Esteettisiä elämyksiä ja fenkolisalaatti

Tiedän ihmisiä, jotka eivät halua kutsua ruokavieraita, koska ovat sitä mieltä, ettei heillä ole riittävää ruoanlaiton osaamista tai sopivaa tarjottavaa. He sanovat, että kutsuvat vieraita sitten, kun on uusittu astiasto tai olohuoneen matto. Tiedän myös ihmisiä, jotka kruusailematta tarjoavat, mitä talosta löytyy aina kun siellä poikkeaa tai kutsuvat pöytäänsä syömään ilman suurenpaa numeroa. Suurin osa ihmisistä on siltä väliltä: Kutsuvat ystäviä kotiinsa ja tekevät itselle ja vieraille maistuvaa ruokaa. Jokainen kokkaa ja kutsuu tyylillään - tai on kokkaamatta ja kutsumatta. On ihanaa päästä näkemään ja kokemaan, miten monella tavalla tunnelma syntyy. Kerron yhdestä - lyhyesti. Olin viikonloppuna kylässä ystävättären luona Hampurissa. Perjantaina oli toripäivä (kaupungin paras ruokatori, jossa lähes kilometrin mittainen ruokakäytävä täynnä tuoretta herkkua). Keräsimme torilta ja pikkukaupoista illallisen raaka-aineet. Pysähdyspaikkoja oli toistakymmentä. "Tästä kojusta saa kaupungin parhaat vihannekset, tässä parhaat juustot, tästä aivan tuoreet karitsanfileet, tässä on perjantaisin parhaat kalat...Fenkoli kannattaa hakea erikseen tuosta luomukaupasta..." Valikoimat olivat päätähuimaavat. En edes tunnistanut kaikkia raaka-aineita. Ruokakorin sisältö näytti niin hyvältä, että niistä olisi jo sinällään saanut kelpo syötävää. Mutta raaka-ainehankinta oli vasta alkua.

Isäntäväen keittiö oli rakennettu niin, että vieraitten oli helppo seurata pariskunnan yhteistö ruoanlaittoa. He halusivat vieraitten istuvan ja seurustelevan, ei osallistuvan. (Heille oli mieluisaa, että tuijoitimme ja kyselimme. Minua moinen tarkkailu olisi ärsyttänyt; itse häädän vieraat isännän kanssa kanssa muualle seurustelemaan, kun teen ruokaa).

Menu oli lupaava:

- thaimaalainen kookosmaito-vihannnes-äyriäiskeitto (jolla hieno nimi, jonka unohdin)

-mätiherkku sellofaanikääreestä (reseptin saatte myöhemmin)

-karitsanfile fenkolisalaatin ja vuohenjuustoperunoiden kera - tomaattisorbet ja jäätelö (tämän reseptin löydät Eeva-lehdestä syyskuulta 2010).

Kaikki oli katettu kauniisti. Jokaisen ruoan jokainen väri oli mietitty. Servetit oli juuri oikein taitettu ja lasit kiilsivät kirkkauttaaan kynttilän valossa. Ruokahetken puitteet olivat täydelliset. Sekä esteettinen ja kulinaarinen elämys oli huikea. Pääsiäistä varten kirjaan tähän fenkolisalaatin ohjeen. Se sopii lampaan kanssa täydellisesti. Laitan muut reseptit tähän myöhemmin.

Fenkolisalaatti

Ota iso kulho ja tee siihen liemi:

Purista 1-2 sitruunan mehu ja raasta siihen vielä yhden sitruunan kuori. Lisää hunajaa (emäntämme käytti laventelihunajaa, tavallinenkin käy). Lisää suolaa ja pippuria sopivasti. Raasta 1-2 isoa fenkolia ohuiksi suikaleiksi kulhoon liemen päälle. Lisää suolaa, pippuria ja oliiviöljyä. Sekoita ja tarkista, että salaatista tulee sopivan kosteaa. Pilko runsaasti tuoretta minttua joukkoon. Tarjoa heti tai anna vetäytyä pari tuntia.

Ruokakokonaisuus viineineen hiveli kaikkia aisteja. Keittiö oli ruoan laiton jäljiltä siisti. Keskustelu rauhaisaa ja valaistus sopiva.
Mitä opin? Sen, että jokainen meistä on omanlaisensa kokki. Jokaisella pariskunnalla on omat tapansa. Oli ihana kohdata ainutkertainen elämys, jonka valmistamisesta ja tarjoamisesta isäntäväkikin nautti. Upea tunnelma voi syntyä monella tavalla. Tärkeää on, että keskittyy siihen, mitä tekee. Lyhyeksi tai pitkäksi hetkeksi. Senkin opin, että jatkossa kuivaan viinilasit oikein kirkkaiksi. Se lisää juhlan tunnelmaa.

