Ostetaan ruokaa - ei krääsää

Tänään, toisena adventtina olin jouluostoksilla. Aamuvarhain parkkeerasin Helsingin suurimman kirpputorin, Valtterin pihaan. Kokemuksesta tiedän, että aikainen kana aarteet löytää.

Mielessä oli eilinen, kun kävelin Stokkan kaikkien osastojen läpi - ihan kaikki aistit viritettynä: ostan, jos jotakin oikein sopivaa löytyy. En ostanut kynttilänjalkoja, enkä koristeita - kynttilöitä kyllä. Vasta Stokkan Herkussa aistit virisivät.

Valtterista. Paikka oli tupaten täynnä. Sekä ostajia että myyjiä oli paljon. Ja tavaraa. Jos tarvitsee leluja ja kirjoja (jotka eivät ole määrättyjä uutuuksia) tai kankaita tai kynttilänjalkoja, niitä sieltä saa eurolla. Ero Stokkan tuotteisiin on 100-kertainen - hinnassa. Laadussa ero on pienempi. Ei ihme, että paikka oli täynnä ihmisiä, joille kirpparikäynti ei ole harrastus, vaan tapa saada välttämättömat hyödykkeet. Myös keräilyä harrastavat voivat tehdä kirpparilta löytöjä. Suurimmat löydöt ovat kohtaamisia ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka kertovat, miksi ovat siellä myymässä.

Tapasin miehen, joka myi kaunista Kastehelmen näköistä lasikulhoa. Hänellä oli pöytä täynnä samanlaisia, jos ei nyt Iittalaa, niin kotimaista kuitenkin. "Pantiin tyttöystävän kanssa hyntyyt yhteen, nyt pitää päästä tavarasta eroon, kaapit pursuavat". Vieressä oli pöytä, jossa pari vanhempaa rouvaa myi ihania joulutavaroita. "Äiti kuoli, myydään jäämistöä sisarusten kanssa". Vanhempi herra myi lapsille sopivia aarteita. Ei halunnut itse kuvaan, mutta kuvan keskellä olevaa possua piti kuvauskelpoisena. Harmi, kun en ostanut. Olisi ollut hyvä euron lahja jollekin. Ostin barbinukkeja. Kolme kympillä. Vaatteineen. Aitoja Matteleita. Ehkä 80-luvulta. Kerään niitä.

Mitä me tästä opimme: tavaraa on. Suurin ongelma on, miten ihmiset pääsevät tavarasta eroon. Joulu pahentaa tätä ongelmaa. Sama näkyi viime viikolla Thaimaassa. Tavaraa oli. Halpaa ja krääsää. Sitä myytiin ja tyrkytetiin. Ruoka ja palvelut olivat siellä myös edullisia. Se on suomalaisille paratiisi. Yli 30 astetta - plussaa ja varma aurinko.

Pikkusen säpsähdin, kun kuljimme Phuketin katuja ja vastaan tuli tämä suomenkielinen teksti. Miettikää! Siellä Thaimaassa, Phuketissakin halvan aterian saa 100 batilla eli 2,5 eurolla ja hyvän aterian kaljoineeen saa 500 batilla eli vähän yli kympillä. Sielläkin on löydetty suomalaisille sopiva markkinointikeino: erityisen halpaa ruokaa ja kaljaa. Sellaisiako olemme? En halua tunnustaa. Hyvää ruokaa ja palvelua Thaimaassa oli, ja bonuksena se, että vain yksi päivä meni lievän ruokamyrkytyksen kourissa. Jossakin oli tainnut kylmäketju vähän katketa.

Tämän päivän päätteeksi menin Sellon Citymarketin hyvään ruokakauppaan ja valitsin ison kasan hyvää ruokaa, josta riittää moneksi päiväksi. Kaikki oli tuoretta. Ei tarvinnut pelätä ruokamyrkytyksiä. Voi hyvä tavaton, miten ruoka onkaan hintansa väärtti! Tämä kaikki maksoi alle 80€. Siitä riittää moneksi päiväksi - ja siitä saa vaikka mitä hyvää.

Ruoka ei ole kallista. Eikä se ole turhaa. Eikä viisas laita sitä hukkaan. Kun ajelin reissulta kotiin, pilkahti aurinko. Kannoin kaksi isoa ruokakassia jääkaappiin.

