Lahja, jolle on käyttöä

Olin viikonloppuna myymässä kirpputorilla. Ajattelin innolla luopua käyttökelpoisesta mutta meille ylimääräisestä tavarasta (josta iso osa on saatu lahjaksi). Onnistuin vähän huonosti: harva haluaa ostaa, vaikka hinta olisi 20 senttiä.  Kaikilla on liikaa kaikkea! Totesin (taas kerran), että kannattaa aika tarkasti miettiä, mitä kotinsa ovesta kantaa sisään. Siitä on nimittäin hyvin vaikea päästä eroon (ainakin kuormittamatta kaatopaikkoja).

Miten tämä liittyy ruokaan? Näin: ehdotan, että seuraavan kerran jollekin lahjaa miettiessänne ajattelisitte ensin ruokaa. Ruokalahjat ovat oivallisia, koska ne ovat kulutettavia ja herkullisia. Niitä ei tarvitse kantaa kirpputorille.

Silti: kyllä ruokalahjojenkin kohdalla kannattaa vähän miettiä. Ehkä ei ole paras idea antaa sitä kaikista eksoottisinta hillopurkkia (jolle vastaanottaja keksii kyllä käyttöä kerran, mutta joka on jo mennyt pilalle seuraavan mahdollisuuden koittaessa). Minua ainakin ilahduttavat ihan tavalliset, vähän luksuöösit ruokalahjat: yrtit näteissä purkeissa, sormisuola, ranskalainen marmeladi...

Yksi tuttu kertoi antaneensa päiväkodin ja koulun opeille eräänä vuonna luomuteetä ja -kahvia. Tänä vuonna hän aikoi lahjoa ihanissa pusseissa olevin Provencen yrttisekoituksin. Tuttava-lastentarhanopettaja kuulosti innostuneelta: vähemmän Tiimarin posliinia pölyyntymään nurkkiin! Opettaja voisi (luullakseni) ilostua myös luomujauhoista, reilusta sokerista tai hunajasta tai kesäisestä lähimehusta (sellaistahan voisi tehdä itsekin!). Tai sitten voi ottaa mallia Pieni kakkupuoti -blogissa tehdystä söpöstä kakusta päiväkodin tädeille. (Paras sokeri kakkupohjaan paljastetaan muuten tämän päivän Turun Sanomissa.)

Voisiko jopa ylioppilasta tai muuta valmistujaa lahjoa ruokaisasti? Itse yritin myydä kirpputorilla korkeaa pinoa elämänviisausopuksia, joita minulle ylioppilaaksituloni kunniaksi lahjoitettiin (eivät tahtoneet mennä kaupaksi, kuka haluaisi?), joten ainakin niille ruoka olisi hyvä kilpailija. Lahjakortti hauskaan ravintolaan, lahjakortti "meille illalliselle", sampanjapullo juhlan kunniaksi, leivontatarpeet hyvän ohjeen kera… Lopulta yksi arvokkaimmista asioista, mitä sukulaiset voivat nuorille antaa, ovat minusta sukupolvelta toiselle kulkeneet reseptit (tai ruisleivän juuri). Olen itse tosi tyytyväinen, että olen tajunnut kirjoittaa ylös joitakin lähes 90-vuotiaan mummoni ohjeista hänen vielä eläessään. Perinteet kunniaan! Niiden siivittämänä on hyvä ponnistaa omaan elämään.

Tweet, tweet – lättylinja parkkeerasi naapuriisi!

Miksei Suomessa ole ruoka-autoja? Sellaisia, jotka myisivät milloin missäkin vaikka täytettyjä lettuja, ruokaisia karjalanpiirakoita, mahtavia sämpylöitä tai take-away-poronkäristystä? Ne ilmestyisivät katukuvaan lounasaikaan, ja jotkut voisivat keskittyä vaikka viikonloppujen iltaöihin, kun ihmiset kuljeksivat baariin ja baarista. Jopa nukkumalähiössä voisi joskus olla tarjolla pikaista mutta hyvää ruokaa, kun ruoka-auto porhaltaisi viikoksi paikalle.

Ymmärrän kyllä, että Suomen kokoisessa maassa kovin monille erikoisuuksille ei riitä asiakkaita. Silti ihmettelen, etten koskaan ole nähnyt täällä ruoka-autoa. Voisivathan pyörät ravintolan alla olla harvaan asutussa maassa jopa aika hyvä mahdollisuus.

Mallia voisi ottaa New Yorkista. Lauantaina ilmaantui hauska uutinen siitä, kuinka newyorkilaiset ruoka-autot twiittaavat olinpaikkansa. Asiakkaat näkevät Twitter-päivityksistä kätevästi, mistä lempisafkaa on saatavilla – ja satunnaisemmatkin polkaisevat paikalle, jos auto sattuu ilmestymään lähikulmille. Kätevää. Jos twiittailu kasvattaa vielä suosiotaan Suomessakin, siinä on oiva tiedotusmahdollisuus monellekin toimijalle myös ruoka-alalla. Kannattaa käydä katsomassa! Twitterissä olisi nytkin paikka tarjolla monellekin ruokauutisia keräävälle suomalaistaholle.

