Menikö kasviksilta maine?

Palaan kasvisruokapäiväkeskusteluun. Vielä kerran. Aihe on vaan niin kovin herkullinen.

Ainakin minä näin YouTubessa tämän kahdeksanminuuttisen, joka herätti vähän kiusaantunutta naurua ja aika paljon myötähäpeää. Sen tähtiä ovat siis ne Helsingin kaupunginvaltuutetut, jotka VASTUSTAVAT kasvisruokapäivää (kyllä, tässä tarvitaan huutokirjaimia!).

Sellaista jäin miettimään, että mikä tässä aiheessa lopulta herätti niin valtavasti tunteita. Olin tulkitsevinani näistä stalinismiin asti menneistä kauhistelupuheenvuoroista ainakin sen, että kasvissyöntiä, osittaistakin, pidetään yhä valtavan omituisena. Ajatellaan, että kasvissyönti on ideologia, mutta lihansyönti ei. Se on kummallista: eihän Suomessakaan niin kovin pitkään ole ollut itsestäänselvyys, että jokaisella aterialla on oltava lihaa. Liha on ollut juhlaruoka. Miksi olisi niin radikaalia, että tätä asemaa palautettaisiin edes vähän? (Lopultahan yksi kasvisateria viikossa ei ole kovin paljon, olkoonkin, että se on pakollinen.)

Senkin helsinkiläinen keskustelu paljastaa, että ruoka on tunneasia mitä suurimmassa määrin. Jokaisella on siitä sanansa sanottavana – luulen, että niilläkin, jotka eivät aktiivisesti asiaa ajattele, saati seuraa tämän kaltaisia blogeja. Vaikea kuvitella, että noista YouTuben kasvisvideon tähdistä kovin moni on esimerkiksi ruokabloggaaja. (Olisipa! Blogosfääristä irtoaisi kyllä vinkkejä hyvien ja ravitsevien kasvisruokien kokkaamiseen ihan kotioloissakin.)

Aamulehdessä Sari Sainio kolumnoi kasvisasiasta aika kiinnostavasti. Hän ihmettelee, miksi vastaavaan tapaan ei olla huolissaan siitä, että "hampurilaispaikassa on usein tuskin tolpillaan pysyviä tenavia, jotka juuri ja juuri osaavat itse tunkea ranskanperunan suuhunsa. Tarjottimella tursuaa hampurilainen ja lasillinen sokerilitkua. Ai niin, saattaahan siellä olla salaatinlehti hampurilaisen välissä. Vieressä on kärry, jossa on lisäaineita täynnä olevia vanukkaita, karkkia, limsaa ja sipsejä."

Helsingin kasvispäiväepisodista jäi monelle vastustajalle ehkä päällimmäiseksi pakottamisen maku, mikä sitten aiheutti tällaisen valtaisan reaktion. Osaahan jo lapsi pyrkiä ottamaan valtaa kieltäytymällä ruoasta, jota vanhemmat pakottavat syömään. Tällä viikolla Hesarissa kerrottiin, että esimerkiksi Vantaalla kasvisruokapäiviä on lisätty neljään kuukaudessa kaikessa hiljaisuudessa, vailla kummempaa vastustamista. Tampereella vaikutetaan niin ikään olevan oman kasvisruokapäivän lanseeraamisessa jotenkin aika rauhallisia.

Itse en jaksa surra kasvisten maineen puolesta. Olen taas kerran pelkästään iloinen ruoka-aiheisesta keskustelusta. Mahtavaa, että kasvikset kirvoittavat näin suuria tunteita, täyttävät lehtien keskustelupalstat ja valtaavat kahvipöytäpuheet. Pitäisiköhän toivoa lisää pakottamista ja vielä provokatiivisempia aloitteita…?

Väsyttävä laihdutusmantra

Suomessa laihdutetaan innokkaammin kuin muualla, kertoo Valittujen Palojen tutkimus (Hesarin uutinen). Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän laihduttajia kuin missään muussa tutkimukseen osallistuneessa maassa.

En hirveästi ihmettele. Laihdutusmantra on meillä yleisesti hyväksyttyä ja jopa oikeamielistä puhetta. Suomalaiset ovat sisäistäneet liiankin hyvin olevansa lihavia ja epäterveellisiä. Tai ehkä ongelma on siinä, että sen ovat sisäistäneet ne, jotka eivät oikeasti ole lihavia ja epäterveellisiä.

Noin kolmekymppisissä ystävissäni on enemmän avomielisiä laihduttajia kuin niitä, jotka eivät painostaan paljon puhele. Joka ainoa laihduttaja on kohtuullisen solakka, liikkuva ja yleensä aika energinenkin. En ole koskaan oppinut ymmärtämään, mistä heidän vouhotuksessaan on kyse. Ehkä se johtuu siitä, että kuulun itse siihen ilmeisesti erikoiseen sakkiin, jonka on vaikea saada painoaan nousemaan, vaikka pitäisi.

Tuntemani laihduttajat puhuvat aina kiloista, eivät koskaan yleisestä hyvinvoinnista. Miksi? Nyökkäilin itsekseni lukiessani uusimman Nyt-viikkoliitteen Rasva palaa -juttua ja eritoten Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentierin kommenttia: "Itse lihavuus ei ole riski, vaan siihen liittyvät elämäntavat. Kehon muotoon tuijottaminen ei kerro mitään ihmisen terveydestä."

Yleisessä laihdutuspuheessa painotetaan hurjan paljon lihavuuden pahuutta tuon elintapakysymyksen kustannuksella. Välillä unohtuu, että hyvinvointihan on lopulta se, mitä tavoitellaan! Voisiko olla niin, että yksi voi hyvin vähän pyöreämpänä, toinen kapeampana? Minun on hirveän vaikea kuvitella, että kaalikeittokuuri lisäisi kenenkään hyvinvointia, tai että oma vointini paranisi merkittävästi kalja+makkara+pullakuurilla. Sellaisia eväitä nimittäin tarvittaisiin (paljon!), että minä mahtuisin normaaleiksi määriteltyjen kirjoihin.

Radikaalien kuurien sijaan ehdotan ruoka-asiaan panostamista: laadukkaita ja värikkäitä raaka-aineita, aikaa ruoan laittamiselle ja syömiselle ja seurassa ruokailua. Lisäksi kannatan ulkona käyskentelyä, kiireen välttämistä ja hyvää oloa lisäävien asioiden listaamista.

E niin kuin...

Kudontapiirin kahvitauolla keskusteltiin ruokatottumuksista. Mukana oli kymmenkunta eri ikäistä naista. Eläkeläisrouva kertoi ostaneensa kiireessä valmiiksi paistettuja pihvejä lähikaupasta: "En pystynyt syömään, niin tunkkaisilta ne maistuivat!" Toinen eläkeläisrouva varoitti, että mitään valmista ei kannata koskaan ostaa: "Itse laittaminen on niin helppoa!"

Yhteen ääneen porukassa myötäiltiin, eri mieltäkään ei uskallettu olla. Samaan hengenvetoon kauhisteltiin valmiiksi marinoituja lihoja; vain yksi tunnusti hunajamarinoidun kanan suosikikseen. Ihmettelin, missä ne ihmiset ovat, joiden takia kauppojen hyllyt notkuvat soosiin sotkettuja lihoja. Eivät kudontapiirissä ainakaan.

Lisäaineista kenelläkään ei ollut hyvää sanottavaa, tosin ei paljon tietoakaan. "Natriumglutamaatti on E621, se on pahin", varoitti kotiruokaintoinen eläkeläinen.
"Ei kai sitä nyt ole vuosikymmeniin enää ollut ruoassa, sehän on kamala myrkky", huomautti ruoanlaittoa harrastava nuori kemisti. Paljastin, että espoolaisissa kouluissa natriumglutamaatti kiellettiin vasta tänä vuonna. "Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella", kutojat huokailivat epätoivoisina.

Majoneesi, kantarellikeitto.

Ruoan puhtaus ja kemikaalit ovat viime kuukausina kurkistelleet vähän joka paikasta. Mediassa vaikutusvaltaiset ihmiset avautuvat lisäainetuskistaan, kuten teki Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmankin puhemies Jaakko Nuutila Kalevassa. Juttu paljasti, että joka päivä saamme ruokamme mukana 350 erilaista lisäainetta, mikä tekee 6-7 kiloa vuodessa. Se on paljon. Nuutila luopuisi mieluusti näistä kaikista.

Blogipuolella ruoan lisäaineita on selvitellyt ainakin Noora Shingler. Ruoan aitoutta pohti taannoin myös Visa Nurmi. Samaan sarjaan kuulunevat viime aikojen intoilut raakaruoasta, joka lienee kaikista varmimmin lisäaineetonta. Sen tyypillisin blogi-ilmentymä ovat vihersmoothiet, tähän tapaan.

Lisäainejutut kuuluvat siihen sarjaan asioita, joista on vaikea ottaa selvää. Minun sukupolvelleni niitä on syötetty pikkuvesselistä asti. Tuntuu hurjalta julistaa niitä tässä vaiheessa täysin pannaan – varsinkin, kun sellaisen julistuksen seurauksena pelkästään leivän ostaminen vaikeutuisi aika tavalla.

Elintarviketurvallisuusviraston sivuilla muistutetaan, että lisäaineet ovat tutkitusti turvallisia ja niiden avulla elintarvikkeisiin saadaan jokin toivottu vaikutus – ne eivät siis ole turhia. On lisäaineiden ansiota, että ruoassani ei kasva bakteereja eikä muita tauteja aiheuttavia mikrobeja. Lisäaineiden ansiota on sekin, että ruokani maistuu ja näyttää paremmalta ja siinä on parempi koostumus. Vai niin. Mutta entä jos en haluakaan valmiiksi parempaa makua ja koostumusta? Suolaa ja mausteita minulla on omastakin takaa.

Oikea määrä

Kun kävin teinityttönä ensimmäistä kertaa Kanadassa, olin eniten ihmeissäni tavallisessa ruokakaupassa. Ja miksi? Koska kaikki pakkaukset olivat valtavia, ja hyllyt, käytävät ja kärryt tietenkin niiden mukaisia. Ilman autoa ei voinut harkitakaan kantavansa monen litran mehupänikkää majapaikkaan. En ikinä ollut nähnyt niin valtavia paketteja lihoja tai aamiaismuroja. Heille ne olivat arkipäivää.

Suomalaisen mielestä nakkeja on paketissa 10 tai korkeintaan 12 (minusta liikaa yhdelle, liian vähän kahdelle). Maitoa tai mehua ostetaan kerralla litra. Jauhelihaa saa 400 grammaa, ja jos on suurperheellinen automarketihminen, voi ostaa 700 grammaa. Useat vihanneksetkin on pakattu niin, että niitä saa ostaa joko puoli kiloa tai kilon kerrallaan. Uskoakseni tähän liittyy jokin säännöskin: näin hintoja on helpompi vertailla. EU-direktiivi antaa nykyään valmistajalle vapauden valita pakkauskokonsa, ja ainakin ranskalaisen Le Monden blogissa pelätään valmistajien huijaavan vastaisuudessa kuluttajat ostamaan samalla hinnalla 10 grammaa vähemmän. Niin tottuneita olemme jo siihen, että tietyt tuotteet tulevat tietynkokoisissa pakkauksissa.

Toisaalta tietyt, tutut koot määrittävät joskus liikaakin sitä, miltä arkiruokapöytämme näyttävät. Sinkkuystävät valittavat, että pakkauskoot ovat heille painajainen. Elintarviketeollisuus määrää heidän mielestään niiden kautta, millainen elämä on normaalia. Yksineläjät kokevat tulevansa pakkauksien myötä lajitelluksi kategoriaan puutteelliset taloudet. Pitäisi olla enemmän syöjiä, että niiden ostamisessa olisi järkeä. On ankea ajatus tehdä jauhelihakeitto, jos tietää joutuvansa syömään sitä kolme seuraavaa päivää kaikilla aterioilla. Ajatellaanko sinkun suosivan mielellään käteviä valmisruoka-annoksia, juuri sopivia yhdelle? On kohtuutonta, jos puolisottomuus pilaa arjen ruokanautinnotkin!

Minun tuskani liittyy maustepusseihin, jotka ovat kooltaan jotain alle kymmengrammaisia ja sopivat lähinnä vanhoihin suomalaisiin ruokaohjeisiin, joissa yrttejä käytettiin hyvin maltillisesti. Meillä yksi lähikaupan yrttipussi riittää muutamaan ruokaan, ja yhtään eksoottisempi sapuska saattaa vaatia koko pussin sisällön. Onneksi monet uussuomalaiset ovat perustaneet pääkaupunkiseudulle kauppoja, joista mausteita saa kunnon kokoisissa pusseissa ja kohtuuhinnalla. Olen ilahtuneena asioinut esimerkiksi kauppakeskus Sellon Star Orient Foodissa.

Taitaa olla ihan aiheellista pitää mielessä, että oikea määräkin on kulttuurikysymys: 400 gramman jauhelihapaketti ei ole mikään jumalallisesti määrätty itsestäänselvyys. Voisimmeko kunnostautua palautteen antajina? Olemmeko minä ja sinkkuystäväni todella ainoita, jotka tätä tuskailevat?

Kuka pilkkoo pakastevihanneksesi?

Jos ruoastani löytyy lasia, minun pitää vain niellä se mukisematta. Suunnilleen tähän olen päätynyt seuraamalla lehtiä viime päivinä. Aikaisemmin kuvittelin, että lasi voi olla elimistöön joutuessaan kovin vaarallistakin. Nyt lehdissä haastatellut ruokaviranomaiset toppuuttelevat että eihän tässä mitään kauhean ihmeellistä ole, ja että lasilöydöksissä on kyse yksittäistapauksista. Olen vähän ihmeissäni.

Minusta on hyvin ikävää, jos ruoastani löytyy vieraita esineitä, olivat ne sitten lasia tai jotain muuta. Ja vaikka kyse olisi yksittäistapauksistakin. Eikö se ole ihan luonnollista? Ja eikö ole oikeastaan aika hyvä, jos minä kuluttajana osaan edes sen verran vaatia, että ruoassani ei ole lasia? Välillä nimittäin tuntuu, että hiljainen suomalainen ei kehtaa paljon pyytää, vaan syö vaikka kärpäsen keitostaan. Kiitos lasinsiruille, jos ne opettavat meidät vaatimaan laatua!

Ajattelisin, että nyt olisi loistava aika esitellä, miten ne hernemaissipaprikat sinne pakastevihannespussiin päätyvät. Mistä ne tulevat? Kuka ne pilkkoo? Kuka pakkaa? Missä? Minä ostaisin pakastevihanneksia mieluusti vastaisuudessakin, jos joku kertoisi avoimesti tästä prosessista – ainakin, jos totuus ei olisi ihan kamala. Nykyisestä viestinnästä tulee sellainen vaikutelma, että puhutaan nyt enemmän satunnaisista häiriövalituksista (joissa siis soitellaan elintarvikeviranomaisille ilkeät mielessä), sillä muuten pitäisi paljastaa, että ruokaamme päätyy valmistusprosessissa enemmän vieraita esineitä kuin kuluttaja arvaakaan. Minua on alkanutkin kiinnostaa, mitä yksittäistapaus tässä yhteydessä tarkoittaa.

Valikoituja uutisia aiheesta:
Ruokatieto
Savon Sanomat
Ilkka
Karjalainen
HS

P.S. Viime viikolla päättynyt (pienimuotoinen) kyselyni osoittaa, että lautasen tyhjäksi syöminen kuuluu ainakin lukijoideni ruokakulttuuriin. Kukaan heistä ei tunnustanut jättävänsä ruokaa! 14 vastaajasta suurin osa sanoi pyrkivänsä syömään lautasen tyhjäksi, vaikka aina ei pystykään, ja viisi vastaajaa ilmoitti syövänsä aina ylpeänä kaiken.

Luomu lamassa

Minä en osta luomua, vaikka haluaisinkin ja vaikka nykypäivän tiedostavan kansalaisen oikeastaan kuuluisi. Olen nuorehko kaupunkilainen kuluttaja, ja kuuluisin varmasti luonnollisesti terveellisten ajatusten kohderyhmäänkin. Valintaani on kuitenkin kolme pääsyytä (huutakaa hep jos tunnistatte niistä jonkin!):

Tarjonta on näivettynyttä tai muuten vaan epähoukuttelevaa. Luomua pitää kaupassa edelleen etsiä. Ja kun minimaalinen luomuhylly löytyy, se on usein sekaisin ja täyteen tupattu. Vihannekset näyttävät parhaat päivänsä nähneiltä, ja kuitenkin hinta on paljon tavistuotteita korkeampi. Herätkää kaupat!

Luomu leimautuu elitismiksi. Opiskelijat ja köyhät kuluttavat ruokaan yhä vähemmän rahaa, kertoi YLE Uutiset sunnuntaina. Joka puolelta toitotetaan lamaa, ja peruskuluttajalle tulee helposti tunne, että nyt kannattaa luomukikkailun sijasta panostaa edulliseen perusruokaan. Luomurakkauden julistaja saa tässä maailmanajassa helposti elitistin leiman: luomu ei Suomessa ole vielä osa tavallista, järkevää arkea.

En ota tarpeeksi vakavasti luomun paremmuutta. En osaa ajatella niitä kemiallisia jäämiä, joita kehooni ei-luomusta ajautuu. Kukaan ei ole kertonut niistä kovin selvästi. Kaupat vakuuttelevat tarjonnallaan, että luomu on höyrähtäneiden marginaalijuttu. Luomun puolesta ei puhuta tarpeeksi pontevasti.

Tietenkin pienempiäkin ääniä voisi kuunnella. Kuten sitä, että ruoka-alan vaikuttajista suuri osa kertoo haastatteluissa syövänsä melkein pelkästään luomua. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran pääjohtaja Jaana Husu-Kallio kertoo Seija Kurunmäen Järkipuheita ruoasta -kirjassa (2008), että hänen luomurakkautensa taustalla on "kysymys kemiallisista jäämistä ja niiden mahdollisista yhteisvaikutuksista, vaikka pitoisuudet olisivatkin alle nykyisten sallittujen raja-arvojen. Mitä enemmän tiedän kemiallisista aineista, sitä enemmän asiaa pohdin --". Tulee vähän sellainen tunne, että tieto voisi tässä asiassa vaikuttaa muidenkin valintoihin aika paljon. Täytynee tutustua BBC:n pätevänoloisiin luomujuttuihin täällä ja perehtyä paremmin Finfoodin 12 syyhyn valita luomu. Jospa ne vakuuttaisivat.

Parhaiten uskon kyllä ihan tavallisia ihmisiä. Sunnuntain Hesarissa maanviljelijä ja kuvataiteilija Osmo Rauhala oli näyttävästi esillä ehdotuksellaan, jonka mukaan Suomella olisi nyt hyvä mahdollisuus profiloitua nimenomaan luomun tuottajana. Hyvä avaus! Toivotaan, että keskustelu jatkuu. Mahdollisuuksia on, sillä luomua ostettiin viime vuonna 19% edellisvuotta enemmän.

Blogimaailmastakin yritän jatkuvasti haarukoida luomupuheita. Aika harva ruokablogaaja kuitenkaan profiloituu luomutuotteiden käyttäjänä. Innoissani kurkistelen Kemikaalicocktailiin, jossa luomu on paljon muutakin kuin ruokaa, ja Kotiäidin luomulaaksoon, joka on saanut minut uskomaan, että luomulla oikeasti on merkitystä hyvinvointiin. Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman blogeista Kestäviä keitoksia paneutuu erityisesti luomuasioihin - sieltä voi lukea esimerkiksi ihmeellisestä matkasta Saksaan, jossa luomua saa niin hotellin aamupalalla kuin Ikeassakin.

Uskomusviidakossa

Kuva: www.edu.fi
Liha on pahasta. Naudanliha on kaikista pahinta: kuluu vettä ja ympäristöä ja mitä kaikkea. Lihan voisi korvata soijalla, mutta se tuodaan hevonkuusesta ja on usein geenimuunneltua. Huono juttu. Riisi on yhtä pahaa, sen kasvattaminen aiheuttaa metaanipäästöjä.

Espanjalaiset tomaatit ovat myös pahasta, sillä työvoimana käytetään laittomia siirtolaisia. Viime viikolla kerrottiin, että ulkomailta tuodut vihannekset saattavat vieläpä olla kyllästettyjä laittomilla torjunta-aineilla. Lämmitettävät kasvihuoneet ovat kuitenkin vielä pahempia, joten suomalaisetkin kurkut ja tomaatit olisi syytä talvikaudella unohtaa. Mitä siis oikeastaan voi syödä?

Olen toistaiseksi keskittynyt parantamaan omaatuntoani lihapuolella. Avainajatus on ollut vähentäminen. Syön lihaa lähinnä viikonloppuisin, mutta ehdoton en osaa olla. Kun olo tuntuu vetelältä ja flunssaiselta, yleensä maistuu tuttu ja turvallinen makaronilaatikko, jauhelihalla höystettynä. Se on turvaruokaa.

Mutta nyt sitten ruokatalot kertovat ihan julkisestikin, että osa ostamastamme jauhelihasta tehdään pakastetusta lihasta. Aamulehden artikkelista selviää, että pakastelihaa on jauhelihan seassa noin 7-15 prosenttia - siis siinä paketissa, jota meille kaupan hyllyllä tuoreena myydään. Vähän oudoksuttaa, että tätä informaatiota ei muisteta minkään paketin kyljessä mainita.

Pakastelihaa käytetään kuulemma "tuoreessa" jauhelihassa, jotta jauhelihamassa saadaan nopeasti jäähdytetyksi ja säilyvyys paranee. Siis mitä? Onhan se pakastelihakin joskus ollut tuoretta. Säilyykö se 7-15 prosenttia jauhelihapaketista siis huonommin? Uskotaanko ruokataloissa, ettei kuluttajia haittaa, jos (vain) kymmenesosa lihasta on (vähän) pilalla? Ja kuka on tullut siihen tulokseen, että tämä asia ei kiinnosta kuluttajia pakkausmerkinnän vertaa?

Aamulehden uutisen kirvoittamia kommentteja lukemalla mennään yhä syvemmälle uskomusviidakkoon. Yhden kirjoittajan mukaan naudan jauhelihasta voi löytyä jopa kanaa, toisen mielestä kaupassa jauhettu liha vasta pahaa onkin: pilalla jo valmiiksi! Nimimerkki JUU ihmettelee, voiko suojakaasujauhelihaa laittaa pakkaseen, kun aina sanotaan, että sulatettua tuotetta ei saa pakastaa uudelleen. Kuka vastaisi ja kertoisi uskomuksien sijaan totuuksia? Onko niitä?

Yksinkertaistetaan hieman. Ehdottaisin päivän kultaiseksi säännöksi seuraavaa:
"Jos lihasta osa on pakastettua, älä myy sitä tuoreena."
Olisiko siitä hyvä aloittaa?

P.S. Kuningaskuluttaja on vertaillut pakattujen ja kaupassa jauhettujen jauhelihojen vetisyyttä täällä. Tulokset ovat mielenkiintoisia.

Miten niin suomalaista ruokakulttuuria ei ole?

Kuuntelin Hans Välimäen haastattelua täällä. Vähän pisti korvaan. Hänen mielestään suomalaista ruokakulttuuria "ei oikeastaan ole käytännössä laisinkaan olemassa". Siis mitä ihmettä? Suomalainen huippukokkiko on tosissaan tätä mieltä?

Välimäen mielestä suomalaista ruokakulttuuria ei ole, koska olemme ottaneet syömisiimme niin vahvasti vaikutteita idästä ja lännestä. Jaaha. Hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että harvan maan perinteet ovat pläjähtäneet eloon maan rajojen sisäpuolella, tyhjästä ja vailla vaikutteita. Italialaiseksi mielletty pasta on paljon ennen saapasmaata tunnettu Kiinassa ja Kreikassa. Koska emme elä tyhjiössä, otamme mallia muilta ja sovellamme oppimaamme omiin tarkoituksiimme sopiviksi - joskus tahallamme, usein vahingossa. Näin kullekin yksilölle syntyy oma kulttuurinsa. Välimäen mukaan tämä toimintamalli todistaa, että "perinteistä suomalaista ruokaa tai siihen liittyvää kulttuuria ei puhtaasti suomalaisena ole olemassa".

Samalla perusteella voisi sanoa että suomen kieltä ei ole olemassa. Hyllyssämme majaileva etymologinen sanakirja nimittäin paljastaa karun totuuden: älyttömän suuri osa sanoista on peräisin ihan toisesta kielestä, ja ne ovat jossakin vaiheessa kulkeutuneet meille lainoina kielistä, joihin ne ehkä myöskin on lainattu. Aluksi tällaisia sanoja usein pelätään: lainojen pelätään köyhdyttävän kieltä. Silloin ei oteta huomioon, että uusia lainoja ovat joskus olleet sellaisetkin sanat kuin ruoka (germaaninen), kulttuuri (latinasta ruotsin kautta) ja nauttia (germaaninen). Nykyään ne ovat ihan tunnustettua suomea.

Uskon, että sama periaate toimii ruokien kanssa. Minusta me voimme olla rohkeasti ylpeitä ruotsalaisilta lainatuista lihapullista ja itärajan takaa vaikutteensa saaneista karjalanpiirakoista. Me olemme suomalaisia ja teemme ne suomalaisittain, ja meistä ne ovat maailman parhaita.

Ja jos nyt vielä halutaan sanoa, että suomalaisilla ei ole ruokakulttuuria, niin ei ole sitten kyllä italialaisilla tai ranskalaisillakaan. Heillähän on maiden sijainnin vuoksi jopa erityinen vaara saada vaikutteita naapureilta. Meillä sentään kestää jonkin aikaa, ennen kuin vaikutteet vyöryvät vaikka nyt sinne Etelä-Pohjanmaalle, jonka klimppisopasta Chez Dominique -nimisen ravintolan omistaja ei kuulostanut oikein innostuneelta. Meidän äidin pöydässä se teki kyllä hyvin kauppansa. Olisi pitänyt kutsua Hans mukaan.