Ruokaa annan myös jouluna lahjaksi. Kun annan lahjan kutsumalla tutut kokoon ja syömään, siitä tulee elämys, joka saan kokea myös itse. (Muita hyviä elämyslahjoja löytyy mainioilta HSY:n sivuilta http://joulu.hsy.uxi.fi/.) Tästä kokemuksesta ei tarvitse maksaa pääsymaksua eikä sitä tarvitse kaupitella myöhemmin kirpparilla. Lahjan, jota ei tarvitse edes valokuvata. Se jää mieleen ja aisteihin - antajalle ja saajalle.

Luomuilua

Viime viikolla A-Talkin aiheena oli Hyvä, paha luomu. Ohjelmassa dosentti Jussi Tammisola ja viljelijä Hannu Vuorikko olivat tuikasti luomua vastaan. Luomun puolesta puhuivat taiteilija, luomuviljelijä Osmo Rauhala ja kuluttaja Hanna Pajala-Assefa.

Kauniina sunnuntaipäivänä kävelin lähitienoolla ja vastaan tuli Villa Elfvikin luomumarkkinat. Naapurustoa lapsineen kuhisi tuoreitten vihannesten ja leipien äärellä. Luontotalon yläkerrassa oli sympaattisia esitelmiä aiheesta.

Aloin pohtia, mikä ihme saa Jussi Tammisolan taistelemaan niin ponnekkaasti luomua vastaan. Motiivi jäi hämäräksi. Kyse on vieläkin vain noin 1-5% markkinasta/viljelyalasta, joka ei todella uhkaa ketään. Tämä joukko viljelijöitä jaksaa nähdä suunnattomasti vaivaa tuottaakseen puhdasta ruokaa. (Keinolannoitteet ja lisäaineet olisi helpompi tie). Kyse on myös kuluttajista, jotka oikeasti arvostavat luomun tuomia lisäetuja: puhtautta, eettisyyttä ja sitä ettei ympäristöa rasiteta liikaa. He haluavat pitää huolta itsestään ja lähimmistään ja monet pohtivat myös maapallon tulevaisuutta.

Hyvä JussiT. Ei sellaista vastaa kannata sotaa julistaa. Se sekoittaa epätietoisia ja naurattaa niitä, jotka asioita tuntevat. Siitä naurusta kertoo Kotiäiti luomulaaksosta.

Inspiraatio

Inspiraatio kirjoittaa pitkästä aikaa lähti nousuun alkuviikosta, polkiessani Lähiruokaviestiä Kyyjärveltä Alajärvelle Tarjoa tuoretta-sanomaa toistaen. Voi vain kiittää idean äitiä Immu Kärkkäistä innokkuudesta viedä lähiruokasanomaa ja viestiä. Sitä intoa on kestänyt jo viisi vuotta. Nyt tulos todella näkyy! Matkalaiset pääsivät perille ja luovuttivat tuoreussanoman päättäjille eilen Herkkujen Suomi-tapahtumassa. Upeaa, että Herkkujen Suomi-tapahtuma on saatu aikaan. Syystober-tapahtuma oli hyvä kaveri sille. Kommentokaa tähän kenelle kuuluu kiitos niistä! Ainakin MTK:lle. Kävin Rautatietorilla monta kertaa eilisen aikana. Koko ajan kova kuhina. Illalla tori näytti olevan Taiteiden yössä vieraileville lapsiperheille mieluinen paikka. Jonoiksi asti.

Paljon oli nähtävää ja maistettavaa. Ostettavaakin. Jotakin jäin kaipaamaan: tuoreutta! Tuoreita juureksia, marjoja ja omenoita kaikkien purkkien ja säilykkeiden joukkoon. Enemmän keskieurooppalaista torifiilistä ja vähemmän maatalousnäyttelyä.

Toivotaan, että Herkkujen Suomi-viikonlopusta tulee perinne, joka kehittyy vuosi vuodelta.

Pakko sanoa, että MakuMaku osaa markkinoinin ja viestinnän. Bloggareille jaettu tieto- ja herkkupaketti oli oiva. Kiitos.

Kun tänään huomasin, että kotiyrtit kukoistavat vielä ja omenapuiden sato on parhaimmillaan, innostuin etsimään resepetejä. Blogeista. Palaan niihin. Ruokabloggaus on ihana harrastus. Taidan jatkaa.

