ruokatottumuksista. Mukana oli kymmenkunta eri ikäistä naista. Eläkeläisrouva kertoi ostaneensa kiireessä valmiiksi paistettuja pihvejä lähikaupasta: "En pystynyt syömään, niin tunkkaisilta ne maistuivat!" Toinen eläkeläisrouva varoitti, että mitään valmista ei kannata koskaan ostaa: "Itse laittaminen on niin helppoa!"

Yhteen ääneen porukassa myötäiltiin, eri mieltäkään ei uskallettu olla. Samaan hengenvetoon kauhisteltiin valmiiksi marinoituja lihoja; vain yksi tunnusti hunajamarinoidun kanan suosikikseen. Ihmettelin, missä ne ihmiset ovat, joiden takia kauppojen hyllyt notkuvat soosiin sotkettuja lihoja. Eivät kudontapiirissä ainakaan.

Lisäaineista kenelläkään ei ollut hyvää sanottavaa, tosin ei paljon tietoakaan. "Natriumglutamaatti on E621, se on pahin", varoitti kotiruokaintoinen eläkeläinen.
"Ei kai sitä nyt ole vuosikymmeniin enää ollut ruoassa, sehän on kamala myrkky", huomautti ruoanlaittoa harrastava nuori kemisti. Paljastin, että espoolaisissa kouluissa natriumglutamaatti kiellettiin vasta tänä vuonna. "Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella", kutojat huokailivat epätoivoisina.

Majoneesi, kantarellikeitto.

Ruoan puhtaus ja kemikaalit ovat viime kuukausina kurkistelleet vähän joka paikasta. Mediassa vaikutusvaltaiset ihmiset avautuvat lisäainetuskistaan, kuten teki Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmankin puhemies Jaakko Nuutila Kalevassa. Juttu paljasti, että joka päivä saamme ruokamme mukana 350 erilaista lisäainetta, mikä tekee 6-7 kiloa vuodessa. Se on paljon. Nuutila luopuisi mieluusti näistä kaikista.

Blogipuolella ruoan lisäaineita on selvitellyt ainakin Noora Shingler. Ruoan aitoutta pohti taannoin myös Visa Nurmi. Samaan sarjaan kuulunevat viime aikojen intoilut raakaruoasta, joka lienee kaikista varmimmin lisäaineetonta. Sen tyypillisin blogi-ilmentymä ovat vihersmoothiet, tähän tapaan.

Lisäainejutut kuuluvat siihen sarjaan asioita, joista on vaikea ottaa selvää. Minun sukupolvelleni niitä on syötetty pikkuvesselistä asti. Tuntuu hurjalta julistaa niitä tässä vaiheessa täysin pannaan – varsinkin, kun sellaisen julistuksen seurauksena pelkästään leivän ostaminen vaikeutuisi aika tavalla.

Elintarviketurvallisuusviraston sivuilla muistutetaan, että lisäaineet ovat tutkitusti turvallisia ja niiden avulla elintarvikkeisiin saadaan jokin toivottu vaikutus – ne eivät siis ole turhia. On lisäaineiden ansiota, että ruoassani ei kasva bakteereja eikä muita tauteja aiheuttavia mikrobeja. Lisäaineiden ansiota on sekin, että ruokani maistuu ja näyttää paremmalta ja siinä on parempi koostumus. Vai niin. Mutta entä jos en haluakaan valmiiksi parempaa makua ja koostumusta? Suolaa ja mausteita minulla on omastakin takaa.

Päivällinen kello viisi

2009-05-05T12:00:00.003+03:00

Lapsena arkeni jakaantui kahtia: aikaan ennen viittä ja viiden jälkeen. Kello viisi oli rajapyykki siksi, että silloin naapurintytön, parhaan leikkikaverini, kotona oli ruoka. Hänen piti olla silloin kotona. Aika koulun loppumisesta viiteen oli valtavan pitkä, ja parhaina päivinä leikit jatkuivat ruoan jälkeen.

Tämä aikajako rytmitti arkeamme. Nykyään, aikuisena, huomaan ihailevani sitä, että päivän tekemisiä määrittelevät selkeät ajat. Niin kuin leireillä, joilla aina syödään tietyllä kellonlyömällä. Sellaisessa järjestelmässä ruoalle ei koskaan tarvitse raivata aikaa, vaan hyvä yhdessäolon hetki lukee ohjelmassa ja toteutuu ilman ponnistuksia.

Yhdessä syöminen on jotenkin selkeä tilanne kaikenlaisissa porukoissa. Lautasen äärellä ei tarvitse tuskailla, jos ei keksi sanottavaa, ja toisaalta voi jakaa paljonkin asioita. Yhteiseen pöytään käyminen on varsin perinteinen juttu, joka on valtauskonnossammekin paljon esillä. Kristittyjen ehtoollinenhan nautitaan puoliympyrän muotoisessa pöydässä, jonka näkymättömälle puoliskolle voimme ajatella poisnukkuneet läheisemme. Minusta se on kaunis ajatus.

Moni asiantuntija kuuluu sanovan, että yhdessä syöminen parantaa melkein kaikki murheet. Kurkatkaa vaikka tätä kiinnostavaa artikkelia. On todettu sellaistakin, että säännöllisesti perheateriasta nauttivat tytöt sairastuvat harvemmin anoreksiaan kuin muut. Kuulostaa hämmästyttävältä, mutta hienoa jos pitää paikkansa.

En tiedä, onko nykyään vielä sellaisia lapsia, jotka kipittävät joka päivä perheen yhteiselle aterialle viideksi. Esimerkiksi Marjapuuro toteaa, että yhdessä syöminen on kovasti vähentynyt. Jokaisella on omat menonsa, jotka rajoittavat perheaikaa. Ja sitten on televisio ja netti, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi aika monen perheen pöytään.

