Päivällinen kello viisi

Lapsena arkeni jakaantui kahtia: aikaan ennen viittä ja viiden jälkeen. Kello viisi oli rajapyykki siksi, että silloin naapurintytön, parhaan leikkikaverini, kotona oli ruoka. Hänen piti olla silloin kotona. Aika koulun loppumisesta viiteen oli valtavan pitkä, ja parhaina päivinä leikit jatkuivat ruoan jälkeen.

Tämä aikajako rytmitti arkeamme. Nykyään, aikuisena, huomaan ihailevani sitä, että päivän tekemisiä määrittelevät selkeät ajat. Niin kuin leireillä, joilla aina syödään tietyllä kellonlyömällä. Sellaisessa järjestelmässä ruoalle ei koskaan tarvitse raivata aikaa, vaan hyvä yhdessäolon hetki lukee ohjelmassa ja toteutuu ilman ponnistuksia.

Yhdessä syöminen on jotenkin selkeä tilanne kaikenlaisissa porukoissa. Lautasen äärellä ei tarvitse tuskailla, jos ei keksi sanottavaa, ja toisaalta voi jakaa paljonkin asioita. Yhteiseen pöytään käyminen on varsin perinteinen juttu, joka on valtauskonnossammekin paljon esillä. Kristittyjen ehtoollinenhan nautitaan puoliympyrän muotoisessa pöydässä, jonka näkymättömälle puoliskolle voimme ajatella poisnukkuneet läheisemme. Minusta se on kaunis ajatus.


Moni asiantuntija kuuluu sanovan, että yhdessä syöminen parantaa melkein kaikki murheet. Kurkatkaa vaikka tätä kiinnostavaa artikkelia. On todettu sellaistakin, että säännöllisesti perheateriasta nauttivat tytöt sairastuvat harvemmin anoreksiaan kuin muut. Kuulostaa hämmästyttävältä, mutta hienoa jos pitää paikkansa.

En tiedä, onko nykyään vielä sellaisia lapsia, jotka kipittävät joka päivä perheen yhteiselle aterialle viideksi. Esimerkiksi Marjapuuro toteaa, että yhdessä syöminen on kovasti vähentynyt. Jokaisella on omat menonsa, jotka rajoittavat perheaikaa. Ja sitten on televisio ja netti, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi aika monen perheen pöytään.

Voiko kulttuurimme olla äkkiä niin muuttunut, että yhdessä syöminen ei enää ole entiseen tapaan tarpeellista? Seuralaisiahan on nykyään muuallakin kuin kosketusetäisyydellä: ruokayhteisöjäkin esimerkiksi internetissä. Onhan tavallaan kovin kätevää, kun ruokaa voi mikrossa lämmittää vain omiin tarpeisiinsa, silloin kun itselle sopii. Ehkä entisaikaan syötiin yhdessä käytännön pakosta – se oli välttämätöntä, jos kaikki halusivat lämmintä sapuskaa. Sitä paitsi joidenkin mielestä yhdessä syöminen ei aina ole paras vaihtoehto. Anna-Leena Härkösen romaanissa Ei kiitos Heli tuskailee tuttavaperhettä, jossa lapset otetaan aikuisten kanssa samaan pöytään häiritsemään koko ruokailutilannetta. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei voi keskittyä kommunikoimiseen, kun kaikki aika menee lapsista huolehtimiseen.

Oli miten oli, ruoasta puhuttaessa kaksin on minusta yleensä parempi kuin yksin. Lämpimät kevätilmat tarjoilevat mainion mahdollisuuden esimerkiksi piknikeille, joilla yleensä viihtyvät niin lapset kuin aikuiset. Jos ulkotarjoamisiin kaipaa vaihtelua, kannattaa kurkata Pastanjauhajiin. Siellä on nimittäin menossa toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs. Haastevastauksista kelpaa kopioida herkut vaikka äitienpäiväksi. Hyvää alkanutta toukokuuta!

Edit: Marttojen blogissa pohditaan kiinnostavasti samaa aihetta.