Talvi-iltojen iloja

Blogeilla ja keskustelupalstoilla on joskus älyttömän herkullistuttavia vaikutuksia aterioihin. Viime päivinä ne ovat ilahduttaneet poikkeuksellisen paljon.

Kaikki alkoi perjantaina. Vieraille tarjottiin jälkkäriksi neuleblogi Pujoliivistä löytynyttä sitruunaista semifreddoa. Heiteltiin vähän vielä vodkaa herkun kastikkeeksi: se toimii minusta mainiosti kirpakan sitruunan kanssa. Täydellinen jälkiruoka!

Innostuimme myös taas pastan teosta (jo ennen Hesarin torstaista pasta-artikkelia!). Pastakone on ollut pari vuotta aika vähällä käytöllä, kun ensimmäiset kokeilut kökkööntyivät pahasti. Nyt hain vinkkejä keskustelupalstoilta: paljastui, että pastataikinaa pitää vaivata KAUAN, ja valmiita tagliatelleja kannattaa kuivattaa hiukan vaikka henkariripustuksessa ennen keittämistä. Ja se auttoi! Nyt on sellainen fiilis, etten enää koskaan osta einestuorepastaa. Hesarin haastattelema Salvatore Oreto ehdotti pastantekoa kylmien iltojen huviksi, ja kyllä se television katselun voittaakin.

Sunnuntaiselle pastalle piti saada kastike, ja siinä auttoi Liemessä-blogi. Jenni on julkaissut vuosi sitten vuoden 2008 parhaaksi pastaksi valitun pekoni-sienipastan ohjeen. Maut olivat yksinkertaisia (ja aika raskaita), kokonaisuus oli mainio. Hyviä pastaohjeita ei voi koskaan olla liikaa.

Kaiken kruunasi tämänpäiväinen lounas, johon ohje löytyi Kurpitsamoskasta. Kookostofukeitto, lempeä mutta tulinen! Sekaan kotimaisia porkkanoita ja ruusukaaleja (joita ei kannata keittää neljää minuuttia pidempään, tiedettiin keskustelupalstalla kertoa). Parempaa vähän flunssaisen helmikuun aloitusta en keksi.

Surffaus kannattaa!

Väsyttävä laihdutusmantra

Suomessa laihdutetaan innokkaammin kuin muualla, kertoo Valittujen Palojen tutkimus (Hesarin uutinen). Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän laihduttajia kuin missään muussa tutkimukseen osallistuneessa maassa.

En hirveästi ihmettele. Laihdutusmantra on meillä yleisesti hyväksyttyä ja jopa oikeamielistä puhetta. Suomalaiset ovat sisäistäneet liiankin hyvin olevansa lihavia ja epäterveellisiä. Tai ehkä ongelma on siinä, että sen ovat sisäistäneet ne, jotka eivät oikeasti ole lihavia ja epäterveellisiä.

Noin kolmekymppisissä ystävissäni on enemmän avomielisiä laihduttajia kuin niitä, jotka eivät painostaan paljon puhele. Joka ainoa laihduttaja on kohtuullisen solakka, liikkuva ja yleensä aika energinenkin. En ole koskaan oppinut ymmärtämään, mistä heidän vouhotuksessaan on kyse. Ehkä se johtuu siitä, että kuulun itse siihen ilmeisesti erikoiseen sakkiin, jonka on vaikea saada painoaan nousemaan, vaikka pitäisi.

Tuntemani laihduttajat puhuvat aina kiloista, eivät koskaan yleisestä hyvinvoinnista. Miksi? Nyökkäilin itsekseni lukiessani uusimman Nyt-viikkoliitteen Rasva palaa -juttua ja eritoten Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentierin kommenttia: "Itse lihavuus ei ole riski, vaan siihen liittyvät elämäntavat. Kehon muotoon tuijottaminen ei kerro mitään ihmisen terveydestä."

Yleisessä laihdutuspuheessa painotetaan hurjan paljon lihavuuden pahuutta tuon elintapakysymyksen kustannuksella. Välillä unohtuu, että hyvinvointihan on lopulta se, mitä tavoitellaan! Voisiko olla niin, että yksi voi hyvin vähän pyöreämpänä, toinen kapeampana? Minun on hirveän vaikea kuvitella, että kaalikeittokuuri lisäisi kenenkään hyvinvointia, tai että oma vointini paranisi merkittävästi kalja+makkara+pullakuurilla. Sellaisia eväitä nimittäin tarvittaisiin (paljon!), että minä mahtuisin normaaleiksi määriteltyjen kirjoihin.

