Sissiviljelyä

Hauskinta lauantain Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumassa oli kuulla dodolaisten kesäisestä ruoankasvatusprojektista. Siitä kertoo tämän viikon Hesarin Nyt-liitekin.

Kuva: Megapolis2024/Sasa Tkalcan

Dodon porukka oli vallannut kulmauksen Pasilan ratapihasta ruokakasveille. Olivat rakentaneet lastauslavoista valtavia istutusastioita, saaneet Hyötykasviyhdistykseltä siemeniä ja sopineet kasteluvuorot. Ratapihalta oli alkanut pukata punajuurta ja kesäkurpitsaa yli dodojen omien tarpeiden. Oli hauska kuulla, kun "aikaisemmin rahapuun kasvatuksessa epäonnistuneet" nuoret miehet kertoivat aidosti yllättyneensä, miten paljon ihan oikeaa ruokaa projekti tuotti. Tapahtumassa esitellyt sadon edustajat näyttivätkin kyllä vakuuttavilta.

Rupesin miettimään oman kerrostalomme pihaa. Se on iso ja vehreä, on lasten leikkipaikkaa, kauniita puita, nurmikkoa ja autopaikkoja. Mutta aika harvoin siellä oleskelee kukaan.

Entä jos osa nurmikosta muutettaisiin kasvimaaksi? Yritin kotiin pyöräillessäni miettiä, miten homma voisi toimia. Tilaa ei ole niin paljon, että kaikille huoneistoille riittäisi maatilkku, mutta voisiko sellaisia vuokrata omalta pihalta samaan tapaan kuin autopaikkoja? Tai voisivatko taloyhtiön innokkaat perustaa yhteiskasvimaan, jota vuoroin käytäisiin kastelemassa? Sadonkorjuuaikaan ylimääräiset kasvikset voisi kaupata omalla pihalla. Tällainen kehitys ilahduttaisi viherpeukaloja, sillä kaupungin puutarhapalstat ovat tunnetusti pitkän jonon (ja monesti pitkän matkankin) takana.

Sissiviljelyhenkisempi vaihtoehto olisi parkkiruudun vuokraaminen. Autoa meillä ei ole, mutta voisihan ruutua käyttää viljelyynkin. Siihen vain iso istutuslaari ja perunat multaan. Talvella samalle kohtaa voisi värkätä vaikka taideinstallaation. Maisemana se voittaisi kirkkaasti keittiön ikkunasta nyt näkyvän autonperän.

Tänään!

Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtuman pääseminaari näkyy livenä netissä täällä. Tänään 13.30 alkaen.

Yhä päiväkotipöydässä

Vietin eilen iltaa lastentarhanopettajaystävän kanssa. Istuimme mainioilla tapaksilla ja nautimme lasilliset viiniä. Espanjalaisten herkkujen äärellä tulivat puheeksi myös ne suomalaiset herkut, joita ystävä töissä saa nautittavakseen.

Hänen työpaikassaan espoolaisessa päiväkodissa ruoka on tullut jo vuoden verran Sodexholta. Ja kyllä: eron entiseen, lähikoulusta tulleeseen ruokaan huomaa selvästi, paljasti ystävä. Aluksi ruoka oli kuulemma aivan kauheaa, ja päiväkodissa muotoiltiin jo valituskirjeitä. Nyt on parannusta onneksi tapahtunut. Ihmettelimme yhdessä, mitä tästä uudesta ruokahuollon ulkoistamiskulttuurista seuraa – pitkällä tähtäimellä siis. Vaikea ajatella, että se opettaisi lapsille kunnioitusta ruoan laittamista ja kotiruokaa kohtaan.

