Hyvää joulua!

On aika toivottaa erinomaisen herkullista joulua kaikille! Sanoja lautaselta vetäytyy tänään joululevolle, vaikka ruoka-asioita tulee yleensä joulunaikaan ajateltua aika ahkerasti.

Pientä ajateltavaa vielä tulevan aaton varalle:
Brittiläiset tutkijat ovat huolissaan joulupukin elämäntavoista. Muistakaa siis, että lihava ja punaposkinen (ja etenkin alkoholinhuuruinen) pukki on huono esimerkki perheen pienemmille – ja vähän isommillekin. Tämä hassu uutinen kerrottiin Hesarissa. Pitäisiköhän alkaa ensi jouluna tekemään joulutienestiä toimimalla terveyspukkina, joka reippaana juoksee tuomaan lahjat joulukoteihin ja käärii paketteihin vain polkupyöriä ja joogamattoja? Sille pukille eivät tortut eivätkä glögit maistu, se katsokaas karppaa.

Parhaat ruokalahjat

Ystävä lähetti Facebook-viestin. Kysyi, millä ohjeella marinoin oliiveja syksyisiin juhliin. Uskoi vastaavien sopivan hyvin joululahjaksi vaikka äidille. Paljastin: hyvien oliivien seuraan paljon valkosipulia, persiljaa, oliiviöljyä ja vähän suolaa ja mustapippuria. Ja taisi siinä olla sitruunaakin. Hyvin yksinkertaista, mutta pari päivää marinoimalla tulee hyvää. Kikherneitä voi laittaa samaan liemeen.

Ruokalahjat ovat oikeastaan oiva keksintö. Niille on yleensä kaikilla käyttöä, eivätkä jää nurkkiin pyörimään. Vinkkejä on jo jaeltu blogeissa, lehdissä ja televisiossakin. Tässä Haarukan TOP 5.

1) Laventelikorput (kuvassa, joka on Strömsön kotisivuilta)
Jännittäviä laventeliherkkuja tehtiin Strömsössä marraskuun alussa. Kuivattua laventelia, tummaa suklaata, hasselpähkinää… Näitä teen varmasti. Jos laventeli epäilyttää, voi kokeilla samanhenkistä Voisilmäpelin suklaa-pistaasibiscottia.

2) Hunajapaahdettu pähkinäseos
Vegemisiä-blogin Nuoren Naisen juttu Kalevassa tarjoilee muitakin hyviä, tuoreita tuliaisvinkkejä. Voisin valmistaa pähkinöiden seuraksi vaikka meksikolaista kaakaojuomaa.

3) Piimäkakku piparimaustein
Perinteisemmän ystäville sopii Siskot kokkaa -blogin sovellus piimäkakusta. Joulun tuoksu seuraa kuulemma mukana! Ruokatieto puolestaan ehdottaa perinteistä maustekakkua, joka ei liene hullumpi sekään.

4) Erikoisglögi
Inspiraatiota voi etsiä vaikka Malitsulta (maistuisiko porkkanaglögi tai olutglögi?) tai aikaisemmasta glögi-postauksestani, johon sain monta hyvää kommenttia.

5) Luksus-suola
Ystävän kanssa himoitsimme ison kaupan suolaosastolla ihania purkkeja, jotka sisälsivät mitä erilaisempia variantteja suolasta. Sormisuolaa, vuorisuolaa, suolankukkaa, merisuolaa… Käyttökelpoista luksusruokatuotetta voisin itse toivoa joulupukilta!

Ruokaisten lahjojen ohella mietin, millä suolaisella herkulla kantaisin korteni kekoon joulupöytään. Jotain jouluista ja vaikkapa kalapitoista… Vinkkejä, anyone?

P.S. Hauska juttu: Taito-lehti kutsuu luomaan kansallispukuaiheisia leivonnaisia. Katso Turun Sanomien uutinen tästä!

Vastuullinen keittiö?

Minulta kysyttiin eilen, onko meidän perheessä vastuullinen keittiö. Vaikea kysymys.

Yrittää kyllä olla. Mutta miten keittiöstä oikeastaan tulee vastuullinen? Mitä enemmän näitä asioita seuraa, sitä hankalammaksi homma käy. Aina löytää kokkauskulttuuristaan uusia syntejä, eikä aina jaksa vastustaa kiusaustakaan.

Ainakin seuraavilla periaatteilla olen kuitenkin yrittänyt taikoa keittiöstämme vastuullisemman.

1) Yritän ostaa suomalaista. Ainakin useimmiten. Mutta onko suomalaisten tomaattien ostaminen talvella suorastaan megasynti? Tuntuu, että vastuullinen jättäisi talvella kaiken värikkään kauppaan terveydellisistä seurauksista välittämättä. Minä sen sijaan olen viime ajat ostanut hulluna satsumia.

2) Syömme kotona lähinnä kasvis- ja kalaruokaa. Silti en ole jaksanut perehtyä siihen, mitä kalalajeja eettisistä syistä pitäisi välttää, vaikka WWF tarjoaa asiaan oppaankin. Ja onko soijakin kuitenkin vähän paha juttu (sitä mietitään esim. täällä)? Suomalaista soija ei ainakaan ole.

3) Emme jätä ruokaa. Olemme kuitenkin hajamielisiä, ja jotain pilaantuu aina kaappiin huomaamatta. En tiedä miten se on toistuvasti mahdollista.

4) Uskon luomuun. Silti se näkyy ruokakorissani harvoin. Lähikauppojen luomuvihannekset eivät yhäkään vakuuta. Muiden ruoka-aineiden osalta tilanne on vähän parantunut, kun Pirkka on tuonut markkinoille monia houkuttelevia luomutuotteita: kaapissa on aika vakiona esim. luomuhiutaleita ja -mysliä.

5) Yritän vältellä lisäaineita. En oikein luota valmisruokiin enkä -marinadeihin. Teemme ruokamme mahdollisimman usein alusta asti itse. En tosin tiedä liittyykö tämä vastuullisuuteen vai ennakkoluuloihin. Syy on kuitenkin se, että haluan tietää ja olla vastuussa siitä, mitä suuhuni laitan.

Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ruokaan liittyviä valintoja muut pitävät vastuullisina. Kun vastuulliselle syömiselle ei vielä ole yhteisiä mittareita (Ruotsiin tosin on tulossa ilmastosertifikaatti ruoalle, kerrotaan täällä), täytyy kuunnella hyviä mielipiteitä. Haastan siis sinut, joka olet lukenut tähän asti: paljasta edes yksi jollain tavalla vastuullisuuteen liittyvä keittiövalintasi!

P.S. Tänään on Älä osta mitään -päivä. Usein ostamatta jättäminen taitaa olla se vastuullisin valinta.

Wanted: täydellinen glögi

Jos minulla on ennustajan lahjoja, tänä vuonna alusta asti itse valmistetun ruoan liputtajat innostuvat myös sekoittamaan glöginsä itse. Ainakin minä huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni etsiskeleväni netistä sopivia suhteita kanelille, inkiväärille ja neilikalle.

Oikeastaan ihmettelen, miksi glögien sekoittelu on aikaisemmin ollut niin harvinaista. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että glögi on Suomessa varsin perinteinen joulujuoma, jota nautitaan melkein joka kodissa. Sitähän voisi kehittää vaikka kuinka!

Glögi on minun kokemukseni maistunut erinomaisesti myös ulkomaalaisille. Ranskassa asuessamme naapurimme olivat talvi-ilta toisensa perään ovellamme ehdottelemassa "taas pieniä glögikestejä". Sekoitimme heille glögiä suomalaisesta glögimausteesta, rypälemehusta ja punaviinistä. Ihastuneille oli aika vaikea selittää, että Suomessa tätä herkkua nautitaan hyvin tiukasti vain joulukuussa (tai ei ainakaan ennen marraskuun puoltaväliä!).

Ulkomailla muutkin suomalaiset ovat kehitelleet glögireseptejä, kun kaupasta ei saa sitä valmista tavaraa. Pariisissa asuva Maurelita perustaa alkoholillisen glögireseptinsä punaviinille ja alkoholittoman omenamehulle!