Radikaalien kuurien sijaan ehdotan ruoka-asiaan panostamista: laadukkaita ja värikkäitä raaka-aineita, aikaa ruoan laittamiselle ja syömiselle ja seurassa ruokailua. Lisäksi kannatan ulkona käyskentelyä, kiireen välttämistä ja hyvää oloa lisäävien asioiden listaamista.

Parhaat ruokalahjat

Ystävä lähetti Facebook-viestin. Kysyi, millä ohjeella marinoin oliiveja syksyisiin juhliin. Uskoi vastaavien sopivan hyvin joululahjaksi vaikka äidille. Paljastin: hyvien oliivien seuraan paljon valkosipulia, persiljaa, oliiviöljyä ja vähän suolaa ja mustapippuria. Ja taisi siinä olla sitruunaakin. Hyvin yksinkertaista, mutta pari päivää marinoimalla tulee hyvää. Kikherneitä voi laittaa samaan liemeen.

Ruokalahjat ovat oikeastaan oiva keksintö. Niille on yleensä kaikilla käyttöä, eivätkä jää nurkkiin pyörimään. Vinkkejä on jo jaeltu blogeissa, lehdissä ja televisiossakin. Tässä Haarukan TOP 5.

1) Laventelikorput (kuvassa, joka on Strömsön kotisivuilta)
Jännittäviä laventeliherkkuja tehtiin Strömsössä marraskuun alussa. Kuivattua laventelia, tummaa suklaata, hasselpähkinää… Näitä teen varmasti. Jos laventeli epäilyttää, voi kokeilla samanhenkistä Voisilmäpelin suklaa-pistaasibiscottia.

2) Hunajapaahdettu pähkinäseos
Vegemisiä-blogin Nuoren Naisen juttu Kalevassa tarjoilee muitakin hyviä, tuoreita tuliaisvinkkejä. Voisin valmistaa pähkinöiden seuraksi vaikka meksikolaista kaakaojuomaa.

3) Piimäkakku piparimaustein
Perinteisemmän ystäville sopii Siskot kokkaa -blogin sovellus piimäkakusta. Joulun tuoksu seuraa kuulemma mukana! Ruokatieto puolestaan ehdottaa perinteistä maustekakkua, joka ei liene hullumpi sekään.

4) Erikoisglögi
Inspiraatiota voi etsiä vaikka Malitsulta (maistuisiko porkkanaglögi tai olutglögi?) tai aikaisemmasta glögi-postauksestani, johon sain monta hyvää kommenttia.

5) Luksus-suola
Ystävän kanssa himoitsimme ison kaupan suolaosastolla ihania purkkeja, jotka sisälsivät mitä erilaisempia variantteja suolasta. Sormisuolaa, vuorisuolaa, suolankukkaa, merisuolaa… Käyttökelpoista luksusruokatuotetta voisin itse toivoa joulupukilta!

Ruokaisten lahjojen ohella mietin, millä suolaisella herkulla kantaisin korteni kekoon joulupöytään. Jotain jouluista ja vaikkapa kalapitoista… Vinkkejä, anyone?

P.S. Hauska juttu: Taito-lehti kutsuu luomaan kansallispukuaiheisia leivonnaisia. Katso Turun Sanomien uutinen tästä!

Tänään!

Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtuman pääseminaari näkyy livenä netissä täällä. Tänään 13.30 alkaen.

Juna-aterialla Ruotsissa

Terveisiä junamatkalta Ruotsista! Naapurimaan junassa oli monia hyviä puolia, mutta yksi parhaista oli ravintolavaunu. Sieltä sai maukkaita aterioita – lasagnea, lihaa ja perunaa ja sen sellaista perushusmanskostia – kelpohintaan (6,40 e). Vaunun yhdellä seinällä oli mikroja, joissa ateriat sai itse lämmittää. Voisi olla ankeaa, mutta kun sain oman, jauhelihapihvi-peruna-vihannes-ateriani eteeni ja ensimmäisen haarukallisen suuhuni, olin enemmän kuin tyytyväinen.


Lihassa maistui ja tuntui oikea sipuli ja se oli mainiosti maustettua: erittäin maukasta. Perunamuussia söin yhtä mieluusti kuin kotona tekemääni, se oli nimittäin kaukana teollisesta vesimössöstä. Ja mikä ilo saada pitkäksi venähtäneen junamatkan (kyllä, myös Ruotsissa junat näköjään myöhästelevät) ratoksi lämmintä ruokaa! Ruotsalaisen X2000-junan iloisen värisestä, hyvin järjestetystä (jopa kierrätyspiste) ja upeasti palvelevasta (miten hyväntuulista henkilökuntaa!) ravintolavaunusta kelpaisi suomalaisten ottaa mallia.

Ruotsalaisessa ravintolavaunussa.