Voiko kulttuurimme olla äkkiä niin muuttunut, että yhdessä syöminen ei enää ole entiseen tapaan tarpeellista? Seuralaisiahan on nykyään muuallakin kuin kosketusetäisyydellä: ruokayhteisöjäkin esimerkiksi internetissä. Onhan tavallaan kovin kätevää, kun ruokaa voi mikrossa lämmittää vain omiin tarpeisiinsa, silloin kun itselle sopii. Ehkä entisaikaan syötiin yhdessä käytännön pakosta – se oli välttämätöntä, jos kaikki halusivat lämmintä sapuskaa. Sitä paitsi joidenkin mielestä yhdessä syöminen ei aina ole paras vaihtoehto. Anna-Leena Härkösen romaanissa Ei kiitos Heli tuskailee tuttavaperhettä, jossa lapset otetaan aikuisten kanssa samaan pöytään häiritsemään koko ruokailutilannetta. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei voi keskittyä kommunikoimiseen, kun kaikki aika menee lapsista huolehtimiseen.

Oli miten oli, ruoasta puhuttaessa kaksin on minusta yleensä parempi kuin yksin. Lämpimät kevätilmat tarjoilevat mainion mahdollisuuden esimerkiksi piknikeille, joilla yleensä viihtyvät niin lapset kuin aikuiset. Jos ulkotarjoamisiin kaipaa vaihtelua, kannattaa kurkata Pastanjauhajiin. Siellä on nimittäin menossa toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs. Haastevastauksista kelpaa kopioida herkut vaikka äitienpäiväksi. Hyvää alkanutta toukokuuta!

Edit: Marttojen blogissa pohditaan kiinnostavasti samaa aihetta.

Väriä lautaselle

2009-04-27T11:47:00.003+03:00

Ruoasta puhuminen menee helposti valittamiseksi. Tiedättehän: se alkaa siitä, kun lapset koulussa tuskailevat kouluruokaa. Se on uskonnonomainen mantra, johon kaikkien kuuluu yhtyä. Näin aikuisena sama jatkuu, mutta valittamisen kohteet vähän muuttuvat. Minä tuskailen sitä, että lähikaupan raaka-aineiden tuoreus ei tyydytä. Tai sitten epäilyttää puhtaus tai pakkauskoko. Kyllä te tiedätte. Siksi en kirjoita nyt lisäaineista enkä sikainfluenssasta. Niistä ehtii varmasti vaahdota myöhemminkin.

Kriittisyyttä tarvitaan, tietenkin. Mutta ruoan tarjoamaa mahtavaa nautintoa ei pidä unohtaa! Meillä on ruvettu kevään kunniaksi mässäilemään salaateilla. Ne maistuvat taas mainioilta. Olemme taas muistaneet sen, että värikäs ruoka on parasta mahdollista: iloista silmälle ja vatsalle. Tulee hyvä mieli ahmia lautasellinen, joka on peitetty salaatilla, basilikalla, tomaatilla ja paahdetuilla pinjansiemenillä, savukalalla ja valkosipulipavuilla. Vatsa täyttyy ilman ähkyä. Liputan värien puolesta! Ikkunalautojen vihreästä ovat jo viikon ajan huolehtineet pienet basilikan, rosmariinin ja rucolan versot. Suomalaista hullumpaa kevätintoilijaa ei taida ollakaan...

Loppukevät tuo tullessaan monet juhlat, joissa ruoilla ja juomilla on oma iso tehtävänsä. Simaa kai juodaan vähän ympäri maailman, mutta varsin suomalaista ruokakulttuuria taitaa olla tämä sitruunaisen siman, munkkien ja tippaleipien vapunaikainen kolmiyhteys. Äitienpäivään kuuluvat valkovuokot, mutta ruokaperinteitä en siihen osaa liittää. Osaako joku muu? Olen ihmetellyt, miksi simaa (kuten myös glögiä jouluna) juodaan niin lyhyen aikaa. Eikö sitä voisi valmistaa monta satsia, äitienpäiväksi yhden ja ylioppilasjuhlien kilistysjuomaksi toisen?

P.S. Maku-lehdellä on aivan oivallinen reseptiarkisto, jossa reseptejä voi etsiä esimerkiksi valmistusajan, pääraaka-aineen ja valmistusmenetelmän mukaan. Kannattaa kokeilla! Testasin männäviikolla chili con linssiä: oikein maukasta!

Uudenlaista kouluruokaa?

2009-04-21T13:12:00.004+03:00

Mies kävi koulua, jossa oli paljon katolisia. Heille tarjoiltiin perjantaisin, paastopäivänä, kalaruokaa. Mies – kulinaristi – muistaa jo lapsena ihmetelleensä, miksi katolisille piti valmistaa ruoat erikseen; eivätkö kaikki oppilaat olisi kerran viikossa voineet syödä lihatonta ruokaa? Muisto tuli esille, kun viikonloppuaterian ääressä keskustelimme Vihreiden nuorten ehdotuksesta: kouluihin (ja muihin kaupungin ruokaloihin) yksi liharuokapäivä viikossa, muina päivinä tarjolle kasvisruokaa.

Perjantain Hesarissa Korson lukiolaisilta oli kyselty, voisiko koulussa olla edes yksi kasvisruokapäivä viikossa. Korsolaisnuoret kehuivat koulunsa kasvisruokaa ja kertoivat, että sitä saa valita sellainenkin, joka ei ole kasvissyöjäksi ilmoittautunut. Moni kuitenkin epäili, että pelkän kasviruoan tarjoaminen nostattaisi koulussa kapinan.