Minun ensimmäinen kokeiluni itse sekoitetusta glögistä (viime viikolla) perustui Marianne Kiskolan Papu, porkkana ja Hillopulla -kirjan reseptiin. Sen pohjamaku on mansikkainen mehu, josta en ollut ihan vakuuttunut. Taidan pitäytyä rypälepohjissa. Ensimmäisestä glögisatsista tuli muutenkin vähän hapan ja laihan makuinen – mausteita pitää kai käytellä erittäin rohkealla kädellä – mutta harjoitus tekee toivottavasti mestarin. Kiskolan resepti on seuraava:

Glögi (8 lasillista)

1/2 l pakastemansikoita
1 l vettä
1 dl raakaruokosokeria
1 kanelitanko (minä laitoin yhden tangon puoleen litraan, silti ei maistunut paljoa...)
1 vaniljatanko
pala tuoretta inkivääriä kuorittuna

Kiehauta ainekset ja anna hautua 30 min. Siivilöi ja nauti.

Jos minulla todella on ennustajan lahjoja ja muutkin ovat innostuneet glögikokeiluista, kuulisin mieluusti niistä kommenttilaatikossa. Nyt on nimittäin haussa täydellinen glögi, jota kelpaa nauttia läpi pimeän talven.

Trendikäs suomalainen ruokavalio

Toissapäivänä ilmestyi uutinen, jonka mukaan terveellinen suomalainen ruokavalio päihittää Välimeren ruokavalion. Siihen piti ehdottomasti tutustua. Myönnän nimittäin kuuluvani heihin, joihin kreetalainen kasvisten, oliiviöljyn ja palkokasvien kulutus on tehnyt vaikutuksen. Rena Salamanin Kreikkalainen keittiö on jo joitakin vuosia ollut keittiömme ehkä käytetyin opus.

Uutinen perustui SALVE-tutkimusohjelman erikoistutkija Iris Erlundin näkemykseen. Hänen mukaansa Välimeren maissa ei enää syödä lainkaan niin terveellisesti kuin ennen. Erlund muistuttaa myös, että suomalainen rypsiöljy on rasvakoostumukseltaan paljon oliiviöljyä parempaa, ja Suomessa terveellisesti syöminen on muutenkin helppoa: täysjyvävilja, marjat ja kala kuuluvat jo perinteiseen ruokakulttuuriin.

Tämäntapaisissa toteamuksissa jokin aina vähän pistää korvaan. Lähinnä siksi, että samaan aikaan puhutaan suomalaisten olevan lihavia ja sairaita. Aika harva siis oikeasti noudattaa tällaista terveellistä suomalaista ruokavaliota. Me noudatamme suomalaista ruokavaliota. Terveellinen ruokavalio olisi varmasti toimiva, vaikka sanaparin väliin laitettaisi mitä tahansa maantieteellistä aluetta kuvaava määre.

Terveellisen suomalaisen ruokakulttuurin ongelma on minusta usein siinä, että sitä ei osata myydä. Siskon poimimat marjat ja serkkupojan metsästämä hirven liha ovat aivan herkullisia, mutta mitä jos kukaan lähipiirissä ei poimi eikä metsästä? Pakastealtaan perusmarjat tulevat jostain Puolasta, hirvenlihaa näkyy kaupassa erittäin harvoin ja sieniäkin saa etsimällä etsiä. Koko syksyn olen himoinnut tatteja, mutta niitä ilmeisesti myydään pelkästään jonnekin Italiaan. Kunnon kalaa pitäisi kai mennä etsimään kauppahalleihin, mutta kun niitä ei tahdo löytyä pääkaupungistakaan. Ison kaupan ruokaöljyhyllyllä voi valita kymmenistä kiehtoviksi suunnitelluista oliiviöljypurkeista, mutta kotimaista rypsiöljyä on tarjolla muutamaa peruslaatua.

Tutkija Iris Erlund uskoo, että pohjoismaisesta ruokavaliosta voisi hyvinkin tulla trendikäs myös muualla maailmassa, koska Pohjoismailla muutenkin on maine hyvinvoinnin mallialueena. Toivon mukaan näin käykin – mutta ensin siitä kai pitäisi tulla ylpeydenaihe täällä. Terveellisten suomalaisten hyvien pitäisi olla ihmisten reittien varrella, niin maalla kuin kaupungissa. Suomalaisesta kaupasta olisi helppo olla ylpeä, kun siellä myytäisiin antimia "Euroopan puhtaimmasta luonnosta", niin kuin minun hirvenliha-ateriani takaava henkilö tapaa tarjoamisiaan mainostaa.

Klassikkoreseptit kunniaan

Minäkin kävin katsomassa kaikkien ruoanrakastajien must-elokuvan, Julie & Julian. Ja nautin! Sen jälkeen oli vaikea valita ruokapaikkaa, koska elokuva oli nostanut riman aika korkealle. Olisi tarvittu ranskalaista ruokaa, jossa voita ja kermaa ei ole säästelty.

Leffa kertoo kaksi tarinaa: ensimmäinen käsittelee amerikkalaisrouva Julia Childin matkaa ruokakirjailijaksi ja toinen amerikkalaisrouva Julie Powellin projektia kokata läpi koko Childin kirja ja blogata projektistaan. Ollaan siis – kai ensimmäistä kertaa elokuvahistoriassa – ruokablogien maailmassa.

Jäin miettimään, voisiko Suomessa toteuttaa vastaavan projektin. Ajattelin, että haastavimmaksi muodostuisi raaka-aineiden saatavuus; Julie näytti löytävän newyorkilaisesta lähikaupastaan tuoreita ja kummallisiakin raaka-aineita vailla suurempaa vaivaa.

Eniten mietin kuitenkin sitä, löytyisikö Suomesta Julia Childin ruokakirjaa vastaavaa klassikkoteosta, jossa kerrottaisiin paitsi ruokaohjeita, myös hyviä vinkkejä kokkaamiseen. Siis tyyliin, että uppomunia tehtäessä munien on syytä olla tuoreita.

Itselläni on kulunut käytössä Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa, josta löytyy ohje melkein mihin tahansa. Sitä en kyllä jaksaisi kokata läpi; jo sämpylöitä on kirjassa niin monta eri sorttia, että niiden tekemiseen kuluisi monta viikkoa. Enkä oikein usko, että kovin monelle olisi iloa peruspiiraiden ja makaronilaatikkojen tekemisen esittelystä.

Mutta ehkäpä on joitakin vanhempia klassikkoteoksia, joiden reseptejä voisi olla mielenkiintoista tänä päivänä kokeilla. Aika harvalla on sellaisia käsillä, joten niiden antiin tutustuisi mieluusti vaikka blogien kautta. Vanhat suomalaiset reseptit ovat nimittäin äärimmäisen kiehtovia ja usein turhaan unohdettuja. Onhan meilläkin perinteitä! Olisi kovasti kiinnostavaa tietää, voiko todellisia perinneruokia menestyksellisesti kokata vielä tänä päivänä – ja jos, niin millaisia makuelämyksiä ne tarjoavat.

Itse olen merkinnyt joitakin reseptejä muistiin lähes 90-vuotiailta eteläpohjalaisilta isovanhemmiltani. Tässä niistä yksi. Jos vaikka joku uskaltaa kokeilla...

Pullalaatikko (jälkiruoka)
"Tämoli oikeen sellasta herrasruokaa"

Kuivaa nisua
Maitoa
Voita
Puolukkahilloa
1–2 munaa
Vaniljakastiketta

Kuivat nisupalat voidellaan ja kastetaan maidossa. Sitten ladotaan uunivuokaan vuoroin nisupaloja, vuoroin makeutettua puolukkahilloa niin monta kerrosta kuin vuokaan mahtuu. Päälle kaadetaan 1–2 munan munamaito. Laatikkoa paistetaan uunissa niin, että nisut ja munamaito ovat sakeuttaneet sen.
Herkku syödään vaniljakastikkeen kera (mahtaako tämä olla uudempi idea – ei kai vaniljakastiketta kovin kauaa ole ollut saatavilla?).

Missä piileksivät ravintolablogit?