Vähän toista oli ateria seuraavassa paikassa, sinivalkoisella laivalla kohti Helsinkiä. Lämmintä ruokaa ei saanut alle 12 euron, ja silloinkin oli tyytyminen mauttomaan ja kohtuuttoman tukevaan lihapulla-muussi-puolukkasurvos-annokseen (pyrin valitsemaan vaihtoehdoista yksinkertaisimman; se on paikassa kuin paikassa yleensä edes kohtuullista). Miksi matkantekovälineissä niin usein tarjotaan heikosti maustettua ruokaa, jossa makujen harmoniaa ei ole paljon mietitty? Laivassa kuvittelisi olevan mahdollisuuksia edes herkulliseen kotiruokaan ja viihtyisiin ravintoloihin (nyt kokeilemassamme oli kai niin kiire, että edellisten asiakkaiden jätöksiä ei keretty korjailla, mikä kyllä vaikuttaa ainakin minun tunnelmaani). Onko jollakin mereltä hyviä ruokakokemuksia?Panisin mieluusti korvan taakse seuraavaa reissua varten. Voisin tehdä jopa laivavalintani hyvän ravintolan perusteella.

Herkkuja huoltoasemalta

Viime torstain Hesarissa tuskailtiin tuttua ongelmaa: suomalaiset huoltoasemapöperöt ovat turhan usein varsinaisia kesäreissujen antikliimakseja. Toimittaja jopa nimesi ilmiön. Hänen mukaansa kyse on kolmioleivittämisestä. Se on sitä, että joka himputin tienvarsiravintolassa on tarjolla noita samoja, muovikolmioon pakattuja leipiä, jotka säilyvät melkein seuraavalle sukupolvelle saakka.

Itse olen täysin kyllästynyt myös aurajuustokanaan, jota muuan tehokkaasti valtateiden varsille levittäytynyt ketju markkinoi. Aurajuustottamisen lisäksi se myös pestottaa. Minulla ei sinänsä ole mitään aurajuustoa tai pestoa vastaan. Silti en halua matkallani syödä ruokaa, jossa kasalla vahvanmakuista kastiketta on peitetty se tosiasia, että ruoka on joko huonolaatuista tai seisonutta – pahimmassa tapauksessa näitä molempia.

Valituksen sijaan (tai ainakin lisäksi!) voisimme ehkä käyttää Porkkanamafian taktiikkaa: käydään joukolla niissä paikoissa, joiden tarjonta miellyttää. Niitäkin nimittäin on, ainakin jos malttaa hieman poiketa valtatieltä. Herrankukkaron perjantairesepti on saanut kirjoitukseensa samasta aiheesta jo hyvän nipun vinkkejä, joista kelpaa ottaa vaarin. Minun kesämatkojeni varrelle saattaisi sattua ainakin Johannan suosittelema Ylöjärven Eloisé. Lisää hyviä reissuruokapaikkoja sopii paljastaa!

P.S. Kun kirjapino riippukeinun vierellä uhkaa madaltua, kokeile vierailua Ruokaisia romaaneja -lukupiirissä!

Terveisiä asiakkaalta

Istahdimme parin ystävän kanssa eilen töiden päätteeksi merelliselle terassille Helsingin Töölössä. Puitteet olivat mahtavat: kaunis merinäköala ja auringonpaiste.

Ystävä tilasi pienen piiraan (5,50e) ja kaakaon (2,30e). Tarjoilija lykkäsi kylmänkohmeisen piiraan lautaselle, ojensi meille ja viittoili huoneen perälle: "Tuolta saa kaakaota ja tossa on mikro." Ystäväni piti siis lämmittää piiraansa itse ja sekoittaa itselleen (vesi-)kaakao. Toiselle ystävälle tarjoilija toi hetken päästä jäähtyneen piiraan, kun hän ei ollut ymmärtänyt sitä itse mikrosta hakea. Se oli laitettava uudelleen mikroon.

Tuli vähän tylsä olo. Hieno paikka ja upeat mahdollisuudet, mutta omatoimimikroilu ei kahvilassa oikein houkuta. Sitä voi tehdä tarpeeksi kotonakin. Vaikka eilinen tilanne ehkä oli vertaansa vailla, harmittelen usein sitä, että suomalaiset ovat niin tottumattomia luomaan ruokaan ja juomaan liittyviä elämyksiä, jotka saavat kruununsa erityisen hyvästä palvelusta.

Olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että juoman seurana ei meillä juuri koskaan tarjota pientä suolaista: pähkinöitä, oliiveja, mitä vaan. Ranskassa tuskin mitään juomaa saa eteensä ilman pientä nakerreltavaa. Kahvin kanssa tulee pala suklaata, viinilasillista ryyditetään oliiveilla tai leikkelepaloilla, oluen kanssa tarjotaan suolapähkinöitä. Kreikassa ravintolassa saa usein ilmaiseksi alkujuoman tai jälkiruoan. Asiakkaana siinä kokee helposti olevansa kaivattu ja tärkeä.

