Pöytään jäi viisi puolilleen juotua oluttuoppia. Minusta tästä saattoi helposti päätellä, että kaverit eivät olleet suomalaisia. Miksi? Koska suomalainen, kuulutuksen kuullessaan, olisi ottanut tuopin kouraansa ja hulauttanut sen kerralla kurkusta alas - nautinnosta viis! Kun kerran oli maksettu! Suomalainen ajattelee aina maksaneensa vain juomasta, ei koskaan sen lisäksi hyvästä mielestä/nautinnosta/kiireettömästä tunnelmasta. Ruokaa tai juomaa ei sovi heittää hukkaan.
Aika moni meistä on oppinut kotoa sen kultaisen säännön, että lautanen syödään tyhjäksi. Koulussa sääntöä vaalittiin siten, että nirsoimmat väänsivät itkua kylmät ruokarippeet lautasellaan, kun alkoi olla jo kiire seuraavalle oppitunnille. Tällaisia kokemuksia muistellaan sitten YLE:n Olotilan ruokamuistoinhokeissa. Suomalaisen kanssa naimisiin mennyt ruotsalainen ystävä totesi täällä yllättyneensä siitä, että hänen, aikuisen ihmisen, odotettiin vaimon perheessä syövän lautasensa aina tyhjäksi. Hän kertoi kehdanneensa kapinoida, kunnes tapasi vaimonsa mummon.Sodastahan tässä sanotaan olevan kyse, ja pulavuosina kasvaneista vanhemmista. Isäni herkku oli lapsena seitsemän sisaruksen kesken jaettu appelsiini, jouluna. Tuskin siinä tuli mieleen jättää omaa osaansa syömättä. Anoppi suostuu vieläkin syömään vaikka vähän pilaantunutta, ettei vaan mitään jouduta heittämään pois.
Uskotaan: lautanen tyhjäksi -ajattelu kuuluu suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ja ajatushan on hyvä. Silti joskus mietin, miten paljon tämä ajattelumalli vaikuttaa suhtautumiseemme ruokaan noin ylipäänsä. Esimerkiksi siihen, että ruoan määrä tuntuu olevan meillä monesti laatua tärkeämpi kriteeri vaikkapa ravintolassa - ikään kuin meillä hyvinvointivaltion asukeilla olisi jatkuva nälkä. Moni on valmis maksamaan vaikka vähän pahasta, jos annos on iso. Kotoisissakin ruokahetkissä tärkeintä on se, että kaikki ruoka saadaan tuhottua - viis muusta tunnelmasta, nautinnosta tai sopivasti syömisestä.
En toki vastusta lautasen tyhjentämistä. Sen ansiosta meillä on myös mainio perinne täältä löytyvien tapaisille herkullisille jämäruoille. Vuosi vegaanina -blogissa Syömäri Jantunen kertoi hauskasta tavastaan pelastaa sukulaisten kaapeista vastikään vanhentuneita elintarvikkeita. Hän kokkaa niistä herkkuja!
Silti uskaltaudun varovasti pohtimaan, pitääkö lapset edelleen pakottaa syömään lautanen tyhjäksi vaikka itkua vääntäen. Ja olisiko aikuistenkin hyvä oppia jättämään oluttuoppi puolilleen, jos sitä nautinnollisesti ei ehdi tyhjentää? Ja voisiko perinteen päivittämisellä olla jotain vaikutusta kansan lihavuuteen...
Tekstit
Katsotaan onnistuuko kommentointi nyt, kun viimeksi ei sitten millään.
VastaaPoistaKerran vastatessani haasteeseen totesin, että olen sielultani pula-ajan lapsi. Eli ruuan rippustakaan en kykene heittämän roskiin. Lapsia en kyllä pakota koskaan syömään yleensäkään, enkä ainakaan lautasta tyhjäksi. Olen ennemminkin sellainen tähteistä herkkuja - tyyppi.
Eräässä isojen tulerojen ja suuren köyhyyden (ehkä Intia?) maassa on kuulemma tapana, että rikkaat ihmiset aina jättävät ravintoloissa osan annoksestaan syömättä. Tämä ei johdu siitä, että annokset olisivat aina liian suuria, vaan näin toimimalla he näyttävät kaikille, että heillä on varaa heittää ruokaa pois ts. ei taloudellista painetta syödä "koko rahan edestä" ja vielä huomisenkin varalle.
VastaaPoistaVoi olla että Suomestakin löytyy sellaisia (yläluokkaisia) piirejä, joille ruuan pois heittäminen on statuskysymys. Vallitseva ruokakulttuuri lautasen tyhjäksi syömisestä liittyy täällä minun arvaukseni mukaan paitsi lähihistoriassa koettuun sota/pula-aikaan myös luokattomaan yhteiskuntaan, jossa kulutustottumuksilla ei osoiteta johonkin tiettyyn (varallisuus)luokkaan kuulumista.
Luomun huono menekki, josta kirjoitit aiemmin, saattaa liittyä samaan asiaan. Ainakin Englannissa asuvat ystäväni ovat todenneet, että jokaisesta ruokakaupasta löytyy kolme hintaryhmää kaikkia tuotteita. Halpa köyhille, keskihinta keskiluokalle ja kallis rikkaille. Luomu sijoittuu tässä haarukassa samaan ryhmään kalliin kanssa (tai jopa hieman sen yläpuolelle) ja ostajiahan kuningattaren Englannissa riittää!
Sari: olisi kiinnostavaa tietää, onko tuo sinusta suomalainen piirre. Onhan Ranskakin vastaavasti sodan kärsinyt maa - koetko siellä olevasi pula-ajan sieluinesi jotenkin erikoinen?
VastaaPoistaSyömäri Jantunen: Hyvä näkökulma! Voisin hyvin kuvitella, että olet oikeassa. Luomussakin voisi tavallaan pitää paikkansa, mutta toisaalta kokemukseni on, että varakkaat ostavat täälläkin eri tuotteita kuin köyhemmät. Köyhät ostavat X-traa ja Rainbow'ta kaikessa mitä sellaisina löytyy, moni rikas taas ei ainakaan niitä. Varakas voi täällä ostaa kalliita juustoja ja hilloja, mutta en usko kovin monen ostavan luomua. Se ei ole profiloitunut (edes) rikkaiden ruoaksi, missä tietenkin on valtavat hyvät puolensa.
Hieno kirjoitus, kiinnostava aihe. Mulle on ainakin jäänyt ruokatraumoja lapsuuden lautanen tyhjäksi -pakottamisista päiväkodissa ja koulussa. En pakota omaa lastani syömään, se on varma. Muutenkin pyrin opettamaan lastani siihen, että syödään, kun on nälkä, ei kellon mukaan.
VastaaPoistaNo, kyllä täällä ruoka tuntuu lentävän roskiin ilman sen suurempia sieluntiloja. Ranskalaisille on sota-ajasta jäänyt vissiin vain lanttukauhu ;)
VastaaPoistaMinulle tytärkin sanoo, että kukaan muu ei varmaan tee tuollaista.
Nyt, kun kommentti menee läpi niin piti sanomani, että suomalaista ruokakulttuuria-kommenttini löytyy blogistani, toivottavasti kävit lukaisemassa. http://rajamaenrykmentti.blogspot.com/2009/02/laskiaisherkkuja-luvassa.html
VastaaPoistaSirpa: On se jännää, millaisista asioista niitä ruokatraumoja lapsille jää. Minua ei pakotettu kotona syömään kaikkea, mutta muistan että naapuriperheessä pakotettiin: ystäväni istui vielä pöydässä salaatinlehtensä kanssa, kun me muut jo juoksimme puistossa. Toisaalta on ihan arvokasta opettaa, ettei ruokaa saa haaskata, mutta joku inhimillinen tasapaino tuossa pitäisi olla.
VastaaPoistaSari: Suomessakin muuten käytetään nykyään yllättävän vähän lanttua, arkiruoassa siis. Joku vanhempi ihminen joskus sanoi juuri kyllästyneensä siihen sota-aikaan. Minä taas ihmettelen sen vähäisyyttä... Ja kiitos hyvästä kommentista blogissasi, kävin lukemassa. Kiinnostavaa, että Ranskassa suomalaisista ruoista pidetään; tuntuu, että täällä luullaan ihan muuta.