Kiitos ystävät, P&R, esteettisyyden ja moniaistillisuuden mestarit!

On se hyvää. Ruoka.

Oli tulossa pöydällinen ruokavieraita. Piti pohtia kaikille sopiva menu. Jotenkin olin saanut päähäni, että jouluun on hyvä virittäytyä ruokalistalla, joka koostuu maa-artisokkakeitosta, jostakin hirviruoasta ja vadelmajäädykkeestä.

Kaikki lähti kahden kilon hirven paahtopaistista, joka odotti pakkasessa pataan pääsyä. Suhde tähän ruokaan oli varsin läheinen. Yksi vieraista oli elukan syksyllä ampunut. Tästä lisää myöhemmin. Ensin pitää valmistaa alkuruoka.

Aloitin tietysti maa-artisokkakeitosta. Kevyesti googlaten löytyi Kaikki äitini reseptit-blogista tarinaa Tajunnan räjäyttävästä keitosta. Resepti vaikutti hyvältä ja se oli niin lennokkaasti kirjoitettu ja kommentoitu, että pitihän sitä kokeilla. Keiton erikoisuus on siinä, että valmiin keiton pinnalle lisätään paahdettuja pekaanipähkinöitä ja savuporomurua. Keitto yhdessä Wolfbergerin Riesling Pinot Cris-viinin ja hyvän leivän kera oli varsin miellyttävä kokomus. Tajunnan räjäytys tuli myöhemmin.

Ja pääruoka. Se hirvi. Ohje löytyi metsästäjän keittokirjasta. Mukailin ohjetta, kun tein annoksen 10-12 hengelle.

Ensin valmistellaan lihat uuniin.

Leikataan noin 2 cm paloja, paistetaan pienissä erissä, lisätään kevyesti kuulotetut sipulit ja laitetaan muhimaan riistaliemessä uuniin.

- 2 kg hirvenlihaa

- sipulia (käytin 6 salottisipulia)

- suolaa ja pippuria

- n. 2 litraa tummaa riistalientä (käytin Puljongin valmista lientä)

Ohje ehdotti tunnin paistoaikaa. Pidin lihapataa ensi vaiheessa uunissa reilut kaksi tuntia. Sitten uunista ulos. Fressasin pilkotut kasvikset (6 porkkanaa, 3 paprikaa, purjoa, chilipaprikaa), lisäsin pataan ja laitoin lihan uuniin vielä tunniksi. Ohje ehdotti tässä vaiheessa vain 10 minuutin kyspymisaikaa. Silloin varmaan kasvikset olisivat olleet al`dente. Lihapadan kanssa tietysti ohraa.

Olen varsin ihastunut Chateauneuf-du-pape-viiniin. Myös tähän juhlahetkeen se toi tunnelmaa yhdessä kynttilöiden ja ulkona olevan sakean lumisateen kera.

Lihapadan maku oli hyvä. Suorastaan täyteläinen. Pata teki kauppansa. Mutta. Taas kerran vahvistui oppi siitä, että lihapataa pitää pitää uunissa vähintään 4 tuntia. Aina. Tässä tapauksessa pöydässä istunut hirven ampuja todisti, että kyseessä oli erittäin kypsään ikään ehtinyt sonni, joka vaatii padassa runsaasti yliaikaa. Seuraavana päivänä lämmitimme pataa. Nyt oli lihan mureus täydellinen. Yhteensä kuuden tunnin jälkeen.

Jälkiruokana oli vadelmajäädyke. Valinta on helppo, koska jäädyke on aina niin hyvä. Ja vadelmat ovat marjoista parhaat. Ohje löytyi Kotilieden sivuilta. Lisäsin pienen tujauksen marjalikööriä.

Laitoin mukaan purkin rahkaa keventämään kermaista vaikutelmaa.
Vuoasta irtoaminen on usein epätäydellista. Makuun se ei vaikuta.

Ruokailu sujui hyvässä tunnelmassa. Sopivan täyttävää, mutta ei ähkyn aiheuttavaa. Monen ruokalajin kanssa touhuaminen antaa aikaa istua pöydässä ja antaa puheenvirran soljua.

Tajunnan räjäytys tuli vasta illan pimetessä. Kun oli juustojen aika.

Juustojen osto ja tarjoilu on helppoa, kunhan muistaa kaksi asiaa:

- muistaa huolehtia, että juustot (varsinkin valkohomejuusto) on kypsää

- muistaa ottaa juustot lämpiämään monta tuntia ennen tarjoilua.
Juustolautanen tyhjeni vauhdilla. Suosikkeja olivat Juustoportin Viinitarhurin juusto ja Saint Agur-sinihomejuusto. Espanjan ylpeys Manchego- juusto on aina varma valinta juustotarjottimelle.

Kylmät päärynäviipaleet maistuvat kaikkien juustojen kera.

Rimmisen riimityksellä voi sanoa: On se hyvää. Ruoka.

Aitoa ruokaa - ennen ja jälkeen

Olen huomaavinani, että Aitoa ruokaa kirja on jo nyt - viikko suomenkielisen painoksen ilmestymisen jälkeen - herättänyt kovasti kiinnostusta. Taloussanomat kirjoitti aiheesta tuoreeltaan. Maaseudun Tulevaisuudessa ruokakultuuriasiamies Anni-Mari Syväniemi iloitsi, että ruoasta puhutaan. Kävin tänään ostamassa eepoksen. Ensi silmäys vaikutti kiinnostavalta, mutta varoitan, suhtaudun kaikkeen haihatteluun kriittisesti. Olen ns. vanhan liiton ihminen. Seuraan kiinnostuksella, miten paljon vaikkapa kriittisen Kemikaalicocktailin mielipiteet poikkeavat omistani.

Kun seuraa ruokablogimaailmaa, näyttää siltä, että suurin osa on aidon ruoan kannattajia. Aika vaikea on ikisäilyvistä einesruoista, Mehukatti-mehusta tai Pirkka-mansikanmakuisesta omenakääretortusta kirjoittaa. Itselläni on kuitenkin tunne, että näiden elintarvikekosmetiikkatuotteiden siivittämänä arvostellaan elintarviketeollisuutta kokonaisuudessaan ja kaikkia teollisesti valmistettuja tuotteita. Se on väärin: suuri osa elintarviketeollisuuden tuotteista on varsin hyviä ja kelpoja tuotteita - ilman turhia lisäaineita. Palaan tähän kun olen lukenut kirjan.

Viikonloppuna minäkin tein aitoa ruokaa. Hirvimies oli saapunut kotiin, ja oli aika valmistaa Wallenbergin pihvejä ja juuressosetta.
Tässä Jyrki Sukulan ohjeessa käytettiin taas mystistä nelimaustetta. Korvasin sen maustepippurilla ja hyvä tuli. Juuressose on mainio lisäke tämän ruoan kanssa.

Aina yhtä hyvä on rahka-omenatorttu. Leikkasin tämä ohjeen yli 15 vuotta sitten. Piiras kuuluu aina valmistaa niin, että kaivan tämän pahvitetun Valion reseptin esiin.

Kun olin ruoat tehnyt, katselin lisäaineluetteloa. Käyttämissäni aineksissa ei niitä ollut. Hmm...

Mitä luulette te muut bloggarit. Kiihtyykö lisäainekeskustelu Suomessa Ruotsin malliin? Kirjan siivittämänä tai ajan ilmiönä?

Illanistujaisten suunnittelua

Tunnustan heti alkuun, että olen vieraskorea. Satsaan runsaasti aikaa ja vaivaa vierastarjoiluun, mutta kotijoukoille tarjoilu menee rutiinilla. Viikon kuluttua minulle tulee vieraaksi kahdeksan naista, jotka kohtaan vuosittain syntymäpäiväviikonloppunani. Taitaa olla 12. tapaaminen samalla joukolla. Jokaiseen kohtaamiseen kuuluu oma ruokateemansa. Paljon erilaista maisteltavaa, jotta pöydän ympärillä voi viihtyä pitkään syvällisen keskustelun tuoksinassa. Ruoan pitää olla sellaista, että kaiken voi kattaa pöytään valmiiksi eikä emännän tarvitse kesken kaiken nousta ja jäädä keskusteluista paitsi.

Päätin hakea illanistujaisiin vinkkejä tämän vuoden Sre-kuukauden bloggareilta . Vierailin kaikissa näissä valioblogeissa ja ihmettelin - miten kauniita ja herkullisia kuvia ja asetelmia te teette! Teki mieleni koristella tämä oma sivuni teidän kuvillanne, mutta luvan pyytäminen olisi ollut liian vaivailloista. Joten. Katsokaa kuvat klikkauksen takaa!

Tammikuun bloggari Viva Ciapatta esittelee ihanalta kuulostavaa pähkinäleipää. Yleensä käyn ostamassa juhlahetkiin Rezen leipiä. Itse tehty tekisi kyllä vaikutuksen. Täytyypä pyytää tytärtä apuun leipuriksi.

Helmikuun bloggarin Fakta ja Farfeallen sivuilla oli ihastuttava punajuuri-aurajuustosalaatin se kilpailee mansikka-halloumisalaatin kanssa. Taidan tehdä molempia. Voisinpa ottaa tuon punajuuren kattauksen värityksen pohjaksi. Njaa..

Maaliskuun bloggari Unelias kokki herätti viime vuotisella postauksellaan himoni chorizo -makkaraan. Sitä voisi olla tarjota vaikkapa hänen ehdottamaansa tapaan kikherneiden kanssa.

Huhtikuun bloggarin, Kulinaarimurun kaalisalaatin teen varmasti. Siinä on sesonkiruoka parhaimillaan.

Toukokuun bloggari Kirjeitä keittiöstä julkaisi niin ihania kuvia persikoista ja meloneista että luovuin ajatuksesta, että kaiken pitää olla kotimaista. Tästä blogista haen vielä jälkiruoan.

Kesäkuun bloggari Chocochili muistutti minua vanhan ajan etikkakurkuista. Niistä tulee ihania lapsuusmuistoja. Puheenaihe jo sinällään.

Heinäkuun bloggari Hannan soppa esitteli viime syksynä kantarellikeittoa. Se voisi olla oiva lämmin alkuruoka - varsinkin jos tätä sadetta riittää.

Vielä ennen ensi viikonloppua valitaan elokuun Sre-bloggari. Mitähän hän ehdottaisi?

Ja sitten pitää vielä pohtia, mikä on kaikkien näiden ruokien punainen lanka. Tietysti tarkoitukseni on ylpeillä sillä, että olen alkanut bloggariksi ja saan todella paljon uskomattomia vinkkejä täältä - ja saan kaikki kahdeksan ystävääni lukemaan tätä.

Vinkkejä otan mieluusti vastaan ja lupia käyttää kuvianne - lähde mainiten!

Tulen raportoimaan tarkasti, miten illanistujaiseni onnistuvat ja mitä teidän ruoista sanotaan.

Punajuuri on parasta

Haarukka lähti Afrikkaan ja lähtiessään kertoi tankkaavansa punajuuria. Kahveli jatkaa ja aloittaa tarinansa punajuurilla, sillä punajuuresta on tänä syksynä tullut minulle lähes peruna. Sitä on lisäkkeenä monissa vierastarjoiluissani. Into alkoi Marjapuuron vikistä. Tein näitä punajuurinyyttejä mökillä grillissä. Nyt vastaavia syntyy kotiuunissa. Juusto on välillä vuohenjuustoa ja välillä sinihomejuustoa. Kerman määrää säätämällä voi lisäkkeestä saada kastikkeen korvikkeen. Toinen hyvä ruoka, monissa blogeissakin esitelty on paahdetut punajuuret. Myös yrttipunajuuret ovat mainion makuisia. Punajuuret näyttävät olevan myös karppaajien suosiossa. Täytyypä selvittää mistä tämä johtuu...

Punajuuri on hyvä myös siksi, että joka kaupassa myytävä pussillinen (lieneekö kilon..) on juuri sopiva 4-6 hengelle. Ja punajuuren säilyvyys on loistava.

Aiheesta innostuneena luin vielä terveysvaikutuksista. Niitä näyttää riittävän, ummetusvaivoista syövän ehkäisyyn. Että sillai.

Ja sitten maku. Kaikki, myös harvemmin punajuurta syöneet, ovat tykänneet. Punainen väri vahvistaa syksyn tunnelmaa.

Mainiot kasvispihvit

Vaikka tapanani ei ole liiemmälti jaella reseptejä, nyt pitää laittaa julkiseen muistiin yksi. Tein nimittäin eilen kasvispihvejä, jotka onnistuivat jonkin verran yli odotusten. Tiedättehän kasvispihvien haastavan lajin: ne voivat olla tosi hyviä, mutta ilman erityistä ajatusta niistä voi tulla myös vähän sellaisia puolivillaisia, tylsiä (ja sitten lihavannoutuneet päättelevät että kasvisruoka on pahaa). Tämä ruoka sopii myös päivän uutiseen, joka kehottaa välttämään roskaruokaa; suolan ja rasvan käyttö aiheuttaa edelleen mahtavia menoja valtiolle.

Näitä syötiin riisin, salaatin ja tomaatti-chilikastikkeen kanssa uusien perunoiden välipäivänä.

Mainiot kasvispihvit
1 tlk kikherneitä (minä käytin valmiiksi liotettuja)
2 porkkanaa
1 sipuli
1–2  kynttä valkosipulia
2 munaa
pari kuivaa leipäpalaa jauhettuna
puolikas persiljapuska
korianterinsiemeniä jauhettuna
hippunen juustokuminaa
loraus viinietikkaa
sopivasti suolaa ja pippuria

Tehosekoittele kikherneet, raa'at porkkanat ja sipulit. Lisää seokseen loput aineet ja tarkista sitten, että se on sopivaa paistettavaksi (lisää leipää jos on liian kosteaa). Anna taikinan tekeytyä jonkin aikaa jääkaapissa. Paista pihvit ihanan kullankeltaisiksi ja nauti hyvän kastikkeen kera.

Uusien perunoiden odotus

Kertovat, että loppuviikosta tulee kesä. Suomalainen on kesällä erityisen onnellinen, kun kerrankin kotimaasta saa lähellä tuotettua, värikästä ja maistuvaa ruokaa! Vähän kademielellä luen usein ulkomailla asuvien suomalaisten blogeja (vaikka tätä ja tätä), kun etelästä tietenkin löytyy herkkuja vähän toiseen malliin ympäri vuoden. Toisaalta näin ollen voimme hyvällä syyllä vähän juhlia, kun kaikki ne ihanuudet taas nousevat maasta.

Syödään yhdessä -sivulla on tänään paljastettu, mitä sesonkiherkkua kukakin odottaa kesältä eniten.  Minä odotan uusia perunoita! Voisin syödä herkkusiiklejä vaikka pelkältään voin kanssa, paljon. Lisäksi odotan maistuvia tomaatteja. Odotan ruokia, jotka raakanakin tuoksuvat!

Yksi viime vuosina löytämämme uusia perunoita loistavasti juhlistava herkku on feta-perunasalaatti, joka alun perin on Rena Salamanin kirjasta Kreikkalainen keittiö. Sovellettuna resepti menee jotakuinkin näin:

kilo uusia perunoita
200 g fetaa
puska tuoretta persiljaa
puska tuoretta minttua
5 kevätsipulia
kalamataoliiveja maun mukaan
kapriksia
anjovista tai aurinkokuivattua tomaattia maun mukaan

Kastike (joka on jutun juju):
puska tilliä
paljon oliiviöljyä
vähän vähemmän sitruunamehua
enemmän tai vähemmän turkkilaista jukurttia
1 tl tai enemmän dijonin sinappia
mustapippuria

Aluksi keitetään perunat kuorineen. Ne kuoritaan keittämisen jälkeen heti, kun kädet kärsivät. Sekoitetaan kaikki kastikkeen ainekset huolella yhteen, ja kastike sekoitetaan perunoihin. Sitten lisätään joukkoon muut ainekset. Salaatti on hyvää heti, mutta parasta seuraavana päivänä. Suosittelen lämpimästi, tästä ovat tosi monet tykänneet!

Talvi-iltojen iloja

Blogeilla ja keskustelupalstoilla on joskus älyttömän herkullistuttavia vaikutuksia aterioihin. Viime päivinä ne ovat ilahduttaneet poikkeuksellisen paljon.

Kaikki alkoi perjantaina. Vieraille tarjottiin jälkkäriksi neuleblogi Pujoliivistä löytynyttä sitruunaista semifreddoa. Heiteltiin vähän vielä vodkaa herkun kastikkeeksi: se toimii minusta mainiosti kirpakan sitruunan kanssa. Täydellinen jälkiruoka!

Innostuimme myös taas pastan teosta (jo ennen Hesarin torstaista pasta-artikkelia!). Pastakone on ollut pari vuotta aika vähällä käytöllä, kun ensimmäiset kokeilut kökkööntyivät pahasti. Nyt hain vinkkejä keskustelupalstoilta: paljastui, että pastataikinaa pitää vaivata KAUAN, ja valmiita tagliatelleja kannattaa kuivattaa hiukan vaikka henkariripustuksessa ennen keittämistä. Ja se auttoi! Nyt on sellainen fiilis, etten enää koskaan osta einestuorepastaa. Hesarin haastattelema Salvatore Oreto ehdotti pastantekoa kylmien iltojen huviksi, ja kyllä se television katselun voittaakin.

Sunnuntaiselle pastalle piti saada kastike, ja siinä auttoi Liemessä-blogi. Jenni on julkaissut vuosi sitten vuoden 2008 parhaaksi pastaksi valitun pekoni-sienipastan ohjeen. Maut olivat yksinkertaisia (ja aika raskaita), kokonaisuus oli mainio. Hyviä pastaohjeita ei voi koskaan olla liikaa.

Kaiken kruunasi tämänpäiväinen lounas, johon ohje löytyi Kurpitsamoskasta. Kookostofukeitto, lempeä mutta tulinen! Sekaan kotimaisia porkkanoita ja ruusukaaleja (joita ei kannata keittää neljää minuuttia pidempään, tiedettiin keskustelupalstalla kertoa). Parempaa vähän flunssaisen helmikuun aloitusta en keksi.

Surffaus kannattaa!

Wanted: täydellinen glögi

Jos minulla on ennustajan lahjoja, tänä vuonna alusta asti itse valmistetun ruoan liputtajat innostuvat myös sekoittamaan glöginsä itse. Ainakin minä huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni etsiskeleväni netistä sopivia suhteita kanelille, inkiväärille ja neilikalle.

Oikeastaan ihmettelen, miksi glögien sekoittelu on aikaisemmin ollut niin harvinaista. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että glögi on Suomessa varsin perinteinen joulujuoma, jota nautitaan melkein joka kodissa. Sitähän voisi kehittää vaikka kuinka!

Glögi on minun kokemukseni maistunut erinomaisesti myös ulkomaalaisille. Ranskassa asuessamme naapurimme olivat talvi-ilta toisensa perään ovellamme ehdottelemassa "taas pieniä glögikestejä". Sekoitimme heille glögiä suomalaisesta glögimausteesta, rypälemehusta ja punaviinistä. Ihastuneille oli aika vaikea selittää, että Suomessa tätä herkkua nautitaan hyvin tiukasti vain joulukuussa (tai ei ainakaan ennen marraskuun puoltaväliä!).

Ulkomailla muutkin suomalaiset ovat kehitelleet glögireseptejä, kun kaupasta ei saa sitä valmista tavaraa. Pariisissa asuva Maurelita perustaa alkoholillisen glögireseptinsä punaviinille ja alkoholittoman omenamehulle!

Minun ensimmäinen kokeiluni itse sekoitetusta glögistä (viime viikolla) perustui Marianne Kiskolan Papu, porkkana ja Hillopulla -kirjan reseptiin. Sen pohjamaku on mansikkainen mehu, josta en ollut ihan vakuuttunut. Taidan pitäytyä rypälepohjissa. Ensimmäisestä glögisatsista tuli muutenkin vähän hapan ja laihan makuinen – mausteita pitää kai käytellä erittäin rohkealla kädellä – mutta harjoitus tekee toivottavasti mestarin. Kiskolan resepti on seuraava:

Glögi (8 lasillista)

1/2 l pakastemansikoita
1 l vettä
1 dl raakaruokosokeria
1 kanelitanko (minä laitoin yhden tangon puoleen litraan, silti ei maistunut paljoa...)
1 vaniljatanko
pala tuoretta inkivääriä kuorittuna

Kiehauta ainekset ja anna hautua 30 min. Siivilöi ja nauti.

Jos minulla todella on ennustajan lahjoja ja muutkin ovat innostuneet glögikokeiluista, kuulisin mieluusti niistä kommenttilaatikossa. Nyt on nimittäin haussa täydellinen glögi, jota kelpaa nauttia läpi pimeän talven.

Klassikkoreseptit kunniaan

Minäkin kävin katsomassa kaikkien ruoanrakastajien must-elokuvan, Julie & Julian. Ja nautin! Sen jälkeen oli vaikea valita ruokapaikkaa, koska elokuva oli nostanut riman aika korkealle. Olisi tarvittu ranskalaista ruokaa, jossa voita ja kermaa ei ole säästelty.

Leffa kertoo kaksi tarinaa: ensimmäinen käsittelee amerikkalaisrouva Julia Childin matkaa ruokakirjailijaksi ja toinen amerikkalaisrouva Julie Powellin projektia kokata läpi koko Childin kirja ja blogata projektistaan. Ollaan siis – kai ensimmäistä kertaa elokuvahistoriassa – ruokablogien maailmassa.

Jäin miettimään, voisiko Suomessa toteuttaa vastaavan projektin. Ajattelin, että haastavimmaksi muodostuisi raaka-aineiden saatavuus; Julie näytti löytävän newyorkilaisesta lähikaupastaan tuoreita ja kummallisiakin raaka-aineita vailla suurempaa vaivaa.

Eniten mietin kuitenkin sitä, löytyisikö Suomesta Julia Childin ruokakirjaa vastaavaa klassikkoteosta, jossa kerrottaisiin paitsi ruokaohjeita, myös hyviä vinkkejä kokkaamiseen. Siis tyyliin, että uppomunia tehtäessä munien on syytä olla tuoreita.

Itselläni on kulunut käytössä Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa, josta löytyy ohje melkein mihin tahansa. Sitä en kyllä jaksaisi kokata läpi; jo sämpylöitä on kirjassa niin monta eri sorttia, että niiden tekemiseen kuluisi monta viikkoa. Enkä oikein usko, että kovin monelle olisi iloa peruspiiraiden ja makaronilaatikkojen tekemisen esittelystä.

Mutta ehkäpä on joitakin vanhempia klassikkoteoksia, joiden reseptejä voisi olla mielenkiintoista tänä päivänä kokeilla. Aika harvalla on sellaisia käsillä, joten niiden antiin tutustuisi mieluusti vaikka blogien kautta. Vanhat suomalaiset reseptit ovat nimittäin äärimmäisen kiehtovia ja usein turhaan unohdettuja. Onhan meilläkin perinteitä! Olisi kovasti kiinnostavaa tietää, voiko todellisia perinneruokia menestyksellisesti kokata vielä tänä päivänä – ja jos, niin millaisia makuelämyksiä ne tarjoavat.

Itse olen merkinnyt joitakin reseptejä muistiin lähes 90-vuotiailta eteläpohjalaisilta isovanhemmiltani. Tässä niistä yksi. Jos vaikka joku uskaltaa kokeilla...

Pullalaatikko (jälkiruoka)
"Tämoli oikeen sellasta herrasruokaa"

Kuivaa nisua
Maitoa
Voita
Puolukkahilloa
1–2 munaa
Vaniljakastiketta

Kuivat nisupalat voidellaan ja kastetaan maidossa. Sitten ladotaan uunivuokaan vuoroin nisupaloja, vuoroin makeutettua puolukkahilloa niin monta kerrosta kuin vuokaan mahtuu. Päälle kaadetaan 1–2 munan munamaito. Laatikkoa paistetaan uunissa niin, että nisut ja munamaito ovat sakeuttaneet sen.
Herkku syödään vaniljakastikkeen kera (mahtaako tämä olla uudempi idea – ei kai vaniljakastiketta kovin kauaa ole ollut saatavilla?).

Herukkaintoa etsimässä

Olen lapsesta asti kerännyt punaisia ja mustia viinimarjoja, välillä pakotettuna, välillä vapaasta tahdostani. Isovanhempieni luona on meillekin jyvitettyjä pensaita, ja isoisä-vainaalla oli tapana vahdata, että viimeinenkin marja tulee tarkasti poimittua.

Tästä seurasi se, että viinimarjoja tuli paljon ja niille oli tehtävä pian säilöntätoimenpiteitä. Järjestettiin mittavat keittäjäiset. Pullotolkulla mehua. Jossain teini-iän korvilla kävi niin, että viinimarjamehu alkoi kerta kaikkiaan kyllästyttää ja pullot tahtoivat jäädä koskemattomina kaappiin. Miten sääli!

Nyt yritän innostua viinimarjoista uudestaan. Se olisi ekologinen into. Pensaita olisi vähän joka paikassa, löytyisi punaista, valkoista ja mustaa. Vain kouran ojennus riittäisi, ja kypsät marjat hyppisivät sankoon. Ongelma tulee vastaan, kun herukoita pitäisi käyttää johonkin muuhun kuin suoraan pensaasta syömiseen. Tarvitaan hyviä reseptejä!

Tässä muutama lupaavan kuuloinen idea, joita voisin hyvinkin kokeilla. Toivottavasti näistä on iloa muillekin herukkamehuähkyisille. Lisää hyviä vinkkejä otetaan kommenttiloodassa vastaan enemmän kuin mieluusti.

*Ystävä vinkkasi, että punaherukat ovat mainioita jäätelön ja kuuman kinuskikastikkeen kanssa. Kuulostaa uskottavalta.
*Mustaherukka-banaanivälipalaa kokeilen oikeasti, sillä vastaava mustikalla tehtynä on ikiaikainen suosikkini.
*Voisilmäpelin Punaherukkasorbetti on oikeastaan aika kiva idea.
*Punaherukka-marenkipaistokset, joihin uppoaa myös parvekkeella rehottavaa minttua, voisivat olla maittavia lomapäivän kahvileipinä.
*Tällainen vadelmilla höystetty punaherukkahillo voisi toimiakin.
*Vispipuuroa voisi kokeilla myös mustaviinimarjoista. Siihen saisi käytettyä ihanaa, tuoretta hunajaa.
*Valkoherukka-sipulichutneystä en ole ihan varma, mutta jotain kiehtovaa siinä on...

Pari sanaa vihollisesta

Läski on taas kuuma puheenaihe, kuten aina uuden vuoden alkupuolella. Yleensä läskistä - tai sen sulattamisesta - puhuvat naistenlehdet, mutta tänä vuonna ovat kunnostautuneet miehet.

Käyttöön on nyt otettu armeijaterminologia. Puolustusvoimain tuleva komentaja Ari Puheloinen nimesi läskin Suomen armeijan pahaksi viholliseksi. Miesten niin armeijassa kuin muuallakin kannattaisi nyt kurkistella naistenlehtiin. Ne esittelevät nimittäin tukuittain strategioita sotaan läskivihollista vastaan.


Ravitsemusterapeutti Hanna Partanen neuvoo Kauneudessa & terveydessä laihtumaan helppojen ja nopeiden keittojen avulla. Samassa lehdessä on myös ylimääräisestä painosta eroon pyrkivien Annan ja Teijan blogi. Fit-lehdessä opastetaan löytämään vyötärö tiedostamisen avulla: ruokapäiväkirjan pitäminen paljastaa, mitä suuhun todella tulee mätettyä, ja auttaa muuttamaan piintyneitä tapoja.

Olen myös huomannut, että nykyään ravintoasiantuntijat puhuvat mieluusti ateriarytmistä. Kerrotaan, että se on terveellisen syömisen kulmakivi. Meidän perheessä on tupannut usein käymään niin, että ilta-ateria venähtää jonnekin kymmenen korville - eikä kyse ole nyt mistään iltateestä, vaan ihan kunnon päivällisestä. Ateriarytmi-mantra mielessä kaikuen päätimme nyt muuttaa tapoja. Uudessa elämässämme syödään iltaisin maittava keittoateria, ja mielellään jo ennen kahdeksaa. Aloitimme eilen herkullisella misokeitolla, ja tänään uutta elämää ravitsee kaapin antimia hyödyntävä nauriskeitto.

Kaappinauriskeitto

1 kg nauriita
2 perunaa
4 porkkanaa
3 sellerinvartta
2 punasipulia
2 kynttä valkosipulia
1 kasvisliemikuutio
1 dl ruokakermaa
vettä niin, että ainekset peittyvät
nokare voita
lipstikkaa
suolaa
mustapippuria
keiton päälle tuoretta persiljaa

Paista sipuleita voissa hetki ja lisää sitten muut ainekset. Keittele puolisen tuntia.
Soseuta keitto ja lisää mausteita maun mukaan.

Jo pari sellerinvartta toi keittoon hyvän tujauksen selleristä makua, joten sellerivihaajien kannattaa unohtaa se. Minun piti oikeastaan pärjätä ilman kasvisliemikuutiota, mutta hätäpäissäni lisäsin senkin joukkoon, kun pelkkä lipstikka ei tuntunut riittävän...

P.S. Edelliseen, halpaa ja hyvää esittelevään postaukseeni liittyen löysin uuden blogin: Jan T. yrittää siellä pärjäillä eurolla päivässä!

Puuro on parasta!

Minusta ovat mainioita nämä blogimaailmassa pyörivät ruokahaasteet. Tammikuussa ruokahaasteena on härkäviikkojen kunniaksi puuro. Blogeissa onkin jo luotu perinteisestä aamupuurosta mitä kekseliäämpiä sovelluksia: esimerkiksi kookosriispuuroa, luumukaurapuuroa ja intialaista pongalia.


Minä olen yksinkertaisen ystävä. Siksi en kannata pyörän keksimistä uudelleen, vaan vanhojen ja hyviksi todettujen ohjeiden esiin nostamista. Perinteinen vispipuuro on lapsuuteni herkkua, ja se on turhaan vajonnut unohduksiin!

Vispipuuro-ohjeita on netti täynnä (esim. täällä ja täällä). Tein niitä apuna käyttäen oman lähivispisovellukseni, jossa kaikki ainekset ovat suomalaisia. Sokerin sijaan käytin hunajaa, joka on mainio suomalainen luonnontuote ja jota lisäksi tarvitaan makeuden aikaansaamiseksi sokeria vähemmän.

Lähivispipuuro

1 l vettä
3 dl puolukoita
vajaa 1 dl hunajaa
1,5 dl mannasuurimoita
hippu suolaa

Keitä vettä ja puolukoita hetkinen. Lisää hunaja ja vispaa joukkoon mannasuurimot.
Keitä vielä kymmenisen minuuttia. Jäähdytä puuro ja vatkaa kuohkeaksi.
Ripsauta pari puolukkaa koristeeksi ja nauti puuro kylmän maidon kanssa.

Tulos maistui vähintään yhtä hyvältä kuin lapsena. Tätä useammin!

P.S. En malttanut olla testaamatta vispipuuroni ravintoarvoa mainiossa Miljömat-palvelussa (kiitos vinkistä Kemikaalicocktailiin). Sieltä paljastuu, että täysipainoiseksi lounaaksi vispipuuro olisi lähes täysin epäkelpo: vain tyydyttyneitä rasvahappoja ja hiilihydraatteja on tarpeeksi. Liian vähän on esimerkiksi energiaa, proteiinia, rasvaa, kuituja, rautaa ja c-vitamiinia. Välipalaksi puuro kuitenkin sopinee, vaikka pyyhkeitä tulee myös mannasuurimoista: kaura- tai ruispuuro kun sisältäisi enemmän kuituja, vitamiineja ja mineraaleja.