Laura Kolbe kirjoittaa samasta asiasta tuoreessa blogikirjoituksessaan. Hän tarjoilee palvelukulttuurin puuttumisen syyksi kokemuksen puutetta: "Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja", Kolbe kirjoittaa. Hän huomauttaa, että kampaamoissa ja kosmetologilla kyllä saa usein hyvää palvelua.

Analyysi tuntuu toimivalta: kauneuspalvelut ovatkin ravintoloita ja kahviloita useammin pieniä yrityksiä. Niissä työskentelee ihmisiä, joille on oikeasti väliä sillä, mitä asiakas palvelusta tuumaa. En tiedä, olisiko sama asenne juurrutettavissa ketjupaikkoihin ja jos, niin miten. Voisiko ketjussa työskentelevällä tarjoilijalla olla valtuudet antaa teehen hunaja ilmaiseksi tai pitkän kaavan mukaan lounastavalle kahvi kaupan päälle? Sitä kannattaisi monen ketjuyrittäjän miettiä entistä tarkemmin.

Mallia voi hakea esimerkiksi Seurasaaren kupeessa sijaitsevasta Tamminiementien kahvilasta (josta postauksen kuva on peräisin). Siellä tarjoilijatytöt toteavat asiakkaalle iloisesti, että kahvin ja teen hintaan kuuluu loputon santsausoikeus ja kolmen euron korvapuustin päälle saa halutessaan vaikka kermavaahtoa ilman lisämaksua.

Kesäruokaa läheltä

Kesä tuli. Se on viikon helpottavin ruokauutinen. Pimeä kausi on ollut niin täynnä tietoja ruoan ilmastovaikutuksista, että ainakin minusta alkoi tuntua ettei näillä leveysasteilla passaisi syödä oikein mitään.

Kesällä kotimaisia vihanneksia on kaupassa mukavasti, ne maistuvat herkullisilta eivätkä enää maksa maltaita. Niitä ei ole kuskattu maailman ääristä eikä niiden kasvattamiseen ole käytetty tolkuttomia määriä sähköä. Kesällä ei olisi kohtuuttoman vaikea syödä edes todella lähellä (parhaimmillaan omassa puutarhassa) tuotettua ruokaa. Voisi korjailla talven ilmastollisia rikkeitä...

Englanninkielisessä maailmassa markkinoidaan 100 Mile Dietia, jossa ihmiset sitoutuvat syömään vaikkapa kerran viikossa ruokaa, joka on tuotettu 100 mailin etäisyydellä heidän kotoaan. Luulen, että monelle suomalaismökkiläiselle 50 kilometriäkin riittäisi aika herkun kesäaterian pykäämiseen vaikka joka päivä. Kuka kokeilisi?

Puolivirallista ruokaa -blogissa pohditaan, miksi pientilojen tuotteet ovat päässeet niin huonosti kauppoihin. Asiaa on nyt alettu selvittää. Onneksi monen kesäpaikkakunnan kupeesta löytyy jo nyt mainioita toreja ja suoramyyntitiloja, joilta saa melkein niillä sijoilla tuotettua ruokaa.

Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Jostakin on saatava tietoa siitä, mistä voi ostaa lähimunia tai lähilihaa. Entä saako jostain vielä vastalypsettyä maitoa? Palveluja näiden tietojen tarjoamiseen tarvittaisiin enemmänkin, mutta kannattaa aloittaa tästä Ruokatiedon palvelusta, josta voi etsiä luomua myyviä tiloja alueittain. Esimerkiksi Itä-Uudeltamaalta palvelu löytää 10 tarjokasta. Lähiruoan ostopaikkoja – muitakin kuin luomuja – taas löytyy MTK:n sivujen kautta.

Suomi on toki myös torien luvattu maa, ja niitä voi etsiä uudelta tuletorille.fi-sivustolta. Vielä se ei kyllä vaikuta pelittävän aivan asianmukaisesti. Pian olisi syytä, toreja tarvitaan jo!

Jos kesä kuluu Helsingissä, nyt on täälläkin uusi mahdollisuus ostaa lähiruokaa. Eat&Joy on tänään avannut Lasipalatsiin maatilatorin, josta kuuluu saavan kaikkea kyytöstä pienpanimojen oluisiin. Mahtavaa!

Uusin, aiheeseen liittyvä blogituttavuuteni on Vihreän langan verkkotoimittaja Lasse Leipolan blogi. Hän on huhtikuun lopussa aloittanut vähähiilisen ruokavalion ja raportoi sen sujumisesta. Sopii lukemiseksi lähiruoka-aterioitteni väliin!

Villiä lamasalaattia

Maasta puskee vihreää ja mediasta melkein samaan tahtiin juttuja villivihanneksista. Olen oppinut, että ne ovat huipputerveellisiä (usein paljon terveellisempiä kuin epävillit), melkein kaikkien ulottuvilla ja tietenkin älyhalpoja. Täydellistä lamaruokaa, tarjolla kesäkuun alkuun asti!

Taivaallisessa kreetalaisessa keittiössä villivihannekset kuuluvat suorastaan ruokakulttuuriin, kertoo Juhana Harju. Miksipä ei meilläkin, puhtaan luonnon mallimaassa?

Salaattiin sopivat varjoisilla paikolla kasvaneet voikukanlehdet ja -nuput, lättyihin nokkoset, teehen rauduskoivun lehdet. Horsmanversot käyvät parsan korvikkeeksi. Ja voikukista voi tietenkin tehdä simaa! Keräysvinkkejä tarjoilee viime torstain Aamulehti ja mainioita ohjeita (horsmapiiras ja voikukkasalaatti ja nokkosmunakas) edulliseen ruokaan erikoistunut Laman lumo -blogi.

Varsin monipuolista villivihannestietoa tarjoilevat myös aiheesta kirjankin kirjoittaneen Raija Kivisen Hortoilu-sivut. Hyviä reseptejä saa mieluusti ilmiantaa myös tämän blogin kommenttilootaan.

Luin Hesarista, että Tamperella onnistutaan kokkaamaan kouluruokaa 62 sentillä per annos. Jutussa pohdittiin, täyttyvätkö siinä kouluruoan laatuvaatimukset. Ehkä kohta mennään siihen, että koululaiset keräävät itse salaattinsa ojanpientareilta, säästösyistä. Ainakin saisivat laatua lautaselle.

Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

Hyvää kaukaa, hyvää läheltä

Terveisiä Amsterdamista. Siellä syötiin hyvin. Osuimme monesti oivallisiin ja silti rentoihin ruokapaikkoihin - sellaisiin, joita Helsingissä on turhan vähän. Pienessä algerialaispaikassa oli vain muutama, myytävien pohjoisafrikkalaistuotteiden ympäröimä pöytä mutta sitäkin hehkeämpi tunnelma. Tiskissä oli kuskusta, riisiä, makrillia, munakoisoa, hummusta ja kanaa, joista asiakas sai valita oman yhdistelmänsä. Herkullista!

Ravintola Raïnaraï, Amsterdam

Lofissa ruokalista vaihtuu joka päivä sen mukaan, mitä kokit torilta löytävät. Ravintolan välittömässä ilmapiirissä kaikki ruoat maistuivatkin tuoreilta enemmän kuin suolalta tai mausteilta. Kiinnostava kokemus!
Sama Seboa kehutaan Amsterdamin parhaaksi indonesialaiseksi, ja viehättävä se olikin. Pähkinäiset kastikkeet meinasivat viedä kielen mennessään...
Ilahduttavaa oli myös todeta, että amsterdamilaiskaupasta sai ostettua pieniä, haarukoilla varustettuja rasioita täynnä pilkottuja hedelmiä. Sellaiset tulevat yllättävään tarpeeseen matkalla, jossa ruokavaliota tekee mieli välillä höystää jollakin helpolla, tutulla ja kuituisella.

Ravintola Lof, Amsterdam

---
Suomessa on tietysti puhuttu viime viikot kanaloiden ja sikatilojen salmonellatapauksista. Puhua pitääkin. Sopivasti samaan aikaan, viime viikonloppuna, vietettiin Luomupäiviä Tampereella. Siellä sanottiin ääneen esimerkiksi sellainen asia, että luomu on helppo toteuttaa kouluruokailussa ja valittiin Vuoden Luomutuote: Raikastamo Oy:n Omentäysmehu. Esimerkiksi Kannuvalimossa uumoillaan, että salmonellakriisi voi olla hyvä mahdollisuus luomulle Suomessa: "Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut", kirjoittaa Visa Nurmi. Hän toivoo myös, että Suomessa huomattaisiin kriisin myötä, että kotimaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus - kuten esimerkiksi maku.

---

Blogeissa kiertelee aamiaishaaste. Tarkoitus on paljastaa aamiaisensa (päivän tärkeimmän aterian!) salat. Toisten tavoista saakin hyviä vinkkejä, ja haastettuja seuraamalla pääsee lisäksi aistimaan ihania tunnelmia. Kurkatkaapa vaikka Kulinaarimurulan, Ketsupin tai Uneliaan kokin aamiaisia. Kemikaalicocktailissa opastetaan aiheeseen sopivasti herkullisen luomubrunssibuffetin kokoamiseen. Ehkäpä jo ensi viikonloppuna...

Taistelu ruokapöydässä

Minulla ei ole lapsia. Välillä, seuratessani ruokapöytään sijoittuvaa taistelua vanhempien ja heidän leikki-ikäistensä välillä, olen siitä tyytyväinen. Ei nimittäin ole ihan harvinaista nähdä aikuisen häviävän aika komeasti: lapsi kieltäytyy päättäväisesti syömästä uutta ja epäilyttävää tai vanhaa ja kyllästyttävää. Joidenkin lasten syöminen on niin vaikeaa, että siihen uppoaa kaikkien ympärillä istuvien aikuisten energia. Usein olen mielessäni pohtinut, olisiko tälle asialle tehtävissä jotakin. Miten voisi välittää lapselle sanomaa siitä, että ruoka ei ole vain välttämätön paha - se on jännittävää, tunnelmallista ja kiehtovaa? Että kaikki ruoat eivät ole hyviä, mutta ne voivat silti olla kiinnostavia? Että maistaminen voi olla melkein maaginen kokemus?


Perjantaina Hesarissa ja pidemmin Finfoodin uutisisissa kerrottiin Jyväskylän päiväkodeissa kokeillusta Sapere-menetelmästä, jossa lapset pääsevät maistelemaan ja kuvailemaan ruokia silmät sidottuina. Innostuin: olisiko tässä vastaus kysymyksiini? Tuntemattomasta ruokalajista, marjasta tai hedelmästä tehdään makukokeilussa kiinnostava ja monipuolisesti aisteja hivelevä kokemus. Lapsi oppii, että ruoasta voi etsiä erilaisia makuja ja tuntuja, ja että ruoan nopea suuhun ohjaileminen ei ole aterian ainoa päämäärä. Mahtavaa!

Kun maistajan silmät on sidottu, ylikorostunut näköaisti ei pääse jyräämään. Tavallisestihan lapsi päättää jo (viimeistään) ruoan nähdessään, haluaako hän syödä sitä. Lasta saatetaan näköön perustuvasta ennakkoluuloisuudesta sättiä, mutta katsokaapa aikuisia. Kaupoissa on tarjolla vain helakanvihreitä ja kivikovia (raakoja) avokadoja, sillä nahistuuneen näköiset ja vähän pehmeät (kypsät ja herkulliset) hedelmät eivät houkuttelisi ostajia. Opiskelijaravintolan jonossa ruoan tilaajat pyytävät saada nähdä vaihtoehdot ennen valitsemista. Luulenpa, että aika harva valitsisi lounaakseen vauvanruokapurkin sisällön näköistä ruskeaa mössöä.

Maistatustuokiota ei tietenkään kukaan voi järjestää joka päivä. Arkitilanteiden varalle löysin onneksi psykologi Natalie Rigalin ruokataistelun voittamiseen opastavan teoksen Winning the Food fight. How to Introduce Variety into Your Child's Diet (2006). Ja mikä parasta, siitä suuri osa on luettavissa täällä.

Minusta Rigalin kirja vaikuttaa kiehtovalta. Esimerkiksi tällaisia ideoita se sisältää:

• Aikuinen päättäköön, mitä on ruokana. Arki- ja juhlaruoat on syytä erottaa toisistaan ja tehdä tämä ero selväksi myös lapselle.
• Tarjoillut ruoat kannattaa aina nimetä (eikä kukaan estä nimeämästä niitä ylevästi!). Ruokia voi myös kuvailla ja niiden ainesosat eritellä.
  
• Lapset syövät yleensä mieluummin jos tietävät, mistä ruoka on tehty. Lapset siis mukaan keittiöön! Sen sijaan että pikkuinen lähetetään valitsemaan itsellen hedelmäjogurttia jääkaapista, hänelle kannattaa antaa välineet sen tekemiseen: luonnonjogurttia, hilloa, muroja ja hedelmäpaloja. Näin lapsi saisi itse olla mukana välipalan valmistamisessa ja valita omaan kuppiinsa itselleen mieluisimmat aineet.

Hyvään ruokakulttuuriin opastavia vinkkejä irtoaisi varmasti yhtä lailla ihan arkisilta isiltä ja äideiltäkin. Kuulisin niitä kommenteissa mielelläni!

Halpaa ja hyvää

Keskustelupalstojen vakioaihe on, miten hyvää ruokaa saisi edullisesti. Eikä ihme: ruokaa laitetaan kovalla innolla televisiossa ja netissä, mutta niistä saa verrattain harvoin hyviä vinkkejä edullisten ja maittavien ruokien laittamiseen.

Kuitenkin ruoan jatkuvasti nousevaa hintaa joutuu tosissaan tarkkailemaan aika moni suomalainen. Opiskelijalle, työttömälle tai suurperheelliselle luomun ja lähiruoan ostaminen ei välttämättä ole realismia, vaikka sitä kuinka suositeltaisiin. Moni muukin hyvän ja terveellisen kuuloinen ruoka tuntuu äkkiseltään kalliilta.