Pikaruokaa pääsiäisenä

Teimme kauniin pääsiäinen kunniaksi retken Euroopan kulttuuripääkaupunki Turkuun. Siellä yhtenä kohteena oli Logomon näyttely. Näyttely avasi hyvin tulen teon historian sekä selitti Turun palon. Samalla pääsi näkemään monipuolisesti erilaisia kuvatataiteita. Kiinnostava yksityikohta oli Sis. Deli & Cafe Logomon sisääntulossa. Kahvilaan sisään mennessä tuntui kuin olisi asunut taideteoksen sisään.

Taideteos paikka olikin. Kahvilatila on saksalainen Tobias Rehbergin ja Artekin yhdessä suunnittelema. Mustavalkoisessa kokonaisuudessa oranssi pilkahdus loi huikean vastakohdan. Palvelu oli hyvää.

Päivän ensimmäinen pikaruoka oli Sis. Deli & Cafe´n taattu mozzarellatäytteinen sämpylä kera luomukahvin. Sämpylä maistui ihanasti viljalta ja täytteiden makuvivahteet säväyttivät. Kahvia sai santsata. Seuraavalla kerralla pukeudun oranssiin, kun menen tähän paikkaan. Sinne tekee mieli toisetkin. Vaikkapa lounasaikaan.

Matka jatkui ja pääsiäispäivänä oli moni paikka kiinni. Iltapäivällä Tampereelta tullessa nälkä yltyi ja auto piti tankata Toijalan ABC:llä. Siis tankataan itseäkin. Sananmukaisesti tankataan. Kello 4 iltapäivällä ABC:n lounaslinja ei houkutellut, siispä tiskille tilaamaan Hesen kanahampurilaista. Se on sopiva välipala. Ensimmäinen haukkaus maistui hyvältä. Vei nälkää. Kolmannella iski itseinho, joka kasvoi kun katseli paikkaa, jonka pöydissä tottakai näkyi nälkäisten perheiden jäljet. Ulos aurinkoon tullessa vatsa oli täynnä tyhjää energiaa ja suussa maistui majoneesi ja kevyt-Pepsin makeutusaine. Hmm.. pitäisikö moittia...Tankkaus käy nopeasti ja vessat ovat siistit. Matkalaisia piisaa. Hinnat sopivat kaikkien kukkarolle.

Kotiin palatessa kanahampurilaisen energia oli kulutettu. Nälkä kaiversi. Kylmiössä onneksi odotti edellisenä päivänä ostettu lohi. Kas siitä pikaruoaksi lohimedaljonki. Suolaa ja rosepippuria pintaan. Muutaman minuutin paisto voissa molemmin puolin. Vuohenjuustosilmät päälle. Rinnalle rucola-vuonankaali-salaattia vadelmilla höystettynä kera oikein mainion balsamicon. Olimme ruokapöydässä 15 minuuttia kotiin tulon jälkeen. Todellista pikaruokaa. Erittäin hyvää. Tuli onnistumisen kokemus.

Päivän opetus. Pikaruoasta syntyy monenlaisia elämyksiä ja kokemuksia.

Esteettisiä elämyksiä ja fenkolisalaatti

Tiedän ihmisiä, jotka eivät halua kutsua ruokavieraita, koska ovat sitä mieltä, ettei heillä ole riittävää ruoanlaiton osaamista tai sopivaa tarjottavaa. He sanovat, että kutsuvat vieraita sitten, kun on uusittu astiasto tai olohuoneen matto. Tiedän myös ihmisiä, jotka kruusailematta tarjoavat, mitä talosta löytyy aina kun siellä poikkeaa tai kutsuvat pöytäänsä syömään ilman suurenpaa numeroa. Suurin osa ihmisistä on siltä väliltä: Kutsuvat ystäviä kotiinsa ja tekevät itselle ja vieraille maistuvaa ruokaa. Jokainen kokkaa ja kutsuu tyylillään - tai on kokkaamatta ja kutsumatta. On ihanaa päästä näkemään ja kokemaan, miten monella tavalla tunnelma syntyy. Kerron yhdestä - lyhyesti. Olin viikonloppuna kylässä ystävättären luona Hampurissa. Perjantaina oli toripäivä (kaupungin paras ruokatori, jossa lähes kilometrin mittainen ruokakäytävä täynnä tuoretta herkkua). Keräsimme torilta ja pikkukaupoista illallisen raaka-aineet. Pysähdyspaikkoja oli toistakymmentä. "Tästä kojusta saa kaupungin parhaat vihannekset, tässä parhaat juustot, tästä aivan tuoreet karitsanfileet, tässä on perjantaisin parhaat kalat...Fenkoli kannattaa hakea erikseen tuosta luomukaupasta..." Valikoimat olivat päätähuimaavat. En edes tunnistanut kaikkia raaka-aineita. Ruokakorin sisältö näytti niin hyvältä, että niistä olisi jo sinällään saanut kelpo syötävää. Mutta raaka-ainehankinta oli vasta alkua.

Isäntäväen keittiö oli rakennettu niin, että vieraitten oli helppo seurata pariskunnan yhteistö ruoanlaittoa. He halusivat vieraitten istuvan ja seurustelevan, ei osallistuvan. (Heille oli mieluisaa, että tuijoitimme ja kyselimme. Minua moinen tarkkailu olisi ärsyttänyt; itse häädän vieraat isännän kanssa kanssa muualle seurustelemaan, kun teen ruokaa).

Menu oli lupaava:

- thaimaalainen kookosmaito-vihannnes-äyriäiskeitto (jolla hieno nimi, jonka unohdin)

-mätiherkku sellofaanikääreestä (reseptin saatte myöhemmin)

-karitsanfile fenkolisalaatin ja vuohenjuustoperunoiden kera - tomaattisorbet ja jäätelö (tämän reseptin löydät Eeva-lehdestä syyskuulta 2010).

Kaikki oli katettu kauniisti. Jokaisen ruoan jokainen väri oli mietitty. Servetit oli juuri oikein taitettu ja lasit kiilsivät kirkkauttaaan kynttilän valossa. Ruokahetken puitteet olivat täydelliset. Sekä esteettinen ja kulinaarinen elämys oli huikea. Pääsiäistä varten kirjaan tähän fenkolisalaatin ohjeen. Se sopii lampaan kanssa täydellisesti. Laitan muut reseptit tähän myöhemmin.

Fenkolisalaatti

Ota iso kulho ja tee siihen liemi:

Purista 1-2 sitruunan mehu ja raasta siihen vielä yhden sitruunan kuori. Lisää hunajaa (emäntämme käytti laventelihunajaa, tavallinenkin käy). Lisää suolaa ja pippuria sopivasti. Raasta 1-2 isoa fenkolia ohuiksi suikaleiksi kulhoon liemen päälle. Lisää suolaa, pippuria ja oliiviöljyä. Sekoita ja tarkista, että salaatista tulee sopivan kosteaa. Pilko runsaasti tuoretta minttua joukkoon. Tarjoa heti tai anna vetäytyä pari tuntia.

Ruokakokonaisuus viineineen hiveli kaikkia aisteja. Keittiö oli ruoan laiton jäljiltä siisti. Keskustelu rauhaisaa ja valaistus sopiva.
Mitä opin? Sen, että jokainen meistä on omanlaisensa kokki. Jokaisella pariskunnalla on omat tapansa. Oli ihana kohdata ainutkertainen elämys, jonka valmistamisesta ja tarjoamisesta isäntäväkikin nautti. Upea tunnelma voi syntyä monella tavalla. Tärkeää on, että keskittyy siihen, mitä tekee. Lyhyeksi tai pitkäksi hetkeksi. Senkin opin, että jatkossa kuivaan viinilasit oikein kirkkaiksi. Se lisää juhlan tunnelmaa.

Kiitos ystävät, P&R, esteettisyyden ja moniaistillisuuden mestarit!

Kukkoa punaviinissä - miesten ruokaa

Tänään siirrettiin kelloja tunti eteenpäin. Maaliskuinen sunnuntai oli täynnä kevään tuntua, mutta pakkanen piti hanget kestävinä. Ilma houkutteli ulkoilemaan. Tottakai ennen kävelylenkkiä piti laittaa ruoka uuniin. Tällä kertaa valinta osui Kukkoon punaviinissä. En tiedä, olivatko koivet ja rintapalat kukkoa vai kanaa, mutta viini oli aitoa bourgognelaista. Resepti löytyi moneen kertaan kahlatusta ranskalaisesta keittokirjasta. Jaksan huonosti kirjoittaa reseptejä, mutta tässä kuva kirjasta. Suunnilleen sama resepti löytyy Umamin sivuilla. Kun tulimme kävelylenkiltä, olisimme osanneet kotiin myös tuoksua seuraten. Kuten monien muidenkin pataruokien, niin myös tämän rinnalle kypsytimme rikottuja esikypsytettyjä ohrasuurimoita. Ohraa saa hyvin luomuna. Jotenkin luomuohra tekee ruoasta erityisen täyteläisen. Mikä tästä ruoasta tekee miesten ruoan. Tietysti kukko itse ja pullo viiniä kukkoon lisättynä. Yksi miehinen elementti on tähän reseptiin kuuluva flambeeraus konjakilla. Meillä isäntä on innostunut yrttien kasvatuksesta erityisesti sen jälkeen kun hankki Zen Grow-laitteen. Siis laitteen, jonka eri ominaisuuksia voi testata arjessa. Tässä reseptissä tuoreita yrttejä ei tarvinnut säästää. Punaviini ja yrtit täydensivät toisiaan.

Keväinen aurinko paistoi, kun pienellä joukolla nautimme hyvästä ruoasta. Maailman murheet eivät tämän ruoan ääressä ole mielessä. Teki mieli katsella kesäkuvia. Ollaanhan taas tunti kesää lähempänä.

Kiitokset ja kukkia Tellolle!

Eilen kuulin suru-uutisen: Tello Anttila on siirtynyt tuonilmaisiin, kuten Päivi Palojoki sen ilmaisi. Puhuin viimeksi pari viikkoa sitten Tellon kanssa. Hän oli silloin sairaalassa. Sairaudestaan huolimatta hän halusi huolehtia, että Suomalaisen ruokakultttuurin edistämisohjelma Sre:n päätosjuhlan tarjoilu Kalevalanpäivänä 2011 tekee kunniaa sille, että hänen yksi suuri haaveensa toteutui: Suomeen saadaan ruokakulttuuriprofessuuri. Itse olin ohjelmassa viestinnän toteuttajana. Hänet Marja Innanen oli valjastanut näyttämään, mitä ruokakulttuurimme oikeasti on.

Se kunnianhimo, jolla Tello tätä juhlaa teki, ei poikennut mistään hänen tekemästään. Kaiken piti olla täydellistä! Niin täydellistä, että ne jotka eivät ymmärrä moniaistillisuuden merkitystä, jäivät paljosta paitsi. Ja ne, jotka ymmärtävät, haukkoivat henkeään. Tämän kokemuksen pääsivät tuntemaan monet Sren päätösjuhlaan kutsutut ruokabloggarit. Hyviä kuvauksia juhlasta on monissa blogeissa: Jokis eli Jokapäiväistä leipää , Pastanjauhajat, Kulinaarimuru-Jaana, Siskot kokkaa ja moni muukin bloggari kertoo blogissaan ruoasta sanoin ja kuvin.

Tello suunnitteli juhlaan kutsun, koristelun ja tarjoilun, jonka Kanrestan väki toteutti. Tilaisuudessa Jaana Husu-Kallio ja Sirkka-Liisa Anttila ojensivat pian valittavan professorin työhuoneen seinälle särkitaulun. Se oli Tellon tekemä, ehkä Tellon viimeinen. Sama kuva oli jokaisessa kutsussa. Tämä särki antaa järkeä, mutta myös uskoa siihen, että se työ mitä ihmiset tekevät sydämestään, ei valu hukkaan.

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman päätösjuhlan ruokararjoilu oli yksi Tellon mestariteoksista. Täydellinen. Sen saivat kaikki noin 200 vierasta kokea. Paikalla oli ruokaihimisiä ja muita kutsuvieraita, joista muun muassa USA:n suurlähettiläs Bruce Oreck palasi yhä uudelleen hakemaan lisää ruokaa. Voi miten iloinen Tello olisi ollut, jos olisi päässyt senkin näkemään ja kokemaan. Lähetimme juhlasta kiitosviestin Tellon puhelinvastaajaan. Sen viestin sanoma oli: Kiitos Tello. Olet upea. Toivomme, että hän ehti kuunnella sen viestin.

Bloggasin pari viikkoa sitten tämän Keskikirja-jutun, kiittelin kirjaa, jossa yhtenä tekijänä oli Tello. Kun olin sen kirjoittanut, Tello kiitti siitä.

Minä rakastan kukkia. Minusta on ihana saada niitä. On myös mukava lähettää niitä. Olin miettinyt etukäteen millaisen kiitoskimpun Tellolle ojennan. Olinhan tehnyt juhlia hänen kanssaan jo 80-luvulla, Cultorin aikaan. Jokaisesta kukasta olisin neuvotellut pitkään hyvän kukkakauppiaan kanssa. Tello olisi ymmärtänyt jokaisen kukan viestin. Mutta. Minulla oli seuraavana päivänä kiire. En ehtinyt kukkakauppaan. Ajattelin, että teen sen myöhemmin. Myöhemmin...

Vielä viikko sitten Tello olisi ehtinyt nähdä ne kukat. Hän olisi voinut lukea jokaisen kukan viestin.

Haudalle kukat lähettäessäni, muistan: Laita kiitoskukat heti. Koskaan ei tiedä tuleeko huomista.

Kiitos Tello.
Sinut muistetaan!

Ruokakokemuksia

Tänään lypsin ensi kertaa elämässäni mateen. En olisi ikinä uskonut, että kilon made tuottaa sellaisen määrän mätiä. Mateen ostimme - pakko myöntää - nyljettynä. Sellon Citymarketin osaajat laittoivat mätipussit nätisti laatikkoon ja pitivät myös maksan ehjänä.

Tutkailin monia reseptejä, mutta toteutin lopulta Maaseudun Tulevaisuudesta poimimani Kermaisen madekeiton. Se oli aika lailla samanlainen kuin oli Ruokatiedon resepteissä.

Madekeitto, keitetty maksa siihen lisättynä, maistui niin hyvältä.

Mateen valmistaminen oli Todellinen Sesongin Ruokakokemus tällaisena helmikuun aurinkoisena pakkaspäivänä (-20 astetta), kun valoa on niin paljon, että väkisinkin tuli keväinen olo.Seuraava ruokakokemus syntyy, kun teen oikein hyvät blinit kaikkien taiteen sääntöjen mukaan raskittaen tattarijauhoista. Blinit nautimme nyt pakkasessa odottavan mateen mädin ja smetanan kera. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Minkä uuden ruokaelämyksen olet itse viimeksi kokenut?

Burgundilaispata pysyy

Tänään sen tajusin. Ymmärsin, mistä ruokaharrastukseni oikeasti alkoi. Elettiin vuotta 1978, kun nuorena rouvana aloin järjestää kestejä vieraille. Ostin ensimmäisen oman keittokirjani: Kestikirjan (WSOY 1978).

Nyt yli 30 vuotta myöhemmin, otin taas kerran kirjan esiin. Jo rispaantuneesta Kestikirjasta avasin mielireseptini, burgundilaispadan. Valmistimme sen huolella, panimme padan uuniin ennen hiihtolenkkiä. Annoimme muhia. Muistan, että silloin 70-80-luvulla 3-5 tunnin haudutusajat olivat vielä harvinaisia. Ulkoa tullessamme kotona oli ihana tuoksu.

Katsoin kirjan takakantta entistäkin tarkemmin. Huomasin, että siellä olevat 1970-luvun tekijät - lähes kaikki heistä - ovat ruokakulttuurin tekijöitä edelleen. Vai mitä sanotte:

Burgundinpataa syödessäni päätin vastata Sre-kuukauden bloggareille annettuun tehtävään: "Mitä haluat säilyttää suomalaisesta ruokakulttuurista tuleville sukupolville?" Ainakin Pastanjauhajat, Sillä sipuli ja Perjantaikokki olivatkin jo oivallisesti vastanneet tähän tehtävään. Oma vastaukseni, kuukauden Sre-bloggaajien ulkopuolelta, on "Haluan, että säilytämme ruokakulttuurihuumassa kunnioituksemme niille ihmisille, jotka ovat tehneet töitä ruokakultuurimme eteen jo ennenkuin ruokakulttuurihypetystä on edes keksitty."

Ja siitä burgundinpadasta. Se maistui edelleen. Moni asia on 30 vuodessa muuttunut. Monet kestit on pidetty. Kaikki kolme lasta ovat jo omillaan, mieskin on vaihtunut, mutta burgundilaispata, se on ennallaan. Ja kirja on koossa edelleen. Kiitos Kestikirja.