Pienistä puroista syntyy suuri joki

Mahtoikohan arvata se päivittäistavarakaupan työntekijä, joka kirjoitti muutama viikko sitten Hesarin yleisönosastoon tuoretiskien pahoista puutteista, miten suuren haloon kirjoitus herättää? Minusta koko juttu kertoo hyvin siitä, miten pienestä kaikki lopulta on kiinni. Tässä tapauksessa siitä, että joku näki sen vaivan, että sai kirjoituksen aikaiseksi. Moni on lopulta myötäillyt, että tiedettiinhän tämä. Ja vielä väitetään, että yhden ihmisen tekemisillä ei ole merkitystä!


Evirasta ehdotettiin sitten, että pantaisiin kauppojen oville hymynaamoja ja itkupillejä kertomaan tuoretiskin laadusta. Sen tyrmäämiseen on monessa lehdessä sittemmin keskitytty pääkirjoitusta myöten. Itse ihmettelen, miksi tätä menetelmää pidetään niin nöyryyttävänä – eikö ole lopulta kohtuullisen yksinkertaista saada ovelle iloinen hymynaama? Pakkoko sitä vanhentunutta on myydä ja itkeä sitten ruttunaamaa kauppansa ovella?

Tärkeintä olisi minusta tehdä jotain, pian, kun kerran meille näytetään nykyisellä systeemillä myytävän ihan mitä sattuu. Tämän päivän Hesarissa testattiin marinoitujen lihojen laatua, ja kymmenestä testilihasta kuusi sai jonkinlaisen huomautuksen. Huh huh. Vaihtoehtoisia kannustimia tuoreen myymiseen kaipaisin niistäkin lehdistä, joissa Eviran ehdotusta on haukuttu – ja blogeista myös! Blogistania on kuitenkin täynnä tuoretiskien vakioasiakkaita. Oman kantansa ovat esittäneet jo ainakin Puolivirallista ruokaa, Kannuvalimo ja Kulutusjuhla. Herrankukkaron perjantaireseptissä kerätään aiheesta adressiakin. Tuoreutta käsittelee myös Quinoaa!-blogin parin päivän takainen postaus.

Omasta puolestani luulen, että yhä varmemmin käyttäisin erillistä lihakauppaa, jos sellainen kotini läheltä löytyisi. Olisi niin yksinkertaista, kun saisi lihat konkreettisesti ostaneelta henkilöltä kuulla, mistä ne ovat tulleet ja milloin. Näin ainakin kuvittelen.