Puhti-blogin kirjoittaja, kuuden lapsen äiti, toivoi lukijoiltaan syntymäpäivälahjaksi hyviä ruokavinkkejä ja talousniksejä. Seuraan innolla, mitä kaikkea ihanaa hänen kommenttilootaansa ilmestyy. Vaikuttaa jo nyt siltä, että useimmat vinkkaajat ovat huomioineet resepteissään myös edullisuuden. Mahtava idea!

Lisäksi löysin ilokseni pari uutta, edulliseen ruokaan perehtynyttä blogituttavuutta: Laman lumossa esitellään arkisia, hyviä ja edullisia ruokareseptejä. Laktovegetaristista budjettiruokaa puolestaan laitetaan Herkullista opiskelijaruokaa -blogissa. Hyviä säästöruokavinkkejä pohti tammikuisessa blogikirjoituksessaan Unelma Säleikkö, ja Nicehouse näyttää tarjoavan sentinvenyttäjälle jopa pienen reseptiarkiston!

Toki sanotaan, että kysymys on aina valinnoista, ja että vähävaraisenkin kannattaisi ostaa laatua. Se on varmasti totta - mutta kun aina ei tunnu selvältä, mikä hyöty sikakalliiden luomutomaattien popsimisesta olikaan... Sen vielä ymmärrän, että puolivalmisteiden ja valmisruokien ostaminen ei kannata, kuten Aamulehden uutinenkin tietää kertoa.

Omassa elämässäni olen todennut, että ruokavalion edullistaminen voi tarkoittaa luopumista, mutta kyllä jotain on saamapuolellakin. Koska olen karsinut lihan lähes kokonaan pois arkiostoksistani, hankin leikkeleen tilalle kotimaista kurkkua. Lihan hintaan verrattuna tuore vihannes ei nimittäin tunnukaan enää niin kallilta. Sama asia on todettu muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa, jonka päätelmä on, että terveellinen ruokavalio ei rasita kukkaroa epäterveellistä mässäilyä enempää.

Rahaa olen viime aikoina säästänyt myös ahkeran vuokaleivän leipomisen ansiosta. Superyksinkertainen ja helposti sovellettava ohje löytyy täältä. Kimmokkeen leipäilyyn sain löydettyäni kivoja ja tuoreen oloisia säästövinkkejä täältä - sinnekin kannattaa kurkata!

Inspiraatiota kotikokille

Sunnuntaibrunssilla ystävättärien kanssa nautiskelimme omenaohukaisia, karpalomuffineja sekä ciabattaa sieni- ja avokadohöystöillä. Kaikkiin löytyivät ohjeet Jennifer Donovanin mainiosta kirjasta Brunssi - täydellinen nautinto. Nam!

Ruoanlaiton lomassa tietenkin keskusteltiin ruoanlaitosta. Ystävä Ykkösen mies oli päättänyt, että perheessä on aika paneutua reseptikirjojen saloihin. Se tarkoitti sitä, että kodin lukuisista ruokakirjoista katsellaan hyvännäköisiä reseptejä ja sitten mennään kauppaan ostamaan juuri oikeat ainekset. Ja sitten nautitaan niin ruoan laittamisesta kuin syömisestäkin.

Hyvä idea, totesin. Silti: omassa arjessani ruokakirjat ovat jotenkin kärsineet inflaation. Niistä tulee tarkistettua lähinnä unohtuneita perusasioita. Kerroin etsiväni suurimman osan ruoanlaittoinspiraatiostani ruokablogeista. Kun kerran tietokoneella tulee roikuttua muutenkin.

Ystävät totesivat kuorossa, että ruokablogit eivät inspiroi heitä ensinkään. "Jotenkin se juttu ei toimi", sanoi toinen. Ystävä Kakkonen totesi käyttävänsä ruoanlaittoapuna lähinnä Kotikokki-sivustoa. Sieltä löytyy resepti joka tilanteeseen, hän kehui.

Piti mennä kurkkaamaan. Ja toden totta! Siinä on sivusto, joka on onnistunut monessa sellaisessa, mitä muut vain yrittävät. Kotikokista voi hakea reseptejä paitsi ruoka-aineen, myös esimerkiksi valmistusajan tai työläyden mukaan. Myös erityispiirteitä saa listata hakuehdoiksi, mikä ilahduttanee vaikkapa vegaaneja tai allergikkoja. Reseptit ovat arjessa koeteltuja, sillä niitä lisäävät käyttäjät itse.

Eikä siinä vielä kaikki. Minua ilahdutti se, että Kotikokki seuraa valtavaa määrää blogeja ja linkittää niiden resepteihin. Sivuilla käydään niin ikään vilkasta keskustelua ruoka-aiheista: siellä on menossa kiinnostava pohdinta muun muassa sitä, mitä on terveysruoka. Kannattaa piipahtaa katsomassa.