maanantai 9. maaliskuuta 2009

Taistelu ruokapöydässä

Minulla ei ole lapsia. Välillä, seuratessani ruokapöytään sijoittuvaa taistelua vanhempien ja heidän leikki-ikäistensä välillä, olen siitä tyytyväinen. Ei nimittäin ole ihan harvinaista nähdä aikuisen häviävän aika komeasti: lapsi kieltäytyy päättäväisesti syömästä uutta ja epäilyttävää tai vanhaa ja kyllästyttävää. Joidenkin lasten syöminen on niin vaikeaa, että siihen uppoaa kaikkien ympärillä istuvien aikuisten energia. Usein olen mielessäni pohtinut, olisiko tälle asialle tehtävissä jotakin. Miten voisi välittää lapselle sanomaa siitä, että ruoka ei ole vain välttämätön paha - se on jännittävää, tunnelmallista ja kiehtovaa? Että kaikki ruoat eivät ole hyviä, mutta ne voivat silti olla kiinnostavia? Että maistaminen voi olla melkein maaginen kokemus?


Perjantaina Hesarissa ja pidemmin Finfoodin uutisisissa kerrottiin Jyväskylän päiväkodeissa kokeillusta Sapere-menetelmästä, jossa lapset pääsevät maistelemaan ja kuvailemaan ruokia silmät sidottuina. Innostuin: olisiko tässä vastaus kysymyksiini? Tuntemattomasta ruokalajista, marjasta tai hedelmästä tehdään makukokeilussa kiinnostava ja monipuolisesti aisteja hivelevä kokemus. Lapsi oppii, että ruoasta voi etsiä erilaisia makuja ja tuntuja, ja että ruoan nopea suuhun ohjaileminen ei ole aterian ainoa päämäärä. Mahtavaa!

Kun maistajan silmät on sidottu, ylikorostunut näköaisti ei pääse jyräämään. Tavallisestihan lapsi päättää jo (viimeistään) ruoan nähdessään, haluaako hän syödä sitä. Lasta saatetaan näköön perustuvasta ennakkoluuloisuudesta sättiä, mutta katsokaapa aikuisia. Kaupoissa on tarjolla vain helakanvihreitä ja kivikovia (raakoja) avokadoja, sillä nahistuuneen näköiset ja vähän pehmeät (kypsät ja herkulliset) hedelmät eivät houkuttelisi ostajia. Opiskelijaravintolan jonossa ruoan tilaajat pyytävät saada nähdä vaihtoehdot ennen valitsemista. Luulenpa, että aika harva valitsisi lounaakseen vauvanruokapurkin sisällön näköistä ruskeaa mössöä.

Maistatustuokiota ei tietenkään kukaan voi järjestää joka päivä. Arkitilanteiden varalle löysin onneksi psykologi Natalie Rigalin ruokataistelun voittamiseen opastavan teoksen Winning the Food fight. How to Introduce Variety into Your Child's Diet (2006). Ja mikä parasta, siitä suuri osa on luettavissa täällä.

Minusta Rigalin kirja vaikuttaa kiehtovalta. Esimerkiksi tällaisia ideoita se sisältää:
  • Aikuinen päättäköön, mitä on ruokana. Arki- ja juhlaruoat on syytä erottaa toisistaan ja tehdä tämä ero selväksi myös lapselle.
  • Tarjoillut ruoat kannattaa aina nimetä (eikä kukaan estä nimeämästä niitä ylevästi!). Ruokia voi myös kuvailla ja niiden ainesosat eritellä.
  • Lapset syövät yleensä mieluummin jos tietävät, mistä ruoka on tehty. Lapset siis mukaan keittiöön! Sen sijaan että pikkuinen lähetetään valitsemaan itsellen hedelmäjogurttia jääkaapista, hänelle kannattaa antaa välineet sen tekemiseen: luonnonjogurttia, hilloa, muroja ja hedelmäpaloja. Näin lapsi saisi itse olla mukana välipalan valmistamisessa ja valita omaan kuppiinsa itselleen mieluisimmat aineet.
Hyvään ruokakulttuuriin opastavia vinkkejä irtoaisi varmasti yhtä lailla ihan arkisilta isiltä ja äideiltäkin. Kuulisin niitä kommenteissa mielelläni!

2 kommenttia:

  1. Vastasin omassa blogissani tähän aiheeseen :)

    VastaaPoista
  2. Ensimmäinen ajatukseni oli, että pahinta mitä voi tehdä, on pakottaa lapsi syömään ja tästä aiheesta onkin tämän päivän iltasanomissa:

    http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1663537

    Toisekseen korostaisin vanhempien esimerkkiä, minkä voima on kyllä valtava vähän muissakin aiheissa. Ei voi edellyttää lasta maistamamaan tai syömään jotain mitä ei itsekään suostu syömään.

    Kolmanneksi alleviivaisin neutraalimpaa suhtautumista ruokaan. Tuntuu, että niin herkästi eri ruoka-aineita arvotetaan lapsille tyyliin, että kun syöt tämän "kunnon ruoan" loppuun, niin sitten saat ikäänkuin palkintona makeaa ja hyvää herkkujälkkäriä. Meidän perheessä ainakin yritetään olla tekemättä ruoasta rangaistus/palkkio -välinettä.

    Kannustaisin itse maistamiseen, minkä 2-vuotias tyttäreni tekee varovasti kielenkärjellä lipaisten. Ehkä se makuaisti siitä useiden maistamisten jälkeen kehittyy ja aikuisena maistuu eri ruoat kuin lapsena.

    Ja kokemuksesta voin sanoa, että itse tehty, nähty ja koettu ruoka maistuu parhaiten lapsellekin. Lapsen osallistuminen ruoanlaittoon ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa järkyttävää sekasotkua keittiössä, ainakin vielä meidän kaksivuotiaalle jo joidenkin aineiden yhteen sekoittaminen on tarpeeksi.

    VastaaPoista