Omalta kouluajaltani muistan sen, että kasvisruokaa ei missään tapauksessa saanut ottaa, jos oli sekasyöjä. Kasvissyöjät olivat outoja, jotka joutuivat hakemaan (usein ankeannäköiset) annoksensa keittiöstä. Siksi Korson malli kuulostaa hyvältä: oppilas saa itse valita kahden tasaveroisen vaihtoehdon väliltä. Yhä enemmän on niitäkin nuoria, jotka ovat jo kotona oppineet syömään kasvispainotteisesti.

Hesarin juttu nostatti vilkkaan keskustelun. Moni kavahti Vihreiden nuorten opettavaista tyyliä: "Miksiköhän kasviissyöjistä löytyy aina ihmisiä jotka katsovat että heillä on oikeus pakottaa toiset noudattamaan omaa ruokavaliotansa. Mitenkäköhän he panisivat suunsa jos samaa sovellettaisiin heihin?" Toisaalta kommenttien joukosta löytyi toistakin kantaa: "Kasvisruoasta tykkäämättömyys on asenteesta ja positiivisten kasvisruokakokemusten puutteesta johtuvaa. Kuinka monta pientä kinkkusuikaletta pitää pizzassa kasvisten lisäksi olla, että se muuttuu kasvisruoasta liharuoaksi, ja alat siitä tykätä?"

Jotkut aihetta kommentoineet toteavat, että lapset kuluttavat ympäristöä joka tapauksessa vähemmän kuin aikuiset, ja että kasvisruokapäivä sopisi siksi mieluummin vaikka eduskuntaan. Minusta kyse ei kuitenkaan ole mistään rankaisumallista. Kasvispainotteinen kouluruoka tarkoittaisi uudenlaisen ruokakulttuurin opettamista: sellaisen, jossa myös ei-lihaisat ruoat ovat varteenotettavia vaihtoehtoja.

Ihmiset ovat aina syöneet sitä, mikä on järkevää. Entisaikojen suomalaisille se tarkoitti sitä, mitä oli saatavilla: Lapissa ei vilja tahtonut pärjätä, ja siellä syötiinkin leivän sijasta esimerkiksi kuivattua kalaa. Popsittiin poroa, puolukkaa ja lakkaa. Nykyään on saatavilla kaikkea. Elintarvikkeita tuodaan vaikka maapallon toiselta puolelta. Mikä tässä tilanteessa on järkevää syömistä?

Ainakin se on tiedossa, että liha kuormittaa ympäristöä melkoisesti. Lisäksi sen syöminen nostaa ruoan hintaa: kun lihaa syödään paljon, rehuviljaa tarvitaan enemmän. Jos sadot jäävät pieniksi, tämä nostaa ruoan hintaa, kuten kävi viime vuonna. Esimerkiksi Kirsi Haapala arvelee, että liharuoan pitäisi olla se erikoisherkku, jota saadaan kerran viikossa.

Olisiko siis niin paha asia opettaa lapsille, että kasvisruokakin voi olla täyttävää ja herkullista? Ovathan kasvisruoat paljon muutakin kuin niitä ankeahkoja ja aina samoin maustettuja pihvejä tai sosekeittoja, jotka pitävät nälkää tunnin. Maistakaa vaikka falafel-pullia. Niiden kanssa sopii hyvin jukurtti- tai tomaattikastike.

P.S. Olisipa muuten hyvä, jos kotitaloustunnilla opettaisiin jauhelihakastikkeen lisäksi valmistamaan herkullista arkiruokaa kasvispainotteisesti. Joko näin tehdään?

Oikea määrä

2009-04-15T15:24:00.002+03:00

Kun kävin teinityttönä ensimmäistä kertaa Kanadassa, olin eniten ihmeissäni tavallisessa ruokakaupassa. Ja miksi? Koska kaikki pakkaukset olivat valtavia, ja hyllyt, käytävät ja kärryt tietenkin niiden mukaisia. Ilman autoa ei voinut harkitakaan kantavansa monen litran mehupänikkää majapaikkaan. En ikinä ollut nähnyt niin valtavia paketteja lihoja tai aamiaismuroja. Heille ne olivat arkipäivää.

Suomalaisen mielestä nakkeja on paketissa 10 tai korkeintaan 12 (minusta liikaa yhdelle, liian vähän kahdelle). Maitoa tai mehua ostetaan kerralla litra. Jauhelihaa saa 400 grammaa, ja jos on suurperheellinen automarketihminen, voi ostaa 700 grammaa. Useat vihanneksetkin on pakattu niin, että niitä saa ostaa joko puoli kiloa tai kilon kerrallaan. Uskoakseni tähän liittyy jokin säännöskin: näin hintoja on helpompi vertailla. EU-direktiivi antaa nykyään valmistajalle vapauden valita pakkauskokonsa, ja ainakin ranskalaisen Le Monden blogissa pelätään valmistajien huijaavan vastaisuudessa kuluttajat ostamaan samalla hinnalla 10 grammaa vähemmän. Niin tottuneita olemme jo siihen, että tietyt tuotteet tulevat tietynkokoisissa pakkauksissa.

Toisaalta tietyt, tutut koot määrittävät joskus liikaakin sitä, miltä arkiruokapöytämme näyttävät. Sinkkuystävät valittavat, että pakkauskoot ovat heille painajainen. Elintarviketeollisuus määrää heidän mielestään niiden kautta, millainen elämä on normaalia. Yksineläjät kokevat tulevansa pakkauksien myötä lajitelluksi kategoriaan puutteelliset taloudet. Pitäisi olla enemmän syöjiä, että niiden ostamisessa olisi järkeä. On ankea ajatus tehdä jauhelihakeitto, jos tietää joutuvansa syömään sitä kolme seuraavaa päivää kaikilla aterioilla. Ajatellaanko sinkun suosivan mielellään käteviä valmisruoka-annoksia, juuri sopivia yhdelle? On kohtuutonta, jos puolisottomuus pilaa arjen ruokanautinnotkin!

Minun tuskani liittyy maustepusseihin, jotka ovat kooltaan jotain alle kymmengrammaisia ja sopivat lähinnä vanhoihin suomalaisiin ruokaohjeisiin, joissa yrttejä käytettiin hyvin maltillisesti. Meillä yksi lähikaupan yrttipussi riittää muutamaan ruokaan, ja yhtään eksoottisempi sapuska saattaa vaatia koko pussin sisällön. Onneksi monet uussuomalaiset ovat perustaneet pääkaupunkiseudulle kauppoja, joista mausteita saa kunnon kokoisissa pusseissa ja kohtuuhinnalla. Olen ilahtuneena asioinut esimerkiksi kauppakeskus Sellon Star Orient Foodissa.

Taitaa olla ihan aiheellista pitää mielessä, että oikea määräkin on kulttuurikysymys: 400 gramman jauhelihapaketti ei ole mikään jumalallisesti määrätty itsestäänselvyys. Voisimmeko kunnostautua palautteen antajina? Olemmeko minä ja sinkkuystäväni todella ainoita, jotka tätä tuskailevat?

Kuka pilkkoo pakastevihanneksesi?

2009-04-07T10:23:00.003+03:00

Jos ruoastani löytyy lasia, minun pitää vain niellä se mukisematta. Suunnilleen tähän olen päätynyt seuraamalla lehtiä viime päivinä. Aikaisemmin kuvittelin, että lasi voi olla elimistöön joutuessaan kovin vaarallistakin. Nyt lehdissä haastatellut ruokaviranomaiset toppuuttelevat että eihän tässä mitään kauhean ihmeellistä ole, ja että lasilöydöksissä on kyse yksittäistapauksista. Olen vähän ihmeissäni.

Minusta on hyvin ikävää, jos ruoastani löytyy vieraita esineitä, olivat ne sitten lasia tai jotain muuta. Ja vaikka kyse olisi yksittäistapauksistakin. Eikö se ole ihan luonnollista? Ja eikö ole oikeastaan aika hyvä, jos minä kuluttajana osaan edes sen verran vaatia, että ruoassani ei ole lasia? Välillä nimittäin tuntuu, että hiljainen suomalainen ei kehtaa paljon pyytää, vaan syö vaikka kärpäsen keitostaan. Kiitos lasinsiruille, jos ne opettavat meidät vaatimaan laatua!

Ajattelisin, että nyt olisi loistava aika esitellä, miten ne hernemaissipaprikat sinne pakastevihannespussiin päätyvät. Mistä ne tulevat? Kuka ne pilkkoo? Kuka pakkaa? Missä? Minä ostaisin pakastevihanneksia mieluusti vastaisuudessakin, jos joku kertoisi avoimesti tästä prosessista – ainakin, jos totuus ei olisi ihan kamala. Nykyisestä viestinnästä tulee sellainen vaikutelma, että puhutaan nyt enemmän satunnaisista häiriövalituksista (joissa siis soitellaan elintarvikeviranomaisille ilkeät mielessä), sillä muuten pitäisi paljastaa, että ruokaamme päätyy valmistusprosessissa enemmän vieraita esineitä kuin kuluttaja arvaakaan. Minua on alkanutkin kiinnostaa, mitä yksittäistapaus tässä yhteydessä tarkoittaa.

Valikoituja uutisia aiheesta:
Ruokatieto
Savon Sanomat
Ilkka
Karjalainen
HS

P.S. Viime viikolla päättynyt (pienimuotoinen) kyselyni osoittaa, että lautasen tyhjäksi syöminen kuuluu ainakin lukijoideni ruokakulttuuriin. Kukaan heistä ei tunnustanut jättävänsä ruokaa! 14 vastaajasta suurin osa sanoi pyrkivänsä syömään lautasen tyhjäksi, vaikka aina ei pystykään, ja viisi vastaajaa ilmoitti syövänsä aina ylpeänä kaiken.

Hyvää kaukaa, hyvää läheltä

2009-03-30T10:58:00.006+03:00

Terveisiä Amsterdamista. Siellä syötiin hyvin. Osuimme monesti oivallisiin ja silti rentoihin ruokapaikkoihin - sellaisiin, joita Helsingissä on turhan vähän. Pienessä algerialaispaikassa oli vain muutama, myytävien pohjoisafrikkalaistuotteiden ympäröimä pöytä mutta sitäkin hehkeämpi tunnelma. Tiskissä oli kuskusta, riisiä, makrillia, munakoisoa, hummusta ja kanaa, joista asiakas sai valita oman yhdistelmänsä. Herkullista!

Ravintola Raïnaraï, Amsterdam

Lofissa ruokalista vaihtuu joka päivä sen mukaan, mitä kokit torilta löytävät. Ravintolan välittömässä ilmapiirissä kaikki ruoat maistuivatkin tuoreilta enemmän kuin suolalta tai mausteilta. Kiinnostava kokemus!
Sama Seboa kehutaan Amsterdamin parhaaksi indonesialaiseksi, ja viehättävä se olikin. Pähkinäiset kastikkeet meinasivat viedä kielen mennessään...
Ilahduttavaa oli myös todeta, että amsterdamilaiskaupasta sai ostettua pieniä, haarukoilla varustettuja rasioita täynnä pilkottuja hedelmiä. Sellaiset tulevat yllättävään tarpeeseen matkalla, jossa ruokavaliota tekee mieli välillä höystää jollakin helpolla, tutulla ja kuituisella.

Ravintola Lof, Amsterdam

---
Suomessa on tietysti puhuttu viime viikot kanaloiden ja sikatilojen salmonellatapauksista. Puhua pitääkin. Sopivasti samaan aikaan, viime viikonloppuna, vietettiin Luomupäiviä Tampereella. Siellä sanottiin ääneen esimerkiksi sellainen asia, että luomu on helppo toteuttaa kouluruokailussa ja valittiin Vuoden Luomutuote: Raikastamo Oy:n Omentäysmehu. Esimerkiksi Kannuvalimossa uumoillaan, että salmonellakriisi voi olla hyvä mahdollisuus luomulle Suomessa: "Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut", kirjoittaa Visa Nurmi. Hän toivoo myös, että Suomessa huomattaisiin kriisin myötä, että kotimaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus - kuten esimerkiksi maku.

---

Blogeissa kiertelee aamiaishaaste. Tarkoitus on paljastaa aamiaisensa (päivän tärkeimmän aterian!) salat. Toisten tavoista saakin hyviä vinkkejä, ja haastettuja seuraamalla pääsee lisäksi aistimaan ihania tunnelmia. Kurkatkaapa vaikka Kulinaarimurulan, Ketsupin tai Uneliaan kokin aamiaisia. Kemikaalicocktailissa opastetaan aiheeseen sopivasti herkullisen luomubrunssibuffetin kokoamiseen. Ehkäpä jo ensi viikonloppuna...

Lautanen tyhjäksi

2009-03-23T11:51:00.004+02:00

Ranskalaisella rautatieasemalla näin kerran miesjoukon oluella. Näyttivät vähän suomalaisilta, tai pohjoismaalaisilta ainakin. Pian tuli kuulutus, jonka seurauksena miehet keräsivät rauhallisesti kamppeensa, kaivoivat esiin lippunsa ja lähtivät laituria kohti.

Pöytään jäi viisi puolilleen juotua oluttuoppia. Minusta tästä saattoi helposti päätellä, että kaverit eivät olleet suomalaisia. Miksi? Koska suomalainen, kuulutuksen kuullessaan, olisi ottanut tuopin kouraansa ja hulauttanut sen kerralla kurkusta alas - nautinnosta viis! Kun kerran oli maksettu! Suomalainen ajattelee aina maksaneensa vain juomasta, ei koskaan sen lisäksi hyvästä mielestä/nautinnosta/kiireettömästä tunnelmasta. Ruokaa tai juomaa ei sovi heittää hukkaan.

Aika moni meistä on oppinut kotoa sen kultaisen säännön, että lautanen syödään tyhjäksi. Koulussa sääntöä vaalittiin siten, että nirsoimmat väänsivät itkua kylmät ruokarippeet lautasellaan, kun alkoi olla jo kiire seuraavalle oppitunnille. Tällaisia kokemuksia muistellaan sitten YLE:n Olotilan ruokamuistoinhokeissa. Suomalaisen kanssa naimisiin mennyt ruotsalainen ystävä totesi täällä yllättyneensä siitä, että hänen, aikuisen ihmisen, odotettiin vaimon perheessä syövän lautasensa aina tyhjäksi. Hän kertoi kehdanneensa kapinoida, kunnes tapasi vaimonsa mummon.

Sodastahan tässä sanotaan olevan kyse, ja pulavuosina kasvaneista vanhemmista. Isäni herkku oli lapsena seitsemän sisaruksen kesken jaettu appelsiini, jouluna. Tuskin siinä tuli mieleen jättää omaa osaansa syömättä. Anoppi suostuu vieläkin syömään vaikka vähän pilaantunutta, ettei vaan mitään jouduta heittämään pois.

Uskotaan: lautanen tyhjäksi -ajattelu kuuluu suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ja ajatushan on hyvä. Silti joskus mietin, miten paljon tämä ajattelumalli vaikuttaa suhtautumiseemme ruokaan noin ylipäänsä. Esimerkiksi siihen, että ruoan määrä tuntuu olevan meillä monesti laatua tärkeämpi kriteeri vaikkapa ravintolassa - ikään kuin meillä hyvinvointivaltion asukeilla olisi jatkuva nälkä. Moni on valmis maksamaan vaikka vähän pahasta, jos annos on iso. Kotoisissakin ruokahetkissä tärkeintä on se, että kaikki ruoka saadaan tuhottua - viis muusta tunnelmasta, nautinnosta tai sopivasti syömisestä.

En toki vastusta lautasen tyhjentämistä. Sen ansiosta meillä on myös mainio perinne täältä löytyvien tapaisille herkullisille jämäruoille. Vuosi vegaanina -blogissa Syömäri Jantunen kertoi hauskasta tavastaan pelastaa sukulaisten kaapeista vastikään vanhentuneita elintarvikkeita. Hän kokkaa niistä herkkuja!

Silti uskaltaudun varovasti pohtimaan, pitääkö lapset edelleen pakottaa syömään lautanen tyhjäksi vaikka itkua vääntäen. Ja olisiko aikuistenkin hyvä oppia jättämään oluttuoppi puolilleen, jos sitä nautinnollisesti ei ehdi tyhjentää? Ja voisiko perinteen päivittämisellä olla jotain vaikutusta kansan lihavuuteen...

Luomu lamassa

2009-03-17T12:49:00.007+02:00

Minä en osta luomua, vaikka haluaisinkin ja vaikka nykypäivän tiedostavan kansalaisen oikeastaan kuuluisi. Olen nuorehko kaupunkilainen kuluttaja, ja kuuluisin varmasti luonnollisesti terveellisten ajatusten kohderyhmäänkin. Valintaani on kuitenkin kolme pääsyytä (huutakaa hep jos tunnistatte niistä jonkin!):

Tarjonta on näivettynyttä tai muuten vaan epähoukuttelevaa. Luomua pitää kaupassa edelleen etsiä. Ja kun minimaalinen luomuhylly löytyy, se on usein sekaisin ja täyteen tupattu. Vihannekset näyttävät parhaat päivänsä nähneiltä, ja kuitenkin hinta on paljon tavistuotteita korkeampi. Herätkää kaupat!

Luomu leimautuu elitismiksi. Opiskelijat ja köyhät kuluttavat ruokaan yhä vähemmän rahaa, kertoi YLE Uutiset sunnuntaina. Joka puolelta toitotetaan lamaa, ja peruskuluttajalle tulee helposti tunne, että nyt kannattaa luomukikkailun sijasta panostaa edulliseen perusruokaan. Luomurakkauden julistaja saa tässä maailmanajassa helposti elitistin leiman: luomu ei Suomessa ole vielä osa tavallista, järkevää arkea.

En ota tarpeeksi vakavasti luomun paremmuutta. En osaa ajatella niitä kemiallisia jäämiä, joita kehooni ei-luomusta ajautuu. Kukaan ei ole kertonut niistä kovin selvästi. Kaupat vakuuttelevat tarjonnallaan, että luomu on höyrähtäneiden marginaalijuttu. Luomun puolesta ei puhuta tarpeeksi pontevasti.

Tietenkin pienempiäkin ääniä voisi kuunnella. Kuten sitä, että ruoka-alan vaikuttajista suuri osa kertoo haastatteluissa syövänsä melkein pelkästään luomua. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran pääjohtaja Jaana Husu-Kallio kertoo Seija Kurunmäen Järkipuheita ruoasta -kirjassa (2008), että hänen luomurakkautensa taustalla on "kysymys kemiallisista jäämistä ja niiden mahdollisista yhteisvaikutuksista, vaikka pitoisuudet olisivatkin alle nykyisten sallittujen raja-arvojen. Mitä enemmän tiedän kemiallisista aineista, sitä enemmän asiaa pohdin --". Tulee vähän sellainen tunne, että tieto voisi tässä asiassa vaikuttaa muidenkin valintoihin aika paljon. Täytynee tutustua BBC:n pätevänoloisiin luomujuttuihin täällä ja perehtyä paremmin Finfoodin 12 syyhyn valita luomu. Jospa ne vakuuttaisivat.

Parhaiten uskon kyllä ihan tavallisia ihmisiä. Sunnuntain Hesarissa maanviljelijä ja kuvataiteilija Osmo Rauhala oli näyttävästi esillä ehdotuksellaan, jonka mukaan Suomella olisi nyt hyvä mahdollisuus profiloitua nimenomaan luomun tuottajana. Hyvä avaus! Toivotaan, että keskustelu jatkuu. Mahdollisuuksia on, sillä luomua ostettiin viime vuonna 19% edellisvuotta enemmän .

Blogimaailmastakin yritän jatkuvasti haarukoida luomupuheita. Aika harva ruokablogaaja kuitenkaan profiloituu luomutuotteiden käyttäjänä. Innoissani kurkistelen Kemikaalicocktailiin, jossa luomu on paljon muutakin kuin ruokaa, ja Kotiäidin luomulaaksoon, joka on saanut minut uskomaan, että luomulla oikeasti on merkitystä hyvinvointiin. Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman blogeista Kestäviä keitoksia paneutuu erityisesti luomuasioihin - sieltä voi lukea esimerkiksi ihmeellisestä matkasta Saksaan, jossa luomua saa niin hotellin aamupalalla kuin Ikeassakin.

Taistelu ruokapöydässä

2009-03-09T15:09:00.009+02:00

Minulla ei ole lapsia. Välillä, seuratessani ruokapöytään sijoittuvaa taistelua vanhempien ja heidän leikki-ikäistensä välillä, olen siitä tyytyväinen. Ei nimittäin ole ihan harvinaista nähdä aikuisen häviävän aika komeasti: lapsi kieltäytyy päättäväisesti syömästä uutta ja epäilyttävää tai vanhaa ja kyllästyttävää. Joidenkin lasten syöminen on niin vaikeaa, että siihen uppoaa kaikkien ympärillä istuvien aikuisten energia. Usein olen mielessäni pohtinut, olisiko tälle asialle tehtävissä jotakin. Miten voisi välittää lapselle sanomaa siitä, että ruoka ei ole vain välttämätön paha - se on jännittävää, tunnelmallista ja kiehtovaa? Että kaikki ruoat eivät ole hyviä, mutta ne voivat silti olla kiinnostavia? Että maistaminen voi olla melkein maaginen kokemus?

Perjantaina Hesarissa ja pidemmin Finfoodin uutisisissa kerrottiin Jyväskylän päiväkodeissa kokeillusta Sapere-menetelmästä, jossa lapset pääsevät maistelemaan ja kuvailemaan ruokia silmät sidottuina. Innostuin: olisiko tässä vastaus kysymyksiini? Tuntemattomasta ruokalajista, marjasta tai hedelmästä tehdään makukokeilussa kiinnostava ja monipuolisesti aisteja hivelevä kokemus. Lapsi oppii, että ruoasta voi etsiä erilaisia makuja ja tuntuja, ja että ruoan nopea suuhun ohjaileminen ei ole aterian ainoa päämäärä. Mahtavaa!

Kun maistajan silmät on sidottu, ylikorostunut näköaisti ei pääse jyräämään. Tavallisestihan lapsi päättää jo (viimeistään) ruoan nähdessään, haluaako hän syödä sitä. Lasta saatetaan näköön perustuvasta ennakkoluuloisuudesta sättiä, mutta katsokaapa aikuisia. Kaupoissa on tarjolla vain helakanvihreitä ja kivikovia (raakoja) avokadoja, sillä nahistuuneen näköiset ja vähän pehmeät (kypsät ja herkulliset) hedelmät eivät houkuttelisi ostajia. Opiskelijaravintolan jonossa ruoan tilaajat pyytävät saada nähdä vaihtoehdot ennen valitsemista. Luulenpa, että aika harva valitsisi lounaakseen vauvanruokapurkin sisällön näköistä ruskeaa mössöä.

Maistatustuokiota ei tietenkään kukaan voi järjestää joka päivä. Arkitilanteiden varalle löysin onneksi psykologi Natalie Rigalin ruokataistelun voittamiseen opastavan teoksen Winning the Food fight. How to Introduce Variety into Your Child's Diet (2006). Ja mikä parasta, siitä suuri osa on luettavissa täällä.

Minusta Rigalin kirja vaikuttaa kiehtovalta. Esimerkiksi tällaisia ideoita se sisältää:

Aikuinen päättäköön, mitä on ruokana. Arki- ja juhlaruoat on syytä erottaa toisistaan ja tehdä tämä ero selväksi myös lapselle.
Tarjoillut ruoat kannattaa aina nimetä (eikä kukaan estä nimeämästä niitä ylevästi!). Ruokia voi myös kuvailla ja niiden ainesosat eritellä.
Lapset syövät yleensä mieluummin jos tietävät, mistä ruoka on tehty. Lapset siis mukaan keittiöön! Sen sijaan että pikkuinen lähetetään valitsemaan itsellen hedelmäjogurttia jääkaapista, hänelle kannattaa antaa välineet sen tekemiseen: luonnonjogurttia, hilloa, muroja ja hedelmäpaloja. Näin lapsi saisi itse olla mukana välipalan valmistamisessa ja valita omaan kuppiinsa itselleen mieluisimmat aineet.

Hyvään ruokakulttuuriin opastavia vinkkejä irtoaisi varmasti yhtä lailla ihan arkisilta isiltä ja äideiltäkin. Kuulisin niitä kommenteissa mielelläni!

Uskomusviidakossa

2009-03-02T10:30:00.006+02:00

Kuva: www.edu.fi
Liha on pahasta. Naudanliha on kaikista pahinta: kuluu vettä ja ympäristöä ja mitä kaikkea. Lihan voisi korvata soijalla, mutta se tuodaan hevonkuusesta ja on usein geenimuunneltua. Huono juttu. Riisi on yhtä pahaa, sen kasvattaminen aiheuttaa metaanipäästöjä.

Espanjalaiset tomaatit ovat myös pahasta, sillä työvoimana käytetään laittomia siirtolaisia. Viime viikolla kerrottiin, että ulkomailta tuodut vihannekset saattavat vieläpä olla kyllästettyjä laittomilla torjunta-aineilla. Lämmitettävät kasvihuoneet ovat kuitenkin vielä pahempia, joten suomalaisetkin kurkut ja tomaatit olisi syytä talvikaudella unohtaa. Mitä siis oikeastaan voi syödä?

Olen toistaiseksi keskittynyt parantamaan omaatuntoani lihapuolella. Avainajatus on ollut vähentäminen. Syön lihaa lähinnä viikonloppuisin, mutta ehdoton en osaa olla. Kun olo tuntuu vetelältä ja flunssaiselta, yleensä maistuu tuttu ja turvallinen makaronilaatikko, jauhelihalla höystettynä. Se on turvaruokaa.

Mutta nyt sitten ruokatalot kertovat ihan julkisestikin, että osa ostamastamme jauhelihasta tehdään pakastetusta lihasta. Aamulehden artikkelista selviää, että pakastelihaa on jauhelihan seassa noin 7-15 prosenttia - siis siinä paketissa, jota meille kaupan hyllyllä tuoreena myydään. Vähän oudoksuttaa, että tätä informaatiota ei muisteta minkään paketin kyljessä mainita.

Pakastelihaa käytetään kuulemma "tuoreessa" jauhelihassa, jotta jauhelihamassa saadaan nopeasti jäähdytetyksi ja säilyvyys paranee. Siis mitä? Onhan se pakastelihakin joskus ollut tuoretta. Säilyykö se 7-15 prosenttia jauhelihapaketista siis huonommin? Uskotaanko ruokataloissa, ettei kuluttajia haittaa, jos (vain) kymmenesosa lihasta on (vähän) pilalla? Ja kuka on tullut siihen tulokseen, että tämä asia ei kiinnosta kuluttajia pakkausmerkinnän vertaa?

Aamulehden uutisen kirvoittamia kommentteja lukemalla mennään yhä syvemmälle uskomusviidakkoon. Yhden kirjoittajan mukaan naudan jauhelihasta voi löytyä jopa kanaa, toisen mielestä kaupassa jauhettu liha vasta pahaa onkin: pilalla jo valmiiksi! Nimimerkki JUU ihmettelee, voiko suojakaasujauhelihaa laittaa pakkaseen, kun aina sanotaan, että sulatettua tuotetta ei saa pakastaa uudelleen. Kuka vastaisi ja kertoisi uskomuksien sijaan totuuksia? Onko niitä?

Yksinkertaistetaan hieman. Ehdottaisin päivän kultaiseksi säännöksi seuraavaa:
"Jos lihasta osa on pakastettua, älä myy sitä tuoreena."
Olisiko siitä hyvä aloittaa?

P.S. Kuningaskuluttaja on vertaillut pakattujen ja kaupassa jauhettujen jauhelihojen vetisyyttä täällä. Tulokset ovat mielenkiintoisia.

Miten niin suomalaista ruokakulttuuria ei ole?

2009-02-23T13:42:00.009+02:00

Kuuntelin Hans Välimäen haastattelua täällä. Vähän pisti korvaan. Hänen mielestään suomalaista ruokakulttuuria "ei oikeastaan ole käytännössä laisinkaan olemassa". Siis mitä ihmettä? Suomalainen huippukokkiko on tosissaan tätä mieltä?

Välimäen mielestä suomalaista ruokakulttuuria ei ole, koska olemme ottaneet syömisiimme niin vahvasti vaikutteita idästä ja lännestä. Jaaha. Hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että harvan maan perinteet ovat pläjähtäneet eloon maan rajojen sisäpuolella, tyhjästä ja vailla vaikutteita. Italialaiseksi mielletty pasta on paljon ennen saapasmaata tunnettu Kiinassa ja Kreikassa. Koska emme elä tyhjiössä, otamme mallia muilta ja sovellamme oppimaamme omiin tarkoituksiimme sopiviksi - joskus tahallamme, usein vahingossa. Näin kullekin yksilölle syntyy oma kulttuurinsa. Välimäen mukaan tämä toimintamalli todistaa, että "perinteistä suomalaista ruokaa tai siihen liittyvää kulttuuria ei puhtaasti suomalaisena ole olemassa".

Samalla perusteella voisi sanoa että suomen kieltä ei ole olemassa. Hyllyssämme majaileva etymologinen sanakirja nimittäin paljastaa karun totuuden: älyttömän suuri osa sanoista on peräisin ihan toisesta kielestä, ja ne ovat jossakin vaiheessa kulkeutuneet meille lainoina kielistä, joihin ne ehkä myöskin on lainattu. Aluksi tällaisia sanoja usein pelätään: lainojen pelätään köyhdyttävän kieltä. Silloin ei oteta huomioon, että uusia lainoja ovat joskus olleet sellaisetkin sanat kuin ruoka (germaaninen), kulttuuri (latinasta ruotsin kautta) ja nauttia (germaaninen). Nykyään ne ovat ihan tunnustettua suomea.

Uskon, että sama periaate toimii ruokien kanssa. Minusta me voimme olla rohkeasti ylpeitä ruotsalaisilta lainatuista lihapullista ja itärajan takaa vaikutteensa saaneista karjalanpiirakoista. Me olemme suomalaisia ja teemme ne suomalaisittain, ja meistä ne ovat maailman parhaita.

Ja jos nyt vielä halutaan sanoa, että suomalaisilla ei ole ruokakulttuuria, niin ei ole sitten kyllä italialaisilla tai ranskalaisillakaan. Heillähän on maiden sijainnin vuoksi jopa erityinen vaara saada vaikutteita naapureilta. Meillä sentään kestää jonkin aikaa, ennen kuin vaikutteet vyöryvät vaikka nyt sinne Etelä-Pohjanmaalle, jonka klimppisopasta Chez Dominique -nimisen ravintolan omistaja ei kuulostanut oikein innostuneelta. Meidän äidin pöydässä se teki kyllä hyvin kauppansa. Olisi pitänyt kutsua Hans mukaan.

Pari sanaa vihollisesta

2009-02-16T12:31:00.000+02:00

Läski on taas kuuma puheenaihe, kuten aina uuden vuoden alkupuolella. Yleensä läskistä - tai sen sulattamisesta - puhuvat naistenlehdet, mutta tänä vuonna ovat kunnostautuneet miehet.

Käyttöön on nyt otettu armeijaterminologia. Puolustusvoimain tuleva komentaja Ari Puheloinen nimesi läskin Suomen armeijan pahaksi viholliseksi. Miesten niin armeijassa kuin muuallakin kannattaisi nyt kurkistella naistenlehtiin. Ne esittelevät nimittäin tukuittain strategioita sotaan läskivihollista vastaan.

Ravitsemusterapeutti Hanna Partanen neuvoo Kauneudessa & terveydessä laihtumaan helppojen ja nopeiden keittojen avulla. Samassa lehdessä on myös ylimääräisestä painosta eroon pyrkivien Annan ja Teijan blogi. Fit-lehdessä opastetaan löytämään vyötärö tiedostamisen avulla: ruokapäiväkirjan pitäminen paljastaa, mitä suuhun todella tulee mätettyä, ja auttaa muuttamaan piintyneitä tapoja.

Olen myös huomannut, että nykyään ravintoasiantuntijat puhuvat mieluusti ateriarytmistä. Kerrotaan, että se on terveellisen syömisen kulmakivi. Meidän perheessä on tupannut usein käymään niin, että ilta-ateria venähtää jonnekin kymmenen korville - eikä kyse ole nyt mistään iltateestä, vaan ihan kunnon päivällisestä. Ateriarytmi-mantra mielessä kaikuen päätimme nyt muuttaa tapoja. Uudessa elämässämme syödään iltaisin maittava keittoateria, ja mielellään jo ennen kahdeksaa. Aloitimme eilen herkullisella misokeitolla, ja tänään uutta elämää ravitsee kaapin antimia hyödyntävä nauriskeitto.

Kaappinauriskeitto

1 kg nauriita
2 perunaa
4 porkkanaa
3 sellerinvartta
2 punasipulia
2 kynttä valkosipulia
1 kasvisliemikuutio
1 dl ruokakermaa
vettä niin, että ainekset peittyvät
nokare voita
lipstikkaa
suolaa
mustapippuria
keiton päälle tuoretta persiljaa

Paista sipuleita voissa hetki ja lisää sitten muut ainekset. Keittele puolisen tuntia.
Soseuta keitto ja lisää mausteita maun mukaan.

Jo pari sellerinvartta toi keittoon hyvän tujauksen selleristä makua, joten sellerivihaajien kannattaa unohtaa se. Minun piti oikeastaan pärjätä ilman kasvisliemikuutiota, mutta hätäpäissäni lisäsin senkin joukkoon, kun pelkkä lipstikka ei tuntunut riittävän...

P.S. Edelliseen, halpaa ja hyvää esittelevään postaukseeni liittyen löysin uuden blogin: Jan T. yrittää siellä pärjäillä eurolla päivässä!