Syödään yksin

Yhdessä syöminen - sen ihanuus ja autuus - on pitkään ollut esillä. Sen puolesta on oikein Facebook-ryhmäkin. Tottakai kuulun sen fanittajiin. En voi olla kuin samaa mieltä, että yhdessä syöminen on mukavaa. Aina ja kaikille se ei ole kuitenkaan mahdollista. Onko syömisen nautinto poissa, jos joutuu syömään yksin? Vai onko sekin jopa autuus, joskus ja joillekin?

Pieni haarukointi eli kirjallisuuskatsaus netin ääressä osoitti, että googlaamalla yksinsyöminen tuotti kolme kertaa enemmän osumia, yli 600 000 kpl. Menin vielä Social Mentioiin katsomaan tarkemmin, mitä erityisesti blogeissa on asiasta viime aikoina kirjoitettu. Kun syvennyin yksinsyömisen hauilla löytyneisiin teksteihin, ahdistuin. Suureen osaan liittyi surullisia tarinoita. Hmm...

Sitten löysin positiivisen tarinan Hannan Jensenin kiusaus -blogista. Hän kertoi, että tykkää joskus syödä ravintolassa yksin. Tiedän myös tuttaviani, jotka matkustelevat yksin ja nautiskelevat hyvissä ravintoloissa. Itse olen vieroksunut sitä, mutta Hannan kertomus Paraisilta innosti.

Tänään, sunnuntaina kokeilin pitkästä aikaa, miltä yksin syöminen tuntuu ja maistuu.

Mies on hirvimetsällä koko viikon ja viikonloppuisin kotona syömässä käyvä nuoriso on muilla mailla. Sain olla yksin ja syödä yksin. Ilman huolta kenestään. Huomasin, miten mukavaa vaihtelua on syödä yksin. Ainakin seuraavat 10 asiaa poikkeavat yhdessä syömisestä.

1. Ennakkosuunnittelu on vähäistä (+ ja -)

2. Kattaus jää puutteelliseksi (-)

3. Syö helposti liian nopeasti, kun ei ole juttuseuraa (-)

4. Astioita ei likaannu paljoa (+)

5. Tekee mieli lukea syödessä (- ja +)
6. Viini ei maistu yksin (+ ja -)

7. Ei voi arvioida ruoan makua toisten kanssa (-)

8. Voi tarkkailla luontoa ja ympäristöä ja ajatella omia asioita (+++)

9. Jää aikaa blogata kokemuksestaan (+)

10. Kun välillä syö yksin, on kiva taas syödä yhdessä (+)

Sunnuntailounaalleni en ollut siis suunnittelut mitään ruokalajia. Tosin olin ostanut herkkuani eli valmista puolikypsää paahtopaistia aamiaiselle. Kaapissa on aina vuohenjuustoa ja salaattaiaineksia. Siemensekoitus, jossa pinjan, kurpisan, auringonkukan ja meloninseimeniä kruunaa salaatin kuin salaatin.
Paahdoin siemenet ja vuohenjuuston. Kokosin salaatin. Maustin itselleni mieluisasti. Paahdoin hyvän leivän. Kuvasin annoksen ja söin sen syysluontoa ihaillen ja pohdin, keitä kutsuisin ensi viikonloppuna ruokavieraiksi.

Miltä Sinusta tuntuu syödä yksin? Kotona, ravintolassa?

Palautetta Tampereelle

Sana palaute tuo tietysti mieleenne, että aion sanoa jotain negatiivista tai vähintäänkin "rakentavaa". En. En. En. Vaan aioin kehua. Kyllä.


Olin ystäväporukan kanssa historiamatkalla Tampereella. Reilun vuorokauden matka oli myös makumatka. Sellainen, jossa ei tullut yhtään pettymystä.



Aamulla oli vesisadetta, emmekä voineetkaan aloittaa suunnitellusti. Eli torikahvilla kaimani - siis Kahvelin - luona. Laukontorilla oleva kahvipaikka oli kuitenkin niin viehättävä - ja omistaja terveulleeksi toivottavan oloinen -että palaamme poudalla.