Ystävä kertoi myös, että nykyään päiväkodin työntekijöiden puheenaiheena on se, miten ruokailut toimivat sitten, jos (tai kun) myös päiväkodin aikuisilta poistetaan ateriatuki. Opettajilta se on monessa kunnassa jo poistettu, kuten Puolivirallista ruokaa -blogi huomasi männäviikolla. Se tarkoittaa siis sitä, että kasvattajat joutuvat maksamaan ruoasta täyden hinnan, vaikka lounas on työaikaa ja kaikkea muuta kuin rauhallinen lepohetki. Ystävän päiväkodissa oli pohdittu, millaista viestiä lapsille välitetään, jos päiväkodin työntekijät lounaalla järsivät ruoan sijasta omia voileipiään. Todellinen yhteisen aterioinnin ilo on nähdäkseni siitä hyvin kaukana.

***

Ruoka-asioita pähkäilevien pääkaupunkiseutulaisten kannattaa muuten suunnata ensi viikon lauantaina 26.9. Dodon järjestämään Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumaan Vanhalle. Siellä kysellään, miksi suomalaisen ruoan hiilijalanjälki on niin korkea, onko kaupunkiviljely ratkaisu maailman ruokaongelmaan, mihin suuntaan ruokavaliomme kehittyy ja millaisia ovat urbaanit maut vuonna 2024. Puhumassa on väkeä arvostetuista ravintolakokeista europarlamentaarikkoihin. Luvassa on myös siirtolapuutarhapeliä, elokuvia hyvästä ruoasta ja viimeaikaisiin pohdintoihini sopivasti paneelikeskustelu aiheesta Valitse vege – kotona ja koulussa.

Kun liikelaitos vastaa ruokahuollosta

Metro- ja Vartti-lehden viime perjantaisessa kyselyssä 79 prosenttia äänestäneistä toivoi kouluihin tarjolle kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa. Tämä ei varmaankaan edusta koko kansan mielipidettä, mutta prosentti on silti minusta yllättävän korkea. Näkyisiköhän tulos lähivuosina myös konkreettisessa kouluruoassa?

Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että otsikossa on herkullinen (ellei suorastaan maukas) tunnelma? Se syntyy, kun sanan ruoka liittää sanoihin laitos ja huolto. Otsikko on kuitenkin todenmukainen ja viittaa siihen, että eilen Helsingin kaupunginvaltuusto päätti, että päiväkotien ruokahuolto siirretään päiväkotien omalta vastuulta liikelaitos Palmialle. Keskustelu asiasta on ollut kiivassävyistä, myös Hesarin nettisivuilla.

Täytyy myöntää, että päätös ei varsinaisesti kuulosta tukevan ajatusta päiväkotiruoan paremmasta laadusta. Puhutaan nimittäin aika innokkaasti säästöistä; en tunne päiväkotiruoan budjettia, mutta jos minkäänlaisia johtopäätöksiä voi vetää kouluruoan vastaavasta (monilla paikkakunnilla 60–70 senttiä yhden lapsen ateriaa kohti), summat eivät ole valtavia nykyiselläänkään. Haluaisin tietää, paljonko yhden helsinkiläisen päiväkotilapsen ruokkimiseen sijoitetaan tämän säästöpäätöksen jälkeen. Kertoisiko joku?

Kauhuskenaarioissani liikelaitosruoka tulee suunnilleen valmiiksi lämmitettynä jostain toiselta puolelta kaupunkia ja on viimeistään siinä vaiheessa menettänyt kaiken sen maun, jota siinä ehkä joskus on ollut. Se on aika kaukana edellisessä postauksessani visioimastani ihannekouluruoasta. Parhaassa tapauksessa tutut tädit ja sedät valmistavat ruoan edelleen päiväkodeissa ja se on jopa parempaa kuin ennen – tätien ja setien palkka vaan tulee Palmialta.

Harmi vaan, että parempaa ruokaa kukaan ei kai ole luvannut. Lähinnä on vannottu, että se ei huonone. Jotkut Hesarin keskusteluun osallistuneet toteavat, että ei lapselle ruoan laadulla ole niin väliäkään. Eihän lapsi tiedosta, kuka ruoan on valmistanut ja mistä se on peräisin!