Kaipaan usein ravintola-aiheisia blogeja, sellaisia kuin Kasvissyöjän seikkailut ravintolamaailmassa. Olisi hauska lukea oikeiden ihmisten kokemuksia ulkona syömisestä, ja hyötyäkin siitä olisi silloin, kun haluaisi löytää oikein kivan ruokapaikan. Itse käyn ulkona syömässä aika harvoin, ja sellaisina kertoina haluaisin löytää jotain mutkatonta ja varmasti hyvää. Sellaista, mitä ei kotona tulisi tehtyä.

Lehdillä on tietysti omat vinkkinsä ja arvionsa, mutta minun makuuni ne eivät oikein riitä. Haluaisin aitoja kokemuksia, joissa kerrottaisiin asiasta ja sen vierestäkin. Tietenkin haluan tietää ruoasta, tunnelmasta ja palvelusta, mutta olisi kiinnostavaa kuulla myös esimerkiksi siitä, miten eri ravintolat suhtautuvat lapsiasiakkaisiin. Tuttavaperheet ovat nimittäin kertoneet, että eräissäkin muuten mukavissa paikoissa jälkikasvua katsotaan vähän kieroon. Sellaiseen paikkaan en haluaisi lapsiseurassa sattua.

Asian ydin on ehkä tämä: kaipaisin taviskokkaajien ja ruokabloggaajien aktiivisempaa keskustelua ravintolakulttuurista. Itselläni on usein sellainen fiilis, että suomalaisia vaaditaan tyytymään joko hienosteleviin fine dining -paikkoihin tai latteisiin ketjusyöttölöihin.

Sienessä

Rakastan sieniä, mutta en ole ikinä sienestänyt. Luit oikein. Sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja siellä ei kai sieniä ole juuri arvostettu (mistähän tämä johtuu?).

Tänä syksynä olen innostunut, enkä varmaankaan ole ainoa. Sienistä on nimittäin puhuttu viimeiset kuukaudet ihan tolkuttomasti. Ehkä syynä on lama tai poikkeuksellinen sienivuosi, mutta lehdissä on juttuja ihmisistä, jotka työkseen poimivat sieniä myyntiin ja sitten toisia, joissa kerrotaan valkokärpässienikuolemista. Tutut kuvaavat Facebookiin suurikokoisia koreja, jotka ovat pullollaan kanttarelleja. Yksi ja toinen kertoo, että löysi ihan yllättäen kilokaupalla suppilovahveroita.

En tiedä sienistä mitään. Kävin viikonloppuna metsässä, koemielessä. Kun jostain pilkotti jokin sienen näköinen, nappasin sen pussiin ja toin seurueelleni tunnistettavaksi. Porukka tunsi kuitenkin varmasti vain kanttarellin, suppilovahveron ja mustatorvisienen, ja niistä mitään ei löytynyt. Löytyi sen sijaan oikein herkullisen näköisiä muita sieniä. Internet oli paikalla, joten ei kun sen kimppuun. Mutta emme löytäneet hyvää sieniopasta! Tietääkö joku, mistä löytyisi? Tai perustaisiko joku sienituntija aiheesta blogin? Löytämissämme nettioppaissa oli vain yksi pahainen kuva per sieni, eikä kuvauksista ottanut erkkikään selvää.

Heitin sienet takaisin metsään. Harmitti!

Ehkä ensi syksynä sitten – jos kukaan ei nyt vinkkaa minulle loistavaa suppilovahveropaikkaa. Se lienee epätodennäköistä: suomalaisten tarkimmin varjeltuja salaisuuksia taitavat olla hyvät sienestys- ja marjastuspaikat. Lapissahan hermostuivat siitäkin, kun ulkomaalaiset poimijat ihan oma-aloitteisesti löysivät kyläläisten perinteiset poimintapläntit. Täytynee olla varuillaan.

Sissiviljelyä

Hauskinta lauantain Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumassa oli kuulla dodolaisten kesäisestä ruoankasvatusprojektista. Siitä kertoo tämän viikon Hesarin Nyt-liitekin.

Kuva: Megapolis2024/Sasa Tkalcan

Dodon porukka oli vallannut kulmauksen Pasilan ratapihasta ruokakasveille. Olivat rakentaneet lastauslavoista valtavia istutusastioita, saaneet Hyötykasviyhdistykseltä siemeniä ja sopineet kasteluvuorot. Ratapihalta oli alkanut pukata punajuurta ja kesäkurpitsaa yli dodojen omien tarpeiden. Oli hauska kuulla, kun "aikaisemmin rahapuun kasvatuksessa epäonnistuneet" nuoret miehet kertoivat aidosti yllättyneensä, miten paljon ihan oikeaa ruokaa projekti tuotti. Tapahtumassa esitellyt sadon edustajat näyttivätkin kyllä vakuuttavilta.

Rupesin miettimään oman kerrostalomme pihaa. Se on iso ja vehreä, on lasten leikkipaikkaa, kauniita puita, nurmikkoa ja autopaikkoja. Mutta aika harvoin siellä oleskelee kukaan.

Entä jos osa nurmikosta muutettaisiin kasvimaaksi? Yritin kotiin pyöräillessäni miettiä, miten homma voisi toimia. Tilaa ei ole niin paljon, että kaikille huoneistoille riittäisi maatilkku, mutta voisiko sellaisia vuokrata omalta pihalta samaan tapaan kuin autopaikkoja? Tai voisivatko taloyhtiön innokkaat perustaa yhteiskasvimaan, jota vuoroin käytäisiin kastelemassa? Sadonkorjuuaikaan ylimääräiset kasvikset voisi kaupata omalla pihalla. Tällainen kehitys ilahduttaisi viherpeukaloja, sillä kaupungin puutarhapalstat ovat tunnetusti pitkän jonon (ja monesti pitkän matkankin) takana.

Sissiviljelyhenkisempi vaihtoehto olisi parkkiruudun vuokraaminen. Autoa meillä ei ole, mutta voisihan ruutua käyttää viljelyynkin. Siihen vain iso istutuslaari ja perunat multaan. Talvella samalle kohtaa voisi värkätä vaikka taideinstallaation. Maisemana se voittaisi kirkkaasti keittiön ikkunasta nyt näkyvän autonperän.

Tänään!

Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtuman pääseminaari näkyy livenä netissä täällä. Tänään 13.30 alkaen.

Yhä päiväkotipöydässä

Vietin eilen iltaa lastentarhanopettajaystävän kanssa. Istuimme mainioilla tapaksilla ja nautimme lasilliset viiniä. Espanjalaisten herkkujen äärellä tulivat puheeksi myös ne suomalaiset herkut, joita ystävä töissä saa nautittavakseen.

Hänen työpaikassaan espoolaisessa päiväkodissa ruoka on tullut jo vuoden verran Sodexholta. Ja kyllä: eron entiseen, lähikoulusta tulleeseen ruokaan huomaa selvästi, paljasti ystävä. Aluksi ruoka oli kuulemma aivan kauheaa, ja päiväkodissa muotoiltiin jo valituskirjeitä. Nyt on parannusta onneksi tapahtunut. Ihmettelimme yhdessä, mitä tästä uudesta ruokahuollon ulkoistamiskulttuurista seuraa – pitkällä tähtäimellä siis. Vaikea ajatella, että se opettaisi lapsille kunnioitusta ruoan laittamista ja kotiruokaa kohtaan.

Ystävä kertoi myös, että nykyään päiväkodin työntekijöiden puheenaiheena on se, miten ruokailut toimivat sitten, jos (tai kun) myös päiväkodin aikuisilta poistetaan ateriatuki. Opettajilta se on monessa kunnassa jo poistettu, kuten Puolivirallista ruokaa -blogi huomasi männäviikolla. Se tarkoittaa siis sitä, että kasvattajat joutuvat maksamaan ruoasta täyden hinnan, vaikka lounas on työaikaa ja kaikkea muuta kuin rauhallinen lepohetki. Ystävän päiväkodissa oli pohdittu, millaista viestiä lapsille välitetään, jos päiväkodin työntekijät lounaalla järsivät ruoan sijasta omia voileipiään. Todellinen yhteisen aterioinnin ilo on nähdäkseni siitä hyvin kaukana.

***

Ruoka-asioita pähkäilevien pääkaupunkiseutulaisten kannattaa muuten suunnata ensi viikon lauantaina 26.9. Dodon järjestämään Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumaan Vanhalle. Siellä kysellään, miksi suomalaisen ruoan hiilijalanjälki on niin korkea, onko kaupunkiviljely ratkaisu maailman ruokaongelmaan, mihin suuntaan ruokavaliomme kehittyy ja millaisia ovat urbaanit maut vuonna 2024. Puhumassa on väkeä arvostetuista ravintolakokeista europarlamentaarikkoihin. Luvassa on myös siirtolapuutarhapeliä, elokuvia hyvästä ruoasta ja viimeaikaisiin pohdintoihini sopivasti paneelikeskustelu aiheesta Valitse vege – kotona ja koulussa.

Kun liikelaitos vastaa ruokahuollosta

Metro- ja Vartti-lehden viime perjantaisessa kyselyssä 79 prosenttia äänestäneistä toivoi kouluihin tarjolle kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa. Tämä ei varmaankaan edusta koko kansan mielipidettä, mutta prosentti on silti minusta yllättävän korkea. Näkyisiköhän tulos lähivuosina myös konkreettisessa kouluruoassa?

Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että otsikossa on herkullinen (ellei suorastaan maukas) tunnelma? Se syntyy, kun sanan ruoka liittää sanoihin laitos ja huolto. Otsikko on kuitenkin todenmukainen ja viittaa siihen, että eilen Helsingin kaupunginvaltuusto päätti, että päiväkotien ruokahuolto siirretään päiväkotien omalta vastuulta liikelaitos Palmialle. Keskustelu asiasta on ollut kiivassävyistä, myös Hesarin nettisivuilla.

Täytyy myöntää, että päätös ei varsinaisesti kuulosta tukevan ajatusta päiväkotiruoan paremmasta laadusta. Puhutaan nimittäin aika innokkaasti säästöistä; en tunne päiväkotiruoan budjettia, mutta jos minkäänlaisia johtopäätöksiä voi vetää kouluruoan vastaavasta (monilla paikkakunnilla 60–70 senttiä yhden lapsen ateriaa kohti), summat eivät ole valtavia nykyiselläänkään. Haluaisin tietää, paljonko yhden helsinkiläisen päiväkotilapsen ruokkimiseen sijoitetaan tämän säästöpäätöksen jälkeen. Kertoisiko joku?

Kauhuskenaarioissani liikelaitosruoka tulee suunnilleen valmiiksi lämmitettynä jostain toiselta puolelta kaupunkia ja on viimeistään siinä vaiheessa menettänyt kaiken sen maun, jota siinä ehkä joskus on ollut. Se on aika kaukana edellisessä postauksessani visioimastani ihannekouluruoasta. Parhaassa tapauksessa tutut tädit ja sedät valmistavat ruoan edelleen päiväkodeissa ja se on jopa parempaa kuin ennen – tätien ja setien palkka vaan tulee Palmialta.

Harmi vaan, että parempaa ruokaa kukaan ei kai ole luvannut. Lähinnä on vannottu, että se ei huonone. Jotkut Hesarin keskusteluun osallistuneet toteavat, että ei lapselle ruoan laadulla ole niin väliäkään. Eihän lapsi tiedosta, kuka ruoan on valmistanut ja mistä se on peräisin!

Minä puolestani luulen, että lapset ovat laaduntarkkailijoita parhaasta päästä, vaikka eivät käytäkään sellaisia sanapareja kuin ruoan alkuperä tai raaka-aineiden laatu. Toivottavasti Palmia kuittaa päiväkodeista hyvät palautteet tyhjennettyjen ruokalautasten ja iloisten ruokahetkien muodossa.

Kotimaista kouluihin

Huomasinpa raitiovaunumatkalla Metro-lehden tämänpäiväisen kysymyksen: pitäisikö kouluissa tarjota kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa? Kävin painamassa kyllä-nappia ja näytti siltä, että samaa nappia oli painanut suurin osa muistakin. Seuraan mielenkiinnolla, millaisia lukemia äänestys paljastaa.

Minun ihannekoulussani ruoka tulisi lähitiloilta, joissa oppilaat saisivat käydä myös tutustumisretkillä. Parhaassa tapauksessa kolmasluokkalaiset voisivat osallistua perunannostoon ja neloset porkkanoiden hoivaamiseen. Kutoset voisivat huolehtia viikon verran possujen syöttämisestä, ja eka-tokaluokkalaiset poimisivat vaikka omenoita... Joillakin kouluilla on toki ollutkin kummimaatila, jossa on käyty tutustumassa. Kuvien perusteella niillä retkillä on päästy vallan lypsämäänkin!

Siis kotimaista ruokaa kouluihin, kyllä vaan! Metron ja Vartin äänestykseen voi tämän päivän ajan osallistua täällä.

Pienistä puroista syntyy suuri joki

Mahtoikohan arvata se päivittäistavarakaupan työntekijä, joka kirjoitti muutama viikko sitten Hesarin yleisönosastoon tuoretiskien pahoista puutteista, miten suuren haloon kirjoitus herättää? Minusta koko juttu kertoo hyvin siitä, miten pienestä kaikki lopulta on kiinni. Tässä tapauksessa siitä, että joku näki sen vaivan, että sai kirjoituksen aikaiseksi. Moni on lopulta myötäillyt, että tiedettiinhän tämä. Ja vielä väitetään, että yhden ihmisen tekemisillä ei ole merkitystä!


Evirasta ehdotettiin sitten, että pantaisiin kauppojen oville hymynaamoja ja itkupillejä kertomaan tuoretiskin laadusta. Sen tyrmäämiseen on monessa lehdessä sittemmin keskitytty pääkirjoitusta myöten. Itse ihmettelen, miksi tätä menetelmää pidetään niin nöyryyttävänä – eikö ole lopulta kohtuullisen yksinkertaista saada ovelle iloinen hymynaama? Pakkoko sitä vanhentunutta on myydä ja itkeä sitten ruttunaamaa kauppansa ovella?

Tärkeintä olisi minusta tehdä jotain, pian, kun kerran meille näytetään nykyisellä systeemillä myytävän ihan mitä sattuu. Tämän päivän Hesarissa testattiin marinoitujen lihojen laatua, ja kymmenestä testilihasta kuusi sai jonkinlaisen huomautuksen. Huh huh. Vaihtoehtoisia kannustimia tuoreen myymiseen kaipaisin niistäkin lehdistä, joissa Eviran ehdotusta on haukuttu – ja blogeista myös! Blogistania on kuitenkin täynnä tuoretiskien vakioasiakkaita. Oman kantansa ovat esittäneet jo ainakin Puolivirallista ruokaa, Kannuvalimo ja Kulutusjuhla. Herrankukkaron perjantaireseptissä kerätään aiheesta adressiakin. Tuoreutta käsittelee myös Quinoaa!-blogin parin päivän takainen postaus.

Omasta puolestani luulen, että yhä varmemmin käyttäisin erillistä lihakauppaa, jos sellainen kotini läheltä löytyisi. Olisi niin yksinkertaista, kun saisi lihat konkreettisesti ostaneelta henkilöltä kuulla, mistä ne ovat tulleet ja milloin. Näin ainakin kuvittelen.

Sivustojen syövereissä

En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella kaikista erilaisista nettisivustoista, joita syntyy jatkuvasti kuin sieniä sateella. Ruokaankin liittyen.

Monessa on hyvää asiaa, usein paljon. Vähän harvempi on aidosti elävä. Kuka enää jaksaa käydä lukemassa nettisivuja, joissa mikään ei muutu, vaikka asia olisi kuinka tärkeää? Kiinnostavuus on varmaan se kaikkein vaikein juttu. Miten tässä tietotulvassa ylipäätään tehdään valtavia massoja houkuttelevia sivustoja?

Ymmärrän blogien suosion. Ne päivittyvät, siis elävät, ja toimivat aidosti vuorovaikutteisesti. Ne onnistuvat usein puhumaan juuri siitä, mistä monet yritysten ja yhteisöjen jättisivustot haluaisivat puhuttavan: luomusta, lähiruoasta, hiilijalanjäljestä – ja reaktioaika on oikeasti nopea.

Toisaalta on esimerkkejä siitä, että huolella ja monen ihmisen voimin rakennetut sivustotkin keräävät kävijöitä. Olin ilahtunut esimerkiksi vieraillessani pitkästä aikaa HK:n tiesydameen.fi-sivuilla. Siellä oli sitten viime käynnin tapahtunut muutoksia, ja sivut näyttivät elävän ihan kivasti. Sivustolla voi kokeilla esimerkiksi Nyyttärikonetta (sen avulla voi kuulemma jopa kutsua vieraat) ja osallistua lihakouluun (jossa voi katsella esimerkiksi Jyrki Sukulan vinkkivideoita). Blogeillekin on oma osastonsa, ja sivusto osaa jopa listata viimeksi päivittyneet blogit. Siitä kyllä miinusta, että HK:n omassa Soilen blogissa ei ole edes kommentointimahdollisuutta.

Vastikään löysin myös Raision ekologiseen ruokavalioon keskittyneen ekologia.fi-sivuston. Siinäkin on yritystä: voi esimerkiksi testata tietonsa hiilijalanjäljestä ja lukea ruoan ilmastovaikutuksista. Vähän pönäkästi etusivulla puhuvat Raision johtajat – mutta ehkä freesausta on luvassa!

Ja niin, olisihan näitä vastaavia vaikka kuinka paljon. Joskus tuntuu, että eri toimijoiden kannattaisi nettisivuasioissakin yhdistää voimansa. Olisi monen ihan hyvän sijasta yksi tosi hyvä.

Olen jo aikaisemmissa postauksissani maininnut sivustoja, joita oikeasti käytän. Yksi hauskimmista on Luonto-Liiton ylläpitämä kulutus.fi: blogien ansiosta tiheästi päivittyvä ja hauskoja vinkkejä (myös ruoanlaittoon) jakeleva sivu. Muistathan esimerkiksi sen, että liesi kannattaa puhdistaa ekologisesti ja tehokkaasti sokeripalalla? Ja jos Karpolla on asiaa kuului aikanaan suosikkeihisi, kannattaa piipahtaa Kulutusjuhlassa!

Herukkaintoa etsimässä

Olen lapsesta asti kerännyt punaisia ja mustia viinimarjoja, välillä pakotettuna, välillä vapaasta tahdostani. Isovanhempieni luona on meillekin jyvitettyjä pensaita, ja isoisä-vainaalla oli tapana vahdata, että viimeinenkin marja tulee tarkasti poimittua.

Tästä seurasi se, että viinimarjoja tuli paljon ja niille oli tehtävä pian säilöntätoimenpiteitä. Järjestettiin mittavat keittäjäiset. Pullotolkulla mehua. Jossain teini-iän korvilla kävi niin, että viinimarjamehu alkoi kerta kaikkiaan kyllästyttää ja pullot tahtoivat jäädä koskemattomina kaappiin. Miten sääli!

Nyt yritän innostua viinimarjoista uudestaan. Se olisi ekologinen into. Pensaita olisi vähän joka paikassa, löytyisi punaista, valkoista ja mustaa. Vain kouran ojennus riittäisi, ja kypsät marjat hyppisivät sankoon. Ongelma tulee vastaan, kun herukoita pitäisi käyttää johonkin muuhun kuin suoraan pensaasta syömiseen. Tarvitaan hyviä reseptejä!

Tässä muutama lupaavan kuuloinen idea, joita voisin hyvinkin kokeilla. Toivottavasti näistä on iloa muillekin herukkamehuähkyisille. Lisää hyviä vinkkejä otetaan kommenttiloodassa vastaan enemmän kuin mieluusti.

*Ystävä vinkkasi, että punaherukat ovat mainioita jäätelön ja kuuman kinuskikastikkeen kanssa. Kuulostaa uskottavalta.
*Mustaherukka-banaanivälipalaa kokeilen oikeasti, sillä vastaava mustikalla tehtynä on ikiaikainen suosikkini.
*Voisilmäpelin Punaherukkasorbetti on oikeastaan aika kiva idea.
*Punaherukka-marenkipaistokset, joihin uppoaa myös parvekkeella rehottavaa minttua, voisivat olla maittavia lomapäivän kahvileipinä.
*Tällainen vadelmilla höystetty punaherukkahillo voisi toimiakin.
*Vispipuuroa voisi kokeilla myös mustaviinimarjoista. Siihen saisi käytettyä ihanaa, tuoretta hunajaa.
*Valkoherukka-sipulichutneystä en ole ihan varma, mutta jotain kiehtovaa siinä on...

Pieni olut, kiitos!

Tiedättehän suomalaisen tuopin. Se on se sellainen puolen litran vetoinen ohut lasi, jolla on vatsamakkaran näköinen kohouma ylävartalossa. Se voi olla myös muovia, jolloin se usein esiintyy ilman vatsamakkaraa.

Suomalaiseen tuoppiin kaadetaan oluet, siiderit ja lonkerot merkistä riippumatta. Siinä kaikki näyttää samalta. Jos on sellainen kuin minä ja erehtyy tilaamaan pienen oluen, vatsamakkaratuoppi täytetään puolilleen. Se näyttää siltä, kuin joku olisi juonut siitä osan. Tulee välittömästi sellainen olo, että olisi kuulunut tilata kunnon puolilitrainen.

Ulkomailla tällaisia ongelmia kohtaa harvoin. Kun tilaa oluen, sen saa pienimmissäkin paikoissa asianmukaisessa lasissa. On väliä sillä, mitä merkkiä tilaa ja mitä kokoa. On jalallista, siroa lasia ja massiivista kolpakkoa. Siideriä saa Ranskassa monesta paikasta keraamisessa kupista, kuten bretagnelainen tapa on. Minä iloitsen eritoten siitä, että pienelle juomalle on varattu pienet lasit. Olisiko sellainen mahdotonta suomalaisessa peruspaikassa? Minusta lasillisen juomisen ravintolassa pitäisi olla myös esteettinen elämys.

Juna-aterialla Ruotsissa

Terveisiä junamatkalta Ruotsista! Naapurimaan junassa oli monia hyviä puolia, mutta yksi parhaista oli ravintolavaunu. Sieltä sai maukkaita aterioita – lasagnea, lihaa ja perunaa ja sen sellaista perushusmanskostia – kelpohintaan (6,40 e). Vaunun yhdellä seinällä oli mikroja, joissa ateriat sai itse lämmittää. Voisi olla ankeaa, mutta kun sain oman, jauhelihapihvi-peruna-vihannes-ateriani eteeni ja ensimmäisen haarukallisen suuhuni, olin enemmän kuin tyytyväinen.


Lihassa maistui ja tuntui oikea sipuli ja se oli mainiosti maustettua: erittäin maukasta. Perunamuussia söin yhtä mieluusti kuin kotona tekemääni, se oli nimittäin kaukana teollisesta vesimössöstä. Ja mikä ilo saada pitkäksi venähtäneen junamatkan (kyllä, myös Ruotsissa junat näköjään myöhästelevät) ratoksi lämmintä ruokaa! Ruotsalaisen X2000-junan iloisen värisestä, hyvin järjestetystä (jopa kierrätyspiste) ja upeasti palvelevasta (miten hyväntuulista henkilökuntaa!) ravintolavaunusta kelpaisi suomalaisten ottaa mallia.

Ruotsalaisessa ravintolavaunussa.

Vähän toista oli ateria seuraavassa paikassa, sinivalkoisella laivalla kohti Helsinkiä. Lämmintä ruokaa ei saanut alle 12 euron, ja silloinkin oli tyytyminen mauttomaan ja kohtuuttoman tukevaan lihapulla-muussi-puolukkasurvos-annokseen (pyrin valitsemaan vaihtoehdoista yksinkertaisimman; se on paikassa kuin paikassa yleensä edes kohtuullista). Miksi matkantekovälineissä niin usein tarjotaan heikosti maustettua ruokaa, jossa makujen harmoniaa ei ole paljon mietitty? Laivassa kuvittelisi olevan mahdollisuuksia edes herkulliseen kotiruokaan ja viihtyisiin ravintoloihin (nyt kokeilemassamme oli kai niin kiire, että edellisten asiakkaiden jätöksiä ei keretty korjailla, mikä kyllä vaikuttaa ainakin minun tunnelmaani). Onko jollakin mereltä hyviä ruokakokemuksia?Panisin mieluusti korvan taakse seuraavaa reissua varten. Voisin tehdä jopa laivavalintani hyvän ravintolan perusteella.

Herkkuja huoltoasemalta

Viime torstain Hesarissa tuskailtiin tuttua ongelmaa: suomalaiset huoltoasemapöperöt ovat turhan usein varsinaisia kesäreissujen antikliimakseja. Toimittaja jopa nimesi ilmiön. Hänen mukaansa kyse on kolmioleivittämisestä. Se on sitä, että joka himputin tienvarsiravintolassa on tarjolla noita samoja, muovikolmioon pakattuja leipiä, jotka säilyvät melkein seuraavalle sukupolvelle saakka.

Itse olen täysin kyllästynyt myös aurajuustokanaan, jota muuan tehokkaasti valtateiden varsille levittäytynyt ketju markkinoi. Aurajuustottamisen lisäksi se myös pestottaa. Minulla ei sinänsä ole mitään aurajuustoa tai pestoa vastaan. Silti en halua matkallani syödä ruokaa, jossa kasalla vahvanmakuista kastiketta on peitetty se tosiasia, että ruoka on joko huonolaatuista tai seisonutta – pahimmassa tapauksessa näitä molempia.

Valituksen sijaan (tai ainakin lisäksi!) voisimme ehkä käyttää Porkkanamafian taktiikkaa: käydään joukolla niissä paikoissa, joiden tarjonta miellyttää. Niitäkin nimittäin on, ainakin jos malttaa hieman poiketa valtatieltä. Herrankukkaron perjantairesepti on saanut kirjoitukseensa samasta aiheesta jo hyvän nipun vinkkejä, joista kelpaa ottaa vaarin. Minun kesämatkojeni varrelle saattaisi sattua ainakin Johannan suosittelema Ylöjärven Eloisé. Lisää hyviä reissuruokapaikkoja sopii paljastaa!

P.S. Kun kirjapino riippukeinun vierellä uhkaa madaltua, kokeile vierailua Ruokaisia romaaneja -lukupiirissä!

Paljasta kesäruokakohteesi

Kirjoitin pari viikkoa sitten lähellä tuotetuista ruoka-aarteista. Kun ihmiset nyt vähitellen siirtyvät lomalaitumille ja mökkipaikkakunnille, olisi kovasti hauska kuulla paljatuksia parhaista ruokaisista retkikohteista tai suoramyyntitiloista. Minulla ei ainakaan ole hyvää käsitystä siitä, mitä kaikkea Suomessa oikein on tarjolla.

Haastan siis sinut, hyvä lukijani. Paljasta jonkin kirjoitukseni kommenttilootassa hyvä kesäkahvila, kiva luomutila, mukava maatilaretkikohde. Yksi on jo mielessäni: Kotiäidin Luomulaaksossa kehuttiin joku aika sitten tuusulalaisen Lassilan tilan luomumunia. Tilalla on myös kanoihin erikoistunut kotieläinpiha! Odottelen, että minuakin kohtaa tänä kesänä monta sellaista ruokailoa, jotka on kiva tänne listata.

Makoisaa juhannusta!

Terveisiä asiakkaalta

Istahdimme parin ystävän kanssa eilen töiden päätteeksi merelliselle terassille Helsingin Töölössä. Puitteet olivat mahtavat: kaunis merinäköala ja auringonpaiste.

Ystävä tilasi pienen piiraan (5,50e) ja kaakaon (2,30e). Tarjoilija lykkäsi kylmänkohmeisen piiraan lautaselle, ojensi meille ja viittoili huoneen perälle: "Tuolta saa kaakaota ja tossa on mikro." Ystäväni piti siis lämmittää piiraansa itse ja sekoittaa itselleen (vesi-)kaakao. Toiselle ystävälle tarjoilija toi hetken päästä jäähtyneen piiraan, kun hän ei ollut ymmärtänyt sitä itse mikrosta hakea. Se oli laitettava uudelleen mikroon.

Tuli vähän tylsä olo. Hieno paikka ja upeat mahdollisuudet, mutta omatoimimikroilu ei kahvilassa oikein houkuta. Sitä voi tehdä tarpeeksi kotonakin. Vaikka eilinen tilanne ehkä oli vertaansa vailla, harmittelen usein sitä, että suomalaiset ovat niin tottumattomia luomaan ruokaan ja juomaan liittyviä elämyksiä, jotka saavat kruununsa erityisen hyvästä palvelusta.

Olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että juoman seurana ei meillä juuri koskaan tarjota pientä suolaista: pähkinöitä, oliiveja, mitä vaan. Ranskassa tuskin mitään juomaa saa eteensä ilman pientä nakerreltavaa. Kahvin kanssa tulee pala suklaata, viinilasillista ryyditetään oliiveilla tai leikkelepaloilla, oluen kanssa tarjotaan suolapähkinöitä. Kreikassa ravintolassa saa usein ilmaiseksi alkujuoman tai jälkiruoan. Asiakkaana siinä kokee helposti olevansa kaivattu ja tärkeä.

Laura Kolbe kirjoittaa samasta asiasta tuoreessa blogikirjoituksessaan. Hän tarjoilee palvelukulttuurin puuttumisen syyksi kokemuksen puutetta: "Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja", Kolbe kirjoittaa. Hän huomauttaa, että kampaamoissa ja kosmetologilla kyllä saa usein hyvää palvelua.

Analyysi tuntuu toimivalta: kauneuspalvelut ovatkin ravintoloita ja kahviloita useammin pieniä yrityksiä. Niissä työskentelee ihmisiä, joille on oikeasti väliä sillä, mitä asiakas palvelusta tuumaa. En tiedä, olisiko sama asenne juurrutettavissa ketjupaikkoihin ja jos, niin miten. Voisiko ketjussa työskentelevällä tarjoilijalla olla valtuudet antaa teehen hunaja ilmaiseksi tai pitkän kaavan mukaan lounastavalle kahvi kaupan päälle? Sitä kannattaisi monen ketjuyrittäjän miettiä entistä tarkemmin.

Mallia voi hakea esimerkiksi Seurasaaren kupeessa sijaitsevasta Tamminiementien kahvilasta (josta postauksen kuva on peräisin). Siellä tarjoilijatytöt toteavat asiakkaalle iloisesti, että kahvin ja teen hintaan kuuluu loputon santsausoikeus ja kolmen euron korvapuustin päälle saa halutessaan vaikka kermavaahtoa ilman lisämaksua.

Kesäruokaa läheltä

Kesä tuli. Se on viikon helpottavin ruokauutinen. Pimeä kausi on ollut niin täynnä tietoja ruoan ilmastovaikutuksista, että ainakin minusta alkoi tuntua ettei näillä leveysasteilla passaisi syödä oikein mitään.

Kesällä kotimaisia vihanneksia on kaupassa mukavasti, ne maistuvat herkullisilta eivätkä enää maksa maltaita. Niitä ei ole kuskattu maailman ääristä eikä niiden kasvattamiseen ole käytetty tolkuttomia määriä sähköä. Kesällä ei olisi kohtuuttoman vaikea syödä edes todella lähellä (parhaimmillaan omassa puutarhassa) tuotettua ruokaa. Voisi korjailla talven ilmastollisia rikkeitä...

Englanninkielisessä maailmassa markkinoidaan 100 Mile Dietia, jossa ihmiset sitoutuvat syömään vaikkapa kerran viikossa ruokaa, joka on tuotettu 100 mailin etäisyydellä heidän kotoaan. Luulen, että monelle suomalaismökkiläiselle 50 kilometriäkin riittäisi aika herkun kesäaterian pykäämiseen vaikka joka päivä. Kuka kokeilisi?

Puolivirallista ruokaa -blogissa pohditaan, miksi pientilojen tuotteet ovat päässeet niin huonosti kauppoihin. Asiaa on nyt alettu selvittää. Onneksi monen kesäpaikkakunnan kupeesta löytyy jo nyt mainioita toreja ja suoramyyntitiloja, joilta saa melkein niillä sijoilla tuotettua ruokaa.

Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Jostakin on saatava tietoa siitä, mistä voi ostaa lähimunia tai lähilihaa. Entä saako jostain vielä vastalypsettyä maitoa? Palveluja näiden tietojen tarjoamiseen tarvittaisiin enemmänkin, mutta kannattaa aloittaa tästä Ruokatiedon palvelusta, josta voi etsiä luomua myyviä tiloja alueittain. Esimerkiksi Itä-Uudeltamaalta palvelu löytää 10 tarjokasta. Lähiruoan ostopaikkoja – muitakin kuin luomuja – taas löytyy MTK:n sivujen kautta.

Suomi on toki myös torien luvattu maa, ja niitä voi etsiä uudelta tuletorille.fi-sivustolta. Vielä se ei kyllä vaikuta pelittävän aivan asianmukaisesti. Pian olisi syytä, toreja tarvitaan jo!

Jos kesä kuluu Helsingissä, nyt on täälläkin uusi mahdollisuus ostaa lähiruokaa. Eat&Joy on tänään avannut Lasipalatsiin maatilatorin, josta kuuluu saavan kaikkea kyytöstä pienpanimojen oluisiin. Mahtavaa!

Uusin, aiheeseen liittyvä blogituttavuuteni on Vihreän langan verkkotoimittaja Lasse Leipolan blogi. Hän on huhtikuun lopussa aloittanut vähähiilisen ruokavalion ja raportoi sen sujumisesta. Sopii lukemiseksi lähiruoka-aterioitteni väliin!

Villiä lamasalaattia

Maasta puskee vihreää ja mediasta melkein samaan tahtiin juttuja villivihanneksista. Olen oppinut, että ne ovat huipputerveellisiä (usein paljon terveellisempiä kuin epävillit), melkein kaikkien ulottuvilla ja tietenkin älyhalpoja. Täydellistä lamaruokaa, tarjolla kesäkuun alkuun asti!

Taivaallisessa kreetalaisessa keittiössä villivihannekset kuuluvat suorastaan ruokakulttuuriin, kertoo Juhana Harju. Miksipä ei meilläkin, puhtaan luonnon mallimaassa?

Salaattiin sopivat varjoisilla paikolla kasvaneet voikukanlehdet ja -nuput, lättyihin nokkoset, teehen rauduskoivun lehdet. Horsmanversot käyvät parsan korvikkeeksi. Ja voikukista voi tietenkin tehdä simaa! Keräysvinkkejä tarjoilee viime torstain Aamulehti ja mainioita ohjeita (horsmapiiras ja voikukkasalaatti ja nokkosmunakas) edulliseen ruokaan erikoistunut Laman lumo -blogi.

Varsin monipuolista villivihannestietoa tarjoilevat myös aiheesta kirjankin kirjoittaneen Raija Kivisen Hortoilu-sivut. Hyviä reseptejä saa mieluusti ilmiantaa myös tämän blogin kommenttilootaan.

Luin Hesarista, että Tamperella onnistutaan kokkaamaan kouluruokaa 62 sentillä per annos. Jutussa pohdittiin, täyttyvätkö siinä kouluruoan laatuvaatimukset. Ehkä kohta mennään siihen, että koululaiset keräävät itse salaattinsa ojanpientareilta, säästösyistä. Ainakin saisivat laatua lautaselle.

Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

E niin kuin...

Kudontapiirin kahvitauolla keskusteltiin ruokatottumuksista. Mukana oli kymmenkunta eri ikäistä naista. Eläkeläisrouva kertoi ostaneensa kiireessä valmiiksi paistettuja pihvejä lähikaupasta: "En pystynyt syömään, niin tunkkaisilta ne maistuivat!" Toinen eläkeläisrouva varoitti, että mitään valmista ei kannata koskaan ostaa: "Itse laittaminen on niin helppoa!"

Yhteen ääneen porukassa myötäiltiin, eri mieltäkään ei uskallettu olla. Samaan hengenvetoon kauhisteltiin valmiiksi marinoituja lihoja; vain yksi tunnusti hunajamarinoidun kanan suosikikseen. Ihmettelin, missä ne ihmiset ovat, joiden takia kauppojen hyllyt notkuvat soosiin sotkettuja lihoja. Eivät kudontapiirissä ainakaan.

Lisäaineista kenelläkään ei ollut hyvää sanottavaa, tosin ei paljon tietoakaan. "Natriumglutamaatti on E621, se on pahin", varoitti kotiruokaintoinen eläkeläinen.
"Ei kai sitä nyt ole vuosikymmeniin enää ollut ruoassa, sehän on kamala myrkky", huomautti ruoanlaittoa harrastava nuori kemisti. Paljastin, että espoolaisissa kouluissa natriumglutamaatti kiellettiin vasta tänä vuonna. "Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella", kutojat huokailivat epätoivoisina.

Majoneesi, kantarellikeitto.

Ruoan puhtaus ja kemikaalit ovat viime kuukausina kurkistelleet vähän joka paikasta. Mediassa vaikutusvaltaiset ihmiset avautuvat lisäainetuskistaan, kuten teki Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmankin puhemies Jaakko Nuutila Kalevassa. Juttu paljasti, että joka päivä saamme ruokamme mukana 350 erilaista lisäainetta, mikä tekee 6-7 kiloa vuodessa. Se on paljon. Nuutila luopuisi mieluusti näistä kaikista.

Blogipuolella ruoan lisäaineita on selvitellyt ainakin Noora Shingler. Ruoan aitoutta pohti taannoin myös Visa Nurmi. Samaan sarjaan kuulunevat viime aikojen intoilut raakaruoasta, joka lienee kaikista varmimmin lisäaineetonta. Sen tyypillisin blogi-ilmentymä ovat vihersmoothiet, tähän tapaan.

Lisäainejutut kuuluvat siihen sarjaan asioita, joista on vaikea ottaa selvää. Minun sukupolvelleni niitä on syötetty pikkuvesselistä asti. Tuntuu hurjalta julistaa niitä tässä vaiheessa täysin pannaan – varsinkin, kun sellaisen julistuksen seurauksena pelkästään leivän ostaminen vaikeutuisi aika tavalla.

Elintarviketurvallisuusviraston sivuilla muistutetaan, että lisäaineet ovat tutkitusti turvallisia ja niiden avulla elintarvikkeisiin saadaan jokin toivottu vaikutus – ne eivät siis ole turhia. On lisäaineiden ansiota, että ruoassani ei kasva bakteereja eikä muita tauteja aiheuttavia mikrobeja. Lisäaineiden ansiota on sekin, että ruokani maistuu ja näyttää paremmalta ja siinä on parempi koostumus. Vai niin. Mutta entä jos en haluakaan valmiiksi parempaa makua ja koostumusta? Suolaa ja mausteita minulla on omastakin takaa.

Päivällinen kello viisi

Lapsena arkeni jakaantui kahtia: aikaan ennen viittä ja viiden jälkeen. Kello viisi oli rajapyykki siksi, että silloin naapurintytön, parhaan leikkikaverini, kotona oli ruoka. Hänen piti olla silloin kotona. Aika koulun loppumisesta viiteen oli valtavan pitkä, ja parhaina päivinä leikit jatkuivat ruoan jälkeen.

Tämä aikajako rytmitti arkeamme. Nykyään, aikuisena, huomaan ihailevani sitä, että päivän tekemisiä määrittelevät selkeät ajat. Niin kuin leireillä, joilla aina syödään tietyllä kellonlyömällä. Sellaisessa järjestelmässä ruoalle ei koskaan tarvitse raivata aikaa, vaan hyvä yhdessäolon hetki lukee ohjelmassa ja toteutuu ilman ponnistuksia.

Yhdessä syöminen on jotenkin selkeä tilanne kaikenlaisissa porukoissa. Lautasen äärellä ei tarvitse tuskailla, jos ei keksi sanottavaa, ja toisaalta voi jakaa paljonkin asioita. Yhteiseen pöytään käyminen on varsin perinteinen juttu, joka on valtauskonnossammekin paljon esillä. Kristittyjen ehtoollinenhan nautitaan puoliympyrän muotoisessa pöydässä, jonka näkymättömälle puoliskolle voimme ajatella poisnukkuneet läheisemme. Minusta se on kaunis ajatus.


Moni asiantuntija kuuluu sanovan, että yhdessä syöminen parantaa melkein kaikki murheet. Kurkatkaa vaikka tätä kiinnostavaa artikkelia. On todettu sellaistakin, että säännöllisesti perheateriasta nauttivat tytöt sairastuvat harvemmin anoreksiaan kuin muut. Kuulostaa hämmästyttävältä, mutta hienoa jos pitää paikkansa.

En tiedä, onko nykyään vielä sellaisia lapsia, jotka kipittävät joka päivä perheen yhteiselle aterialle viideksi. Esimerkiksi Marjapuuro toteaa, että yhdessä syöminen on kovasti vähentynyt. Jokaisella on omat menonsa, jotka rajoittavat perheaikaa. Ja sitten on televisio ja netti, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi aika monen perheen pöytään.

Voiko kulttuurimme olla äkkiä niin muuttunut, että yhdessä syöminen ei enää ole entiseen tapaan tarpeellista? Seuralaisiahan on nykyään muuallakin kuin kosketusetäisyydellä: ruokayhteisöjäkin esimerkiksi internetissä. Onhan tavallaan kovin kätevää, kun ruokaa voi mikrossa lämmittää vain omiin tarpeisiinsa, silloin kun itselle sopii. Ehkä entisaikaan syötiin yhdessä käytännön pakosta – se oli välttämätöntä, jos kaikki halusivat lämmintä sapuskaa. Sitä paitsi joidenkin mielestä yhdessä syöminen ei aina ole paras vaihtoehto. Anna-Leena Härkösen romaanissa Ei kiitos Heli tuskailee tuttavaperhettä, jossa lapset otetaan aikuisten kanssa samaan pöytään häiritsemään koko ruokailutilannetta. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei voi keskittyä kommunikoimiseen, kun kaikki aika menee lapsista huolehtimiseen.

Oli miten oli, ruoasta puhuttaessa kaksin on minusta yleensä parempi kuin yksin. Lämpimät kevätilmat tarjoilevat mainion mahdollisuuden esimerkiksi piknikeille, joilla yleensä viihtyvät niin lapset kuin aikuiset. Jos ulkotarjoamisiin kaipaa vaihtelua, kannattaa kurkata Pastanjauhajiin. Siellä on nimittäin menossa toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs. Haastevastauksista kelpaa kopioida herkut vaikka äitienpäiväksi. Hyvää alkanutta toukokuuta!

Edit: Marttojen blogissa pohditaan kiinnostavasti samaa aihetta.

Väriä lautaselle

Ruoasta puhuminen menee helposti valittamiseksi. Tiedättehän: se alkaa siitä, kun lapset koulussa tuskailevat kouluruokaa. Se on uskonnonomainen mantra, johon kaikkien kuuluu yhtyä. Näin aikuisena sama jatkuu, mutta valittamisen kohteet vähän muuttuvat. Minä tuskailen sitä, että lähikaupan raaka-aineiden tuoreus ei tyydytä. Tai sitten epäilyttää puhtaus tai pakkauskoko. Kyllä te tiedätte. Siksi en kirjoita nyt lisäaineista enkä sikainfluenssasta. Niistä ehtii varmasti vaahdota myöhemminkin.

Kriittisyyttä tarvitaan, tietenkin. Mutta ruoan tarjoamaa mahtavaa nautintoa ei pidä unohtaa! Meillä on ruvettu kevään kunniaksi mässäilemään salaateilla. Ne maistuvat taas mainioilta. Olemme taas muistaneet sen, että värikäs ruoka on parasta mahdollista: iloista silmälle ja vatsalle. Tulee hyvä mieli ahmia lautasellinen, joka on peitetty salaatilla, basilikalla, tomaatilla ja paahdetuilla pinjansiemenillä, savukalalla ja valkosipulipavuilla. Vatsa täyttyy ilman ähkyä. Liputan värien puolesta! Ikkunalautojen vihreästä ovat jo viikon ajan huolehtineet pienet basilikan, rosmariinin ja rucolan versot. Suomalaista hullumpaa kevätintoilijaa ei taida ollakaan...

Loppukevät tuo tullessaan monet juhlat, joissa ruoilla ja juomilla on oma iso tehtävänsä. Simaa kai juodaan vähän ympäri maailman, mutta varsin suomalaista ruokakulttuuria taitaa olla tämä sitruunaisen siman, munkkien ja tippaleipien vapunaikainen kolmiyhteys. Äitienpäivään kuuluvat valkovuokot, mutta ruokaperinteitä en siihen osaa liittää. Osaako joku muu? Olen ihmetellyt, miksi simaa (kuten myös glögiä jouluna) juodaan niin lyhyen aikaa. Eikö sitä voisi valmistaa monta satsia, äitienpäiväksi yhden ja ylioppilasjuhlien kilistysjuomaksi toisen?

P.S. Maku-lehdellä on aivan oivallinen reseptiarkisto, jossa reseptejä voi etsiä esimerkiksi valmistusajan, pääraaka-aineen ja valmistusmenetelmän mukaan. Kannattaa kokeilla! Testasin männäviikolla chili con linssiä: oikein maukasta!

Uudenlaista kouluruokaa?

Mies kävi koulua, jossa oli paljon katolisia. Heille tarjoiltiin perjantaisin, paastopäivänä, kalaruokaa. Mies – kulinaristi – muistaa jo lapsena ihmetelleensä, miksi katolisille piti valmistaa ruoat erikseen; eivätkö kaikki oppilaat olisi kerran viikossa voineet syödä lihatonta ruokaa? Muisto tuli esille, kun viikonloppuaterian ääressä keskustelimme Vihreiden nuorten ehdotuksesta: kouluihin (ja muihin kaupungin ruokaloihin) yksi liharuokapäivä viikossa, muina päivinä tarjolle kasvisruokaa.

Perjantain Hesarissa Korson lukiolaisilta oli kyselty, voisiko koulussa olla edes yksi kasvisruokapäivä viikossa. Korsolaisnuoret kehuivat koulunsa kasvisruokaa ja kertoivat, että sitä saa valita sellainenkin, joka ei ole kasvissyöjäksi ilmoittautunut. Moni kuitenkin epäili, että pelkän kasviruoan tarjoaminen nostattaisi koulussa kapinan.

Omalta kouluajaltani muistan sen, että kasvisruokaa ei missään tapauksessa saanut ottaa, jos oli sekasyöjä. Kasvissyöjät olivat outoja, jotka joutuivat hakemaan (usein ankeannäköiset) annoksensa keittiöstä. Siksi Korson malli kuulostaa hyvältä: oppilas saa itse valita kahden tasaveroisen vaihtoehdon väliltä. Yhä enemmän on niitäkin nuoria, jotka ovat jo kotona oppineet syömään kasvispainotteisesti.

Hesarin juttu nostatti vilkkaan keskustelun. Moni kavahti Vihreiden nuorten opettavaista tyyliä: "Miksiköhän kasviissyöjistä löytyy aina ihmisiä jotka katsovat että heillä on oikeus pakottaa toiset noudattamaan omaa ruokavaliotansa. Mitenkäköhän he panisivat suunsa jos samaa sovellettaisiin heihin?" Toisaalta kommenttien joukosta löytyi toistakin kantaa: "Kasvisruoasta tykkäämättömyys on asenteesta ja positiivisten kasvisruokakokemusten puutteesta johtuvaa. Kuinka monta pientä kinkkusuikaletta pitää pizzassa kasvisten lisäksi olla, että se muