Villiä lamasalaattia

Maasta puskee vihreää ja mediasta melkein samaan tahtiin juttuja villivihanneksista. Olen oppinut, että ne ovat huipputerveellisiä (usein paljon terveellisempiä kuin epävillit), melkein kaikkien ulottuvilla ja tietenkin älyhalpoja. Täydellistä lamaruokaa, tarjolla kesäkuun alkuun asti!

Taivaallisessa kreetalaisessa keittiössä villivihannekset kuuluvat suorastaan ruokakulttuuriin, kertoo Juhana Harju. Miksipä ei meilläkin, puhtaan luonnon mallimaassa?

Salaattiin sopivat varjoisilla paikolla kasvaneet voikukanlehdet ja -nuput, lättyihin nokkoset, teehen rauduskoivun lehdet. Horsmanversot käyvät parsan korvikkeeksi. Ja voikukista voi tietenkin tehdä simaa! Keräysvinkkejä tarjoilee viime torstain Aamulehti ja mainioita ohjeita (horsmapiiras ja voikukkasalaatti ja nokkosmunakas) edulliseen ruokaan erikoistunut Laman lumo -blogi.

Varsin monipuolista villivihannestietoa tarjoilevat myös aiheesta kirjankin kirjoittaneen Raija Kivisen Hortoilu-sivut. Hyviä reseptejä saa mieluusti ilmiantaa myös tämän blogin kommenttilootaan.

Luin Hesarista, että Tamperella onnistutaan kokkaamaan kouluruokaa 62 sentillä per annos. Jutussa pohdittiin, täyttyvätkö siinä kouluruoan laatuvaatimukset. Ehkä kohta mennään siihen, että koululaiset keräävät itse salaattinsa ojanpientareilta, säästösyistä. Ainakin saisivat laatua lautaselle.

Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

E niin kuin...

Kudontapiirin kahvitauolla keskusteltiin ruokatottumuksista. Mukana oli kymmenkunta eri ikäistä naista. Eläkeläisrouva kertoi ostaneensa kiireessä valmiiksi paistettuja pihvejä lähikaupasta: "En pystynyt syömään, niin tunkkaisilta ne maistuivat!" Toinen eläkeläisrouva varoitti, että mitään valmista ei kannata koskaan ostaa: "Itse laittaminen on niin helppoa!"

Yhteen ääneen porukassa myötäiltiin, eri mieltäkään ei uskallettu olla. Samaan hengenvetoon kauhisteltiin valmiiksi marinoituja lihoja; vain yksi tunnusti hunajamarinoidun kanan suosikikseen. Ihmettelin, missä ne ihmiset ovat, joiden takia kauppojen hyllyt notkuvat soosiin sotkettuja lihoja. Eivät kudontapiirissä ainakaan.

Lisäaineista kenelläkään ei ollut hyvää sanottavaa, tosin ei paljon tietoakaan. "Natriumglutamaatti on E621, se on pahin", varoitti kotiruokaintoinen eläkeläinen.
"Ei kai sitä nyt ole vuosikymmeniin enää ollut ruoassa, sehän on kamala myrkky", huomautti ruoanlaittoa harrastava nuori kemisti. Paljastin, että espoolaisissa kouluissa natriumglutamaatti kiellettiin vasta tänä vuonna. "Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella", kutojat huokailivat epätoivoisina.

Majoneesi, kantarellikeitto.

Ruoan puhtaus ja kemikaalit ovat viime kuukausina kurkistelleet vähän joka paikasta. Mediassa vaikutusvaltaiset ihmiset avautuvat lisäainetuskistaan, kuten teki Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmankin puhemies Jaakko Nuutila Kalevassa. Juttu paljasti, että joka päivä saamme ruokamme mukana 350 erilaista lisäainetta, mikä tekee 6-7 kiloa vuodessa. Se on paljon. Nuutila luopuisi mieluusti näistä kaikista.

Blogipuolella ruoan lisäaineita on selvitellyt ainakin Noora Shingler. Ruoan aitoutta pohti taannoin myös Visa Nurmi. Samaan sarjaan kuulunevat viime aikojen intoilut raakaruoasta, joka lienee kaikista varmimmin lisäaineetonta. Sen tyypillisin blogi-ilmentymä ovat vihersmoothiet, tähän tapaan.

Lisäainejutut kuuluvat siihen sarjaan asioita, joista on vaikea ottaa selvää. Minun sukupolvelleni niitä on syötetty pikkuvesselistä asti. Tuntuu hurjalta julistaa niitä tässä vaiheessa täysin pannaan – varsinkin, kun sellaisen julistuksen seurauksena pelkästään leivän ostaminen vaikeutuisi aika tavalla.

Elintarviketurvallisuusviraston sivuilla muistutetaan, että lisäaineet ovat tutkitusti turvallisia ja niiden avulla elintarvikkeisiin saadaan jokin toivottu vaikutus – ne eivät siis ole turhia. On lisäaineiden ansiota, että ruoassani ei kasva bakteereja eikä muita tauteja aiheuttavia mikrobeja. Lisäaineiden ansiota on sekin, että ruokani maistuu ja näyttää paremmalta ja siinä on parempi koostumus. Vai niin. Mutta entä jos en haluakaan valmiiksi parempaa makua ja koostumusta? Suolaa ja mausteita minulla on omastakin takaa.

Päivällinen kello viisi

Lapsena arkeni jakaantui kahtia: aikaan ennen viittä ja viiden jälkeen. Kello viisi oli rajapyykki siksi, että silloin naapurintytön, parhaan leikkikaverini, kotona oli ruoka. Hänen piti olla silloin kotona. Aika koulun loppumisesta viiteen oli valtavan pitkä, ja parhaina päivinä leikit jatkuivat ruoan jälkeen.

Tämä aikajako rytmitti arkeamme. Nykyään, aikuisena, huomaan ihailevani sitä, että päivän tekemisiä määrittelevät selkeät ajat. Niin kuin leireillä, joilla aina syödään tietyllä kellonlyömällä. Sellaisessa järjestelmässä ruoalle ei koskaan tarvitse raivata aikaa, vaan hyvä yhdessäolon hetki lukee ohjelmassa ja toteutuu ilman ponnistuksia.

Yhdessä syöminen on jotenkin selkeä tilanne kaikenlaisissa porukoissa. Lautasen äärellä ei tarvitse tuskailla, jos ei keksi sanottavaa, ja toisaalta voi jakaa paljonkin asioita. Yhteiseen pöytään käyminen on varsin perinteinen juttu, joka on valtauskonnossammekin paljon esillä. Kristittyjen ehtoollinenhan nautitaan puoliympyrän muotoisessa pöydässä, jonka näkymättömälle puoliskolle voimme ajatella poisnukkuneet läheisemme. Minusta se on kaunis ajatus.


Moni asiantuntija kuuluu sanovan, että yhdessä syöminen parantaa melkein kaikki murheet. Kurkatkaa vaikka tätä kiinnostavaa artikkelia. On todettu sellaistakin, että säännöllisesti perheateriasta nauttivat tytöt sairastuvat harvemmin anoreksiaan kuin muut. Kuulostaa hämmästyttävältä, mutta hienoa jos pitää paikkansa.

En tiedä, onko nykyään vielä sellaisia lapsia, jotka kipittävät joka päivä perheen yhteiselle aterialle viideksi. Esimerkiksi Marjapuuro toteaa, että yhdessä syöminen on kovasti vähentynyt. Jokaisella on omat menonsa, jotka rajoittavat perheaikaa. Ja sitten on televisio ja netti, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi aika monen perheen pöytään.

Voiko kulttuurimme olla äkkiä niin muuttunut, että yhdessä syöminen ei enää ole entiseen tapaan tarpeellista? Seuralaisiahan on nykyään muuallakin kuin kosketusetäisyydellä: ruokayhteisöjäkin esimerkiksi internetissä. Onhan tavallaan kovin kätevää, kun ruokaa voi mikrossa lämmittää vain omiin tarpeisiinsa, silloin kun itselle sopii. Ehkä entisaikaan syötiin yhdessä käytännön pakosta – se oli välttämätöntä, jos kaikki halusivat lämmintä sapuskaa. Sitä paitsi joidenkin mielestä yhdessä syöminen ei aina ole paras vaihtoehto. Anna-Leena Härkösen romaanissa Ei kiitos Heli tuskailee tuttavaperhettä, jossa lapset otetaan aikuisten kanssa samaan pöytään häiritsemään koko ruokailutilannetta. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei voi keskittyä kommunikoimiseen, kun kaikki aika menee lapsista huolehtimiseen.

Oli miten oli, ruoasta puhuttaessa kaksin on minusta yleensä parempi kuin yksin. Lämpimät kevätilmat tarjoilevat mainion mahdollisuuden esimerkiksi piknikeille, joilla yleensä viihtyvät niin lapset kuin aikuiset. Jos ulkotarjoamisiin kaipaa vaihtelua, kannattaa kurkata Pastanjauhajiin. Siellä on nimittäin menossa toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs. Haastevastauksista kelpaa kopioida herkut vaikka äitienpäiväksi. Hyvää alkanutta toukokuuta!

Edit: Marttojen blogissa pohditaan kiinnostavasti samaa aihetta.