Minä puolestani luulen, että lapset ovat laaduntarkkailijoita parhaasta päästä, vaikka eivät käytäkään sellaisia sanapareja kuin ruoan alkuperä tai raaka-aineiden laatu. Toivottavasti Palmia kuittaa päiväkodeista hyvät palautteet tyhjennettyjen ruokalautasten ja iloisten ruokahetkien muodossa.

Kotimaista kouluihin

Huomasinpa raitiovaunumatkalla Metro-lehden tämänpäiväisen kysymyksen: pitäisikö kouluissa tarjota kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa? Kävin painamassa kyllä-nappia ja näytti siltä, että samaa nappia oli painanut suurin osa muistakin. Seuraan mielenkiinnolla, millaisia lukemia äänestys paljastaa.

Minun ihannekoulussani ruoka tulisi lähitiloilta, joissa oppilaat saisivat käydä myös tutustumisretkillä. Parhaassa tapauksessa kolmasluokkalaiset voisivat osallistua perunannostoon ja neloset porkkanoiden hoivaamiseen. Kutoset voisivat huolehtia viikon verran possujen syöttämisestä, ja eka-tokaluokkalaiset poimisivat vaikka omenoita... Joillakin kouluilla on toki ollutkin kummimaatila, jossa on käyty tutustumassa. Kuvien perusteella niillä retkillä on päästy vallan lypsämäänkin!

Siis kotimaista ruokaa kouluihin, kyllä vaan! Metron ja Vartin äänestykseen voi tämän päivän ajan osallistua täällä.

Pienistä puroista syntyy suuri joki

Mahtoikohan arvata se päivittäistavarakaupan työntekijä, joka kirjoitti muutama viikko sitten Hesarin yleisönosastoon tuoretiskien pahoista puutteista, miten suuren haloon kirjoitus herättää? Minusta koko juttu kertoo hyvin siitä, miten pienestä kaikki lopulta on kiinni. Tässä tapauksessa siitä, että joku näki sen vaivan, että sai kirjoituksen aikaiseksi. Moni on lopulta myötäillyt, että tiedettiinhän tämä. Ja vielä väitetään, että yhden ihmisen tekemisillä ei ole merkitystä!


Evirasta ehdotettiin sitten, että pantaisiin kauppojen oville hymynaamoja ja itkupillejä kertomaan tuoretiskin laadusta. Sen tyrmäämiseen on monessa lehdessä sittemmin keskitytty pääkirjoitusta myöten. Itse ihmettelen, miksi tätä menetelmää pidetään niin nöyryyttävänä – eikö ole lopulta kohtuullisen yksinkertaista saada ovelle iloinen hymynaama? Pakkoko sitä vanhentunutta on myydä ja itkeä sitten ruttunaamaa kauppansa ovella?

Tärkeintä olisi minusta tehdä jotain, pian, kun kerran meille näytetään nykyisellä systeemillä myytävän ihan mitä sattuu. Tämän päivän Hesarissa testattiin marinoitujen lihojen laatua, ja kymmenestä testilihasta kuusi sai jonkinlaisen huomautuksen. Huh huh. Vaihtoehtoisia kannustimia tuoreen myymiseen kaipaisin niistäkin lehdistä, joissa Eviran ehdotusta on haukuttu – ja blogeista myös! Blogistania on kuitenkin täynnä tuoretiskien vakioasiakkaita. Oman kantansa ovat esittäneet jo ainakin Puolivirallista ruokaa, Kannuvalimo ja Kulutusjuhla. Herrankukkaron perjantaireseptissä kerätään aiheesta adressiakin. Tuoreutta käsittelee myös Quinoaa!-blogin parin päivän takainen postaus.

Omasta puolestani luulen, että yhä varmemmin käyttäisin erillistä lihakauppaa, jos sellainen kotini läheltä löytyisi. Olisi niin yksinkertaista, kun saisi lihat konkreettisesti ostaneelta henkilöltä kuulla, mistä ne ovat tulleet ja milloin. Näin ainakin kuvittelen.