Navetasta pöytään

Pari viikkoa maatilalla tekisi minulle terää. Keskustelin viikonloppuna 88-vuotiaan isoäitini kanssa ja havahduin siihen tosiasiaan, että en oikeastaan tiedä, miten ruoasta tulee ruokaa. Tai ainakaan en ajattele sitä kovin paljon. Isoäitini on tavallinen maatalon emäntä, ja hänelle nämä asiat ovat aivan itsestään selviä.

Isovanhempieni tila oli heidän kylänsä näkökulmasta katsottuna iso: lehmiä oli parhaimmillaan kuusi. Lisäksi oli possu, jota pienenä pidettiin sisällä talossa ja syötettiin kahden tunnin välein. Sitten oli lampaita. Välillä oli kalkkunoita, jotka karkailivat metsään. Lapsetkin oppivat, että eläimet ovat kavereita ja että niitä pitää hoitaa. Lehmää piti syöttää monipuolisesti, jotta maidosta tuli rasvaista ja laadukasta. Talvella hakattiin järvestä jäätä, joka piti maitotonkat kylminä.

Tällaiselle kaupunkilaiselle ruoka vain ilmestyy kauppaan. Se, että mietitään, mistä ruoka oikeasti on peräisin ja millaisista olosuhteista, on vähän sellaista vegaanien hommaa: outoa. Me muut ostamme tyytyväisinä uhanalaisia kaloja gourmet-pöytäämme ja ihmettelemme, miten se luomu nyt oikeastaan eroaa tavallisesta (paitsi hinnaltaan). Kummastelemme ääri-ihmisiä, jotka kyttäävät eläinten oloja tai suostuvat syömään vain lihatonta, munatonta ja maidotonta.

Mikä ratkaisuksi? Kaikki kaltaiseni kolmikymppiset kaupunkilaiset pariksi viikoksi töihin maatilalle? Ainakin tietäisimme, mitä kaupan hyllystä poimimme. Koska tämä on helpommin sanottu kuin tehty, voi ensihätään turvautua Youtubeen. Siellä sopii tutustua vaikkapa nykyaikaisen lehmän lypsämisen kommervenkkeihin. Ja miksei muihinkin maatilan töihin, noin teoriassa.