Kasvispäivän ilo ja ahdistus

Helsingin kouluissa on lähitulevaisuudessa kasvisruokapäivä kerran viikossa, jos kaupunginhallituksen ehdotus menee läpi. Espoossa vastaavaa ehdotusta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Helsingissäkin asiasta ollaan montaa mieltä: keskustelupalstoilla kuohuu.
Tänään Hesarin toimittaja oli kysynyt asiaa kahdelta terveyspampulta: Pekka Puskalta ja Mikael Fogelholmilta. Puska vastustaa ("sekaruokavalio on suositus"), Fogelholm kannattaa lämpimästi.

Viime keväänä sivusin kasvisruokapäivää parissakin blogauksessa. Edelleen minua inspiroi Belgian Gentin malli, jossa kaupunki viettää kasvispäivää joka torstai. Asia esiteltiin ilolla ja ylpeänä, kasvisruokia tarjoillen. Siellä nähtiin asian hyvät puolet kaupunginjohtoa myöten, ja innostus levisi laajalle. Minun on vaikea nähdä, että hyvin toteutettu kasvisruokapäivä johtaisi vain huonoihin tuloksiin, niin kuin monet koti-Suomessa arvelevat.

Haluaisin, että lähtökohtana myös kouluruoissa olisivat maku, ekologisuus ja ravitsevuus. Toivoisin, että koulun ruokalasta (koulun ravintolasta?) jäisi sesonkiajattelu selkäytimeen ja lisäksi jonkinlainen käsitys siitä, millaisia ruokavalintoja tässä maailmanajassa kannattaa suosia ja miksi. Parasta olisi, että myös kouluruoan mausta jäisi positiivinen, ehkä innostavakin muisto. Hyvällä tiellä ollaan, jos Turun Sanomien toimittajan viimeviikkoista kouluruokatestausta on uskominen.

Lisäksi toivoisin, että kasvisruokapäiväasiassakin kuultaisiin myös koululaisia – enemmänkin kuin sen verran, että lehtien toimittajat kysyvät kolmen yläkoululaisen mielipidettä asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä koululaisporukan mietintö kasvisruokapäivästä kertoisi.

Sesonkien paluu

"30 ruokagurujen vinkkiä – löydä kausiruoka", otsikoi helmikuun Olivia-lehti. Kausiruoka-ajattelua ovat viime aikoina pohtineet myös ainakin Unelias kokki ja Kurpitsamoskan Mari. Okriina teki tammikuussa ihania talvisia salaatteja (I ja II). Onko tämä nyt uusi trendi? Hyvä hyvä!

Kas kun minä olen kasvanut 80-luvulla. Siihen aikaan ei lapsi oppinut sesonkiruoista mitään. Oltiin nimittäin innostuneita siitä, että kaupasta saa kaikkea, aina! On kestänyt kauan oppia, että suomalaiset tomaatit maistuvat oikealta vain kesällä, ja että sieniä kannattaa tähyillä erityisesti syksyllä niin kauppojen hyllyiltä kuin metsistäkin. Siksi ajattelen, että sesonkituotteiden esiin nostaminen, niistä kertominen (myös lapsille!) ja niitä hyödyntävien reseptien vinkkaaminen on ihan paikallaan. Se ei ole pelkkää äärihörhöilyä!

Olivian jutusta ei valitettavasti kummoisia kostu, jos etsii informaatiota tai hyviä vinkkejä. Jutun kausiosuus rajoittuu nimittäin siihen, että haastateltu Maatilatorin perustaja Aki Arjola kehottaa suosimaan sesonkia: "Tammikuussa voi syödä vaikka juureksia, muikkuja tai muita talvikaloja, kuivattua poroa ja muitakin kuvattuja tuotteita: sieniä ja lihaa." Okei, talvikala on ihan hyvä veto. Sitä en ole tullut ajatelleeksi! (Pitääkin ottaa lisää selvää talvikaloista. Googletus tuotti pettymyksen.)

Unelias kokki Anna puolestaan on aika innovatiivinen. Hän sesongistaa RuokaPirkan pastasalaattia: "Ohjeessa pääprotskuna edusti broileri, joka omissa näpeissä muuttui seesaminsiemenillä ja korppujauhoilla paneroiduksi tofuksi. Toinen raaka-ainevaihdos liittyy aiheeseen, jota Marikin sivusi juuri postauksessaan. Kausiajatteluun näet. Kirsikkatomaatit nappasin mukaan ohjeen mukaan, mutta kurkun kohdalla valinnanvaikeus kasvoi liian suureksi. Kasvihuone-megaenergia-suomalainen vai kasvihuone-kuljetuspäästö-espanjalainen, tiiättehän te. Totesin, että koska en ole kurkkua tarvinnut moneen kuukauteen, tuskin tarvitsen sitä nytkään ja keksin että salaatissa sen korvaa suuri lempparini ... tadaa ... suomalainen kyssäkaali!"

Kurpitsamoskassa laitetaan salaattia porkkanoista ja avokadosta ja tartutaan siihen, että talvisia reseptejä tarvitaan enemmän: "Tästä salaatista kannattaa tykätä myös sen talvisten raaka-aineiden takia, joiden listasta uupuu ne hirveät kellertävät tomaatit ja ylihintaiset kasvihuonekurkut. Fanitan sesonkiajattelua ruuanlaitossa melkein liikutukseen asti, mutta sen toteutus käytännöntasolla tökkii yhtä paljon, kuin kaikki muutkin lupaukset paremman ja fiksumman elämän aloittamisesta. En taida olla ainoa, joten lisää näitä talvikauden herkkuja kiitos, jottei kesävihanneksiin tulisi edes houkutuksia!"

Näillä perusteilla uskallan julistaa:
Sesongit esille kauppoihin! (ajatelkaa osastoa "Talven herkkuja")
Lisää talvisia reseptejä lehtiin ja blogeihin!

Talvi-iltojen iloja

Blogeilla ja keskustelupalstoilla on joskus älyttömän herkullistuttavia vaikutuksia aterioihin. Viime päivinä ne ovat ilahduttaneet poikkeuksellisen paljon.

Kaikki alkoi perjantaina. Vieraille tarjottiin jälkkäriksi neuleblogi Pujoliivistä löytynyttä sitruunaista semifreddoa. Heiteltiin vähän vielä vodkaa herkun kastikkeeksi: se toimii minusta mainiosti kirpakan sitruunan kanssa. Täydellinen jälkiruoka!

Innostuimme myös taas pastan teosta (jo ennen Hesarin torstaista pasta-artikkelia!). Pastakone on ollut pari vuotta aika vähällä käytöllä, kun ensimmäiset kokeilut kökkööntyivät pahasti. Nyt hain vinkkejä keskustelupalstoilta: paljastui, että pastataikinaa pitää vaivata KAUAN, ja valmiita tagliatelleja kannattaa kuivattaa hiukan vaikka henkariripustuksessa ennen keittämistä. Ja se auttoi! Nyt on sellainen fiilis, etten enää koskaan osta einestuorepastaa. Hesarin haastattelema Salvatore Oreto ehdotti pastantekoa kylmien iltojen huviksi, ja kyllä se television katselun voittaakin.

Sunnuntaiselle pastalle piti saada kastike, ja siinä auttoi Liemessä-blogi. Jenni on julkaissut vuosi sitten vuoden 2008 parhaaksi pastaksi valitun pekoni-sienipastan ohjeen. Maut olivat yksinkertaisia (ja aika raskaita), kokonaisuus oli mainio. Hyviä pastaohjeita ei voi koskaan olla liikaa.

Kaiken kruunasi tämänpäiväinen lounas, johon ohje löytyi Kurpitsamoskasta. Kookostofukeitto, lempeä mutta tulinen! Sekaan kotimaisia porkkanoita ja ruusukaaleja (joita ei kannata keittää neljää minuuttia pidempään, tiedettiin keskustelupalstalla kertoa). Parempaa vähän flunssaisen helmikuun aloitusta en keksi.

Surffaus kannattaa!

Paljonko ruoasta pitäisi maksaa?

Reilun viikon takaisessa ruokablogimiitissä moni osallistuja ihmetteli, miksi ihmiset valittavat ruoan hinnasta. He olivat sitä mieltä, että ruoasta jos mistä kannattaa maksaa: käytämmehän sitä sisäisesti. Allekirjoitan. En ole oikein ymmärtänyt valitusta ruoan hinnasta, kun samaan aikaan kuitenkin ostetaan iloisesti taulutelevisioita ja Thaimaan-matkoja.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, kuinka paljon vastuullisen kuluttajan sitten pitäisi maksaa ruoasta? Siis että ketjun jokainen lenkki saisi varmasti kohtuullisen korvauksen eikä ketään muutenkaan kohdeltaisi kovin ikävästi.

Söimme lauantaina illalliseksi aitoa kotimaista kukonpoikaa, jota hain Lasipalatsin Maatilatorilta. Se maksoi 19,90 euroa kilolta, ja tästä syystä meinasin jättää koko kukkoaikeen. Otin kuitenkin pienimmän mahdollisen linnun pakastimesta ja kuljetin sen tyytyväisenä kotiin: herkkua tiedossa!

Herkkua se olikin. Mies täytti kukonpojan rosmariinilla ja valkosipulilla ja valeli pintaan suolaa ja sitruunaa. Seurana oli samassa vuoassa paistuneita perunoita. Mahtavan hyvää, mutta ei se nyt minusta ihan supersupererikoista ollut. Olisi pitänyt olla normibroileri rinnalla, että olisi osannut verrata. Hintaero oli makueroa selvempi: Maatilatorin kukonpoika leikkaa lompakkoon ehkä 15 euroa peruskaupan ties-mistä-tulevaa normibroileria isomman loven. Itse tehty lauantai-ateriamme maksoi näin ollen ravintolalounaan verran.

Onko se kohtuullista? Sen verranko on pakko maksaa, että se joka kasvattaa kukonpoikaa Suomessa voi jatkaa hommiaan? Arviointi on kovin vaikeaa, kun kilpailua ei ainakaan Helsingissä paljon ole: kotimaisia erikoisuuksia halajavan on marssittava joko Maatilatorille tai vastikään avattuun Juuren puotiin. Hyvä että edes ne ovat olemassa.

P.S. Hyvät Maatilatorin ja Juuren puodin ihmiset, kaipaisin kovasti päivittyviä nettisivuja, jotka kertoisivat tarkempia tietoja tuotteistanne. Blogi sopisi tarkoitukseen hyvin.

Bloggaavassa seurassa

Nautiskelin perjantai-iltana erinomaisessa ruokaseurassa: koolla oli 14 Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman viime vuonna palkitsemaa Kuukauden ruokabloggaajaa. Porukassa sai nauraa vedet silmissä! Suosittelen kaikille lämpimästi ruokablogimiittailua. Perjantaisesta ovat raportoineet ainakin Kulutusjuhla, Jokapäiväistä leipää, Sillä sipuli, Pastanjauhantaa ja Siskot kokkaa.

Ravintola Lasipalatsin pöydässä käytyjen keskustelujen perusteella vaikuttaisi siltä, että hyvien ruokablogien takana on rakkaus ruokaan ja kirjoittamiseen sekä kiinnostus uusien ruokien kokeilemiseen. Huippusuosituista blogeista on tullut huippusuosittuja täysin ennalta arvaamatta. Homma on voinut alkaa sunnuntai-illan päähänpistosta tai kotiäidin tylsästä hetkestä. Jutut ja valokuvat ovat ajan myötä toki jalostuneetkin.

Blogiyhteisö koetaan positiiviseksi ympäristöksi: kommentointi on aktiivista ja pääosin ystävällistä. Se kannustaa jatkamaan kirjoittamista.

Oli kiinnostavaa kuulla, että moni lukijoista etsii blogeista perusruokien ohjeita: kuukauden blogien suosituimpien hakusanojen joukossa ovat vispipuuro, perunasalaatti, kauralastut ja borssikeitto. Blogeista on tainnut tulla nykyajan keittokirjoja: tietokone tai netillinen kännykkä on aina käsillä ja helppo avata myös keittiössä. Ja tietenkin blogit tarjoavat paitsi ruokaohjeita, myös (monien ihmisten) kommentteja ruokien onnistumisesta – sekä tietysti herkullisia kuvia! Tämä yhdistelmä voittaa useimmat keitto-opukset mennen tullen.

Bloggaajaporukassa ihmeteltiin kovasti suomalaisten pihiyttä kotimaisten raaka-aineiden käytössä ja toisaalta intoa lykätä joka paikkaan rasvattomia tuotteita. Aika moni pöydän ääressä oli huolissaan siitä, että ihmiset ovat menettäneet "ymmärryksen aidosta ruoasta": tuijotetaan pelkkää rasvan määrää ja unohdetaan tyystin lisäaineet, tai katsotaan vain hintaa pohtimatta lainkaan, millaisen matkan tuote on ruokapöytään tehnyt. Sellaistakin tuskailua kyllä kuultiin, että lähikaupasta on vaikea löytää esimerkiksi suomalaisia omenia. Se rajoittaa aikalailla tavallisen kuluttajan intoa suosia kotimaista.

Perjantain ruokabloggaajajoukko oli monipuolinen, mutta vielä puuttuivat porukasta lähes tyystin ruoka-alan blogit. Perjantaikokki näytti kyllä hyvää esimerkkiä. Milloinhan muut tulevat perässä yhtä aktiivisella otteella?

Väsyttävä laihdutusmantra

Suomessa laihdutetaan innokkaammin kuin muualla, kertoo Valittujen Palojen tutkimus (Hesarin uutinen). Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän laihduttajia kuin missään muussa tutkimukseen osallistuneessa maassa.

En hirveästi ihmettele. Laihdutusmantra on meillä yleisesti hyväksyttyä ja jopa oikeamielistä puhetta. Suomalaiset ovat sisäistäneet liiankin hyvin olevansa lihavia ja epäterveellisiä. Tai ehkä ongelma on siinä, että sen ovat sisäistäneet ne, jotka eivät oikeasti ole lihavia ja epäterveellisiä.

Noin kolmekymppisissä ystävissäni on enemmän avomielisiä laihduttajia kuin niitä, jotka eivät painostaan paljon puhele. Joka ainoa laihduttaja on kohtuullisen solakka, liikkuva ja yleensä aika energinenkin. En ole koskaan oppinut ymmärtämään, mistä heidän vouhotuksessaan on kyse. Ehkä se johtuu siitä, että kuulun itse siihen ilmeisesti erikoiseen sakkiin, jonka on vaikea saada painoaan nousemaan, vaikka pitäisi.

Tuntemani laihduttajat puhuvat aina kiloista, eivät koskaan yleisestä hyvinvoinnista. Miksi? Nyökkäilin itsekseni lukiessani uusimman Nyt-viikkoliitteen Rasva palaa -juttua ja eritoten Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentierin kommenttia: "Itse lihavuus ei ole riski, vaan siihen liittyvät elämäntavat. Kehon muotoon tuijottaminen ei kerro mitään ihmisen terveydestä."

Yleisessä laihdutuspuheessa painotetaan hurjan paljon lihavuuden pahuutta tuon elintapakysymyksen kustannuksella. Välillä unohtuu, että hyvinvointihan on lopulta se, mitä tavoitellaan! Voisiko olla niin, että yksi voi hyvin vähän pyöreämpänä, toinen kapeampana? Minun on hirveän vaikea kuvitella, että kaalikeittokuuri lisäisi kenenkään hyvinvointia, tai että oma vointini paranisi merkittävästi kalja+makkara+pullakuurilla. Sellaisia eväitä nimittäin tarvittaisiin (paljon!), että minä mahtuisin normaaleiksi määriteltyjen kirjoihin.

Radikaalien kuurien sijaan ehdotan ruoka-asiaan panostamista: laadukkaita ja värikkäitä raaka-aineita, aikaa ruoan laittamiselle ja syömiselle ja seurassa ruokailua. Lisäksi kannatan ulkona käyskentelyä, kiireen välttämistä ja hyvää oloa lisäävien asioiden listaamista.

Ekaa kertaa

Maukasta uutta vuotta, hyvä lukijani!

Voisilmäpeliä-blogissa Eeva paljastaa, mitä on vuonna 2009 syönyt ensimmäistä kertaa: tryffeliä, ankeriasta, viiriäistä, jänistä ja silliä. Mielenkiintoista!

Mekin mietimme toisinaan miehen kanssa, milloin olemme ensimmäisiä kertoja maistaneet mitäkin. Olemme kyselleet sitä muiltakin. Todettu on, että aika moni nykyisin yleisesti käyttämämme ruoka-aine on sellainen, jonka olemassaolosta meillä ei 15 vuotta sitten ollut aavistustakaan. Suomalainen ruokakulttuuri ottaa vaikutteita, laajenee ja muuttuu. Hyvä!

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ensimmäisiä maistokokemuksia muut muistavat. Jakakaa siis! Meillä on ihmetelty ainakin seuraavia juttuja:

Vaarini kertoi, että maistettuaan ensimmäistä kertaa kurkkua (tämän täytyi olla joskus 1930-1940-luvulla) hän piti sitä pilallisena ja heitti sen pois: ihmeellinen vetinen hedelmä! Kurkku tuli jäädäkseen, mutta vaari ei innostunut siitä koko elinaikanaan.

Meillä mätiä (tuota taivaallista herkkua!) on ollut joulupöydässä 90-luvulta asti. Sitä ennen en edes tiennyt sellaisen syötävän olemassaolosta. 50-luvulla Helsingissä syntyneellä tuttavalla mäti taas on kuulunut jouluherkkuihin jo lapsena.

Pastastakin alettiin minun kotonani puhua vasta joskus 90-luvulla. Sitä ennen oli vain makaronia, jota käytettiin lähinnä makaronilaatikkoon.

Siskoni kehitti 90-luvun puolenvälin jälkeen herkkupastan uutuustuotteista: siihen tuli fetaa, aurinkokuivattua tomaattia ja pestoa. Nämäkin tuotteet ovat sittemmin vakiinnuttaneet paikkansa ainakin meidän jääkaapissamme. Herkkupastaan voi turvautua edelleen silloin, kun kaipaa jotain tosi jytkyä nopeasti.

Mies tutustui tortilloihin vieraillessaan ensimmäistä kertaa lapsuuskodissani 2000-luvun alussa. Meillä ne oli löydetty muutama vuosi aikaisemmin. Ennen tortillojen aikaa syötiin tacoja.

Muutama vuosi sitten kauppojen hyllyihin ilmestyi villisuolaheinä (edit: se on muuten viinisuolaheinä). En ole vielä oikein innostunut. Tofusta sen sijaan olen innostunut: sitä laitoin ensimmäistä kertaa ehkä 2004.

Viime vuonna löysin pakastealtaasta mainiot valkosipulietanat ja ostin ensimmäistä kertaa elämässäni seesamiöljyä. Uutena vuotena kokattiin korealaista.

P.S. The Voice etsii vuoden parhaita nettielämyksiä, mm. Vuoden ruokablogia. Käy äänestämässä täällä 10.1. mennessä.