Tapasimme ystävämme puolilta päivin sukulaispojan suosittelemassa 2h+kk:ssa. Viehättävä nimensä mukainen paikka tarjoisi oivia tapaksia tehokkaasti kahdeksan hengen seuruetta palvellen.

Historiaosuus Finlaysonilta Vaprikkiin muistutti vesivoiman ympärille syntyneen Tampereen moninaisesta - verisestäkin historiasta, josta sivistyskerhojen kautta syntyi kulttuurin kehto.

Päivällispaikaksi olin varanut Näsinneulan. Ravintolan mainos kertoi vievänsä Arjen yläpuolelle ja tarjoavansa sesongin herkkuja ja lähiruokaa. Mainoslause ja hyvin suunniteltu Pohjoinen menu toimi.


Alkutervehdyksenä tarjottu kupillinen kantarellikeittoa lämmitti suun ja sielun.


Alkuruoka, maustelohi ja muikunmäti hiveli makuhermoja ja herätti nälän.

Pääruoka Kaldoaivin porovasa puolukan ja maa-artisokka-perunapaistoksen kanssa ihastutti jokaisen meistä. Lähijuustot, lakat ja suklaakakku saivat meidät helsinkiläiset tunnustamaan, että Tampere On kulinaristin kaupunki.

Kaksi asiaa kruunasi hyvän hetken. Palveleva, mutta ei häiritsevä (tiedättekö mitä tarkoitan...)henkilökunta. Ja vaihtuvat näkymät läpi syysruskassa kylpevän järvikaupungin. Näsineulasta saadun ruumiinravinnon vahvistamina laskeuduimme Työväenteatterin Kellariteatteriin. Yömyssypaikan löytyminen "varttuneelle väelle" on lauantai-iltaisin haastavaa. Paapan kapakka soi liian lujaa, mutta Kehräsaaren Fall´s tarjosi juuri sopivan pyöreän pöydän ja rennon palvelun. Ja taas upeat näkymät.

Aamiainen Ilveksessä oli hyvä. Ison hotellin aamiainen on aina vähän haastava. Esilleasettelun siisteyden ja runsauden eteen saa tehdä todella töitä. S-ryhmä keräsi palautetta. Annoin 4, kun maksimi oli 5. Erityiskiitos hymyilevälle henkilökunnalle. Tampereella ihastutti se, että siellä saa ruokaa muutenkin kuin S-etukortilla. Ja Ilves on S-ryhmää parhaimmillaan.

Vielä lounasaikaan ehdittiin tavata sukulaisia heidän mielimestassaan. Se oli Soittoruokala Saha. Taas oltiin veden äärellä. Paikka ei näytä ruokapaikalta, mutta lista on sopiva - rehtiä suomalaista ruokaa, joka sopii erityisesti nälkäisille.

Ps. 1. Seuraavaksi teen epäsuomalaisen teon: Lähetän kiitospalautetta myös suoraan kaikille näille paikoille. Hyvää palautetta ei koskaan saa liikaa.

Ps. 2. Terveisiä Hannalle. Tampereella voi nauttia jokapäiväisestä leivästä.

Ranskalaisia huomioita

Kaksi viikkoa Ranskassa tarkoittaa ihan hillittömän hyviä ruokakokemuksia. Ei siitä vain pääse mihinkään. Etelärannikolla en jättänyt käyttämättä mahdollisuutta nauttia tuoreista merenelävistä, eikä hinnoistakaan ainakaan Marseillessa tarvinnut valittaa.

Eräällä lounaalla valitsin listalta moules frites, kattilallisen simpukoita seuranaan ranskalaisia (8 e). "Ei kai haittaa että simpukoilla kestää kymmenisen minuuttia, ne saapuivat juuri?" kyseli tarjoilija. Ei haitannut! Olimme jo vanhan sataman kupeessa sijaitsevaan ravintolaan istahtaessamme seuranneet ruskettunutta nuorta miestä, joka työnsi kärryissä valtavia säkkejä simpukoita. Tuoreus on eteläisessä Ranskassa niin läsnä, että Suomessa harvoin. Vai muistatteko syöneenne suomalaisessa ravintolassa jotain, jonka tiedätte saapuneen ihan vasta?

Silmiinpistävää oli – taas kerran – myös perheiden omistamien ravintoloiden paljous. Tarjoilemassa hääräilevät niin äiti, isä kuin lapset – ja kaikki juttelevat välillä asiakkaiden kanssa, pitävät taukoja, juovat kahvia. He vaikuttavat viettävän aikaa ravintolassaan. Monet ravintolat ovat samalla paikalla, jolla ne ovat olleet 20 vuotta sitten. Vaikea kuvitella, että Ranskassa omistajaperheet vaihtaisivat ravintolan nimen, tunnelman ja sisustuksen kolmen vuoden välein, kuten olen kuullut Suomessa tehtävän. Mistä tämä ero? Onko ravintolan pitäminen ranskalaisperheelle enemmän elinkeino, josta on tarpeen saada vain jonkinlainen elanto? Riittääkö Ranskassa vähempi? Asioisin Suomessa mieluusti mutkattomassa ravintolassa (nyt ei siis puhuta mistään Michelin-paikoista), jossa tarjoilijalle on aidosti väliä sillä, millainen minun ruokakokemukseni on.

Viimeinen huomio: kouluruoka. Ranskalaisessa koulussa on kai yleensä kunnollinen parin tunnin ruokatauko, ja monet oppilaat menevät kotiin syömään. Koulussakin kuitenkin voi maksusta ruokailla, ja tarjolla on jo lapsille usean ruokalajin lounas. Viikko sitten maanantaina marseillelaisessa koulussa tarjolla oli seuraavanlainen menu:

Kauden mimosasalaatti TAI
Linssisalaatti TAI
Lettu juustotäytteellä
 ***
Pekoni-kevätsipuli-kermapasta TAI
Sinappikanaa
 ***
Vihannesgratiini TAI
Pastaa
 ***
Edamia TAI
Valikoima luonnonjukurtteja
 ***
Hedelmäkori TAI
Hedelmäjälkiruoka TAI
Kuukauden jäätelö
 ***
Valikoima jukurtteja ja vanukkaita

Pakostakin tällaisen listan edessä oppii arvostamaan rauhallista ruokahetkeä, väitän minä! Ranskalaiset hakevat oppia Suomen loistavasta koulujärjestelmästä, mutta olisiko meilläkin kuitenkin jotakin opittavaa?

Bloggaavassa seurassa

Nautiskelin perjantai-iltana erinomaisessa ruokaseurassa: koolla oli 14 Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman viime vuonna palkitsemaa Kuukauden ruokabloggaajaa. Porukassa sai nauraa vedet silmissä! Suosittelen kaikille lämpimästi ruokablogimiittailua. Perjantaisesta ovat raportoineet ainakin Kulutusjuhla, Jokapäiväistä leipää, Sillä sipuli, Pastanjauhantaa ja Siskot kokkaa.

Ravintola Lasipalatsin pöydässä käytyjen keskustelujen perusteella vaikuttaisi siltä, että hyvien ruokablogien takana on rakkaus ruokaan ja kirjoittamiseen sekä kiinnostus uusien ruokien kokeilemiseen. Huippusuosituista blogeista on tullut huippusuosittuja täysin ennalta arvaamatta. Homma on voinut alkaa sunnuntai-illan päähänpistosta tai kotiäidin tylsästä hetkestä. Jutut ja valokuvat ovat ajan myötä toki jalostuneetkin.

Blogiyhteisö koetaan positiiviseksi ympäristöksi: kommentointi on aktiivista ja pääosin ystävällistä. Se kannustaa jatkamaan kirjoittamista.

Oli kiinnostavaa kuulla, että moni lukijoista etsii blogeista perusruokien ohjeita: kuukauden blogien suosituimpien hakusanojen joukossa ovat vispipuuro, perunasalaatti, kauralastut ja borssikeitto. Blogeista on tainnut tulla nykyajan keittokirjoja: tietokone tai netillinen kännykkä on aina käsillä ja helppo avata myös keittiössä. Ja tietenkin blogit tarjoavat paitsi ruokaohjeita, myös (monien ihmisten) kommentteja ruokien onnistumisesta – sekä tietysti herkullisia kuvia! Tämä yhdistelmä voittaa useimmat keitto-opukset mennen tullen.

Bloggaajaporukassa ihmeteltiin kovasti suomalaisten pihiyttä kotimaisten raaka-aineiden käytössä ja toisaalta intoa lykätä joka paikkaan rasvattomia tuotteita. Aika moni pöydän ääressä oli huolissaan siitä, että ihmiset ovat menettäneet "ymmärryksen aidosta ruoasta": tuijotetaan pelkkää rasvan määrää ja unohdetaan tyystin lisäaineet, tai katsotaan vain hintaa pohtimatta lainkaan, millaisen matkan tuote on ruokapöytään tehnyt. Sellaistakin tuskailua kyllä kuultiin, että lähikaupasta on vaikea löytää esimerkiksi suomalaisia omenia. Se rajoittaa aikalailla tavallisen kuluttajan intoa suosia kotimaista.

Perjantain ruokabloggaajajoukko oli monipuolinen, mutta vielä puuttuivat porukasta lähes tyystin ruoka-alan blogit. Perjantaikokki näytti kyllä hyvää esimerkkiä. Milloinhan muut tulevat perässä yhtä aktiivisella otteella?

Missä piileksivät ravintolablogit?

Kaipaan usein ravintola-aiheisia blogeja, sellaisia kuin Kasvissyöjän seikkailut ravintolamaailmassa. Olisi hauska lukea oikeiden ihmisten kokemuksia ulkona syömisestä, ja hyötyäkin siitä olisi silloin, kun haluaisi löytää oikein kivan ruokapaikan. Itse käyn ulkona syömässä aika harvoin, ja sellaisina kertoina haluaisin löytää jotain mutkatonta ja varmasti hyvää. Sellaista, mitä ei kotona tulisi tehtyä.

Lehdillä on tietysti omat vinkkinsä ja arvionsa, mutta minun makuuni ne eivät oikein riitä. Haluaisin aitoja kokemuksia, joissa kerrottaisiin asiasta ja sen vierestäkin. Tietenkin haluan tietää ruoasta, tunnelmasta ja palvelusta, mutta olisi kiinnostavaa kuulla myös esimerkiksi siitä, miten eri ravintolat suhtautuvat lapsiasiakkaisiin. Tuttavaperheet ovat nimittäin kertoneet, että eräissäkin muuten mukavissa paikoissa jälkikasvua katsotaan vähän kieroon. Sellaiseen paikkaan en haluaisi lapsiseurassa sattua.

Asian ydin on ehkä tämä: kaipaisin taviskokkaajien ja ruokabloggaajien aktiivisempaa keskustelua ravintolakulttuurista. Itselläni on usein sellainen fiilis, että suomalaisia vaaditaan tyytymään joko hienosteleviin fine dining -paikkoihin tai latteisiin ketjusyöttölöihin.

Pieni olut, kiitos!

Tiedättehän suomalaisen tuopin. Se on se sellainen puolen litran vetoinen ohut lasi, jolla on vatsamakkaran näköinen kohouma ylävartalossa. Se voi olla myös muovia, jolloin se usein esiintyy ilman vatsamakkaraa.

Suomalaiseen tuoppiin kaadetaan oluet, siiderit ja lonkerot merkistä riippumatta. Siinä kaikki näyttää samalta. Jos on sellainen kuin minä ja erehtyy tilaamaan pienen oluen, vatsamakkaratuoppi täytetään puolilleen. Se näyttää siltä, kuin joku olisi juonut siitä osan. Tulee välittömästi sellainen olo, että olisi kuulunut tilata kunnon puolilitrainen.

Ulkomailla tällaisia ongelmia kohtaa harvoin. Kun tilaa oluen, sen saa pienimmissäkin paikoissa asianmukaisessa lasissa. On väliä sillä, mitä merkkiä tilaa ja mitä kokoa. On jalallista, siroa lasia ja massiivista kolpakkoa. Siideriä saa Ranskassa monesta paikasta keraamisessa kupista, kuten bretagnelainen tapa on. Minä iloitsen eritoten siitä, että pienelle juomalle on varattu pienet lasit. Olisiko sellainen mahdotonta suomalaisessa peruspaikassa? Minusta lasillisen juomisen ravintolassa pitäisi olla myös esteettinen elämys.

Juna-aterialla Ruotsissa

Terveisiä junamatkalta Ruotsista! Naapurimaan junassa oli monia hyviä puolia, mutta yksi parhaista oli ravintolavaunu. Sieltä sai maukkaita aterioita – lasagnea, lihaa ja perunaa ja sen sellaista perushusmanskostia – kelpohintaan (6,40 e). Vaunun yhdellä seinällä oli mikroja, joissa ateriat sai itse lämmittää. Voisi olla ankeaa, mutta kun sain oman, jauhelihapihvi-peruna-vihannes-ateriani eteeni ja ensimmäisen haarukallisen suuhuni, olin enemmän kuin tyytyväinen.


Lihassa maistui ja tuntui oikea sipuli ja se oli mainiosti maustettua: erittäin maukasta. Perunamuussia söin yhtä mieluusti kuin kotona tekemääni, se oli nimittäin kaukana teollisesta vesimössöstä. Ja mikä ilo saada pitkäksi venähtäneen junamatkan (kyllä, myös Ruotsissa junat näköjään myöhästelevät) ratoksi lämmintä ruokaa! Ruotsalaisen X2000-junan iloisen värisestä, hyvin järjestetystä (jopa kierrätyspiste) ja upeasti palvelevasta (miten hyväntuulista henkilökuntaa!) ravintolavaunusta kelpaisi suomalaisten ottaa mallia.

Ruotsalaisessa ravintolavaunussa.

Vähän toista oli ateria seuraavassa paikassa, sinivalkoisella laivalla kohti Helsinkiä. Lämmintä ruokaa ei saanut alle 12 euron, ja silloinkin oli tyytyminen mauttomaan ja kohtuuttoman tukevaan lihapulla-muussi-puolukkasurvos-annokseen (pyrin valitsemaan vaihtoehdoista yksinkertaisimman; se on paikassa kuin paikassa yleensä edes kohtuullista). Miksi matkantekovälineissä niin usein tarjotaan heikosti maustettua ruokaa, jossa makujen harmoniaa ei ole paljon mietitty? Laivassa kuvittelisi olevan mahdollisuuksia edes herkulliseen kotiruokaan ja viihtyisiin ravintoloihin (nyt kokeilemassamme oli kai niin kiire, että edellisten asiakkaiden jätöksiä ei keretty korjailla, mikä kyllä vaikuttaa ainakin minun tunnelmaani). Onko jollakin mereltä hyviä ruokakokemuksia?Panisin mieluusti korvan taakse seuraavaa reissua varten. Voisin tehdä jopa laivavalintani hyvän ravintolan perusteella.

Herkkuja huoltoasemalta

Viime torstain Hesarissa tuskailtiin tuttua ongelmaa: suomalaiset huoltoasemapöperöt ovat turhan usein varsinaisia kesäreissujen antikliimakseja. Toimittaja jopa nimesi ilmiön. Hänen mukaansa kyse on kolmioleivittämisestä. Se on sitä, että joka himputin tienvarsiravintolassa on tarjolla noita samoja, muovikolmioon pakattuja leipiä, jotka säilyvät melkein seuraavalle sukupolvelle saakka.

Itse olen täysin kyllästynyt myös aurajuustokanaan, jota muuan tehokkaasti valtateiden varsille levittäytynyt ketju markkinoi. Aurajuustottamisen lisäksi se myös pestottaa. Minulla ei sinänsä ole mitään aurajuustoa tai pestoa vastaan. Silti en halua matkallani syödä ruokaa, jossa kasalla vahvanmakuista kastiketta on peitetty se tosiasia, että ruoka on joko huonolaatuista tai seisonutta – pahimmassa tapauksessa näitä molempia.

Valituksen sijaan (tai ainakin lisäksi!) voisimme ehkä käyttää Porkkanamafian taktiikkaa: käydään joukolla niissä paikoissa, joiden tarjonta miellyttää. Niitäkin nimittäin on, ainakin jos malttaa hieman poiketa valtatieltä. Herrankukkaron perjantairesepti on saanut kirjoitukseensa samasta aiheesta jo hyvän nipun vinkkejä, joista kelpaa ottaa vaarin. Minun kesämatkojeni varrelle saattaisi sattua ainakin Johannan suosittelema Ylöjärven Eloisé. Lisää hyviä reissuruokapaikkoja sopii paljastaa!

P.S. Kun kirjapino riippukeinun vierellä uhkaa madaltua, kokeile vierailua Ruokaisia romaaneja -lukupiirissä!

Hyvää kaukaa, hyvää läheltä

Terveisiä Amsterdamista. Siellä syötiin hyvin. Osuimme monesti oivallisiin ja silti rentoihin ruokapaikkoihin - sellaisiin, joita Helsingissä on turhan vähän. Pienessä algerialaispaikassa oli vain muutama, myytävien pohjoisafrikkalaistuotteiden ympäröimä pöytä mutta sitäkin hehkeämpi tunnelma. Tiskissä oli kuskusta, riisiä, makrillia, munakoisoa, hummusta ja kanaa, joista asiakas sai valita oman yhdistelmänsä. Herkullista!

Ravintola Raïnaraï, Amsterdam

Lofissa ruokalista vaihtuu joka päivä sen mukaan, mitä kokit torilta löytävät. Ravintolan välittömässä ilmapiirissä kaikki ruoat maistuivatkin tuoreilta enemmän kuin suolalta tai mausteilta. Kiinnostava kokemus!
Sama Seboa kehutaan Amsterdamin parhaaksi indonesialaiseksi, ja viehättävä se olikin. Pähkinäiset kastikkeet meinasivat viedä kielen mennessään...
Ilahduttavaa oli myös todeta, että amsterdamilaiskaupasta sai ostettua pieniä, haarukoilla varustettuja rasioita täynnä pilkottuja hedelmiä. Sellaiset tulevat yllättävään tarpeeseen matkalla, jossa ruokavaliota tekee mieli välillä höystää jollakin helpolla, tutulla ja kuituisella.

Ravintola Lof, Amsterdam

---
Suomessa on tietysti puhuttu viime viikot kanaloiden ja sikatilojen salmonellatapauksista. Puhua pitääkin. Sopivasti samaan aikaan, viime viikonloppuna, vietettiin Luomupäiviä Tampereella. Siellä sanottiin ääneen esimerkiksi sellainen asia, että luomu on helppo toteuttaa kouluruokailussa ja valittiin Vuoden Luomutuote: Raikastamo Oy:n Omentäysmehu. Esimerkiksi Kannuvalimossa uumoillaan, että salmonellakriisi voi olla hyvä mahdollisuus luomulle Suomessa: "Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut", kirjoittaa Visa Nurmi. Hän toivoo myös, että Suomessa huomattaisiin kriisin myötä, että kotimaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus - kuten esimerkiksi maku.

---

Blogeissa kiertelee aamiaishaaste. Tarkoitus on paljastaa aamiaisensa (päivän tärkeimmän aterian!) salat. Toisten tavoista saakin hyviä vinkkejä, ja haastettuja seuraamalla pääsee lisäksi aistimaan ihania tunnelmia. Kurkatkaapa vaikka Kulinaarimurulan, Ketsupin tai Uneliaan kokin aamiaisia. Kemikaalicocktailissa opastetaan aiheeseen sopivasti herkullisen luomubrunssibuffetin kokoamiseen. Ehkäpä jo ensi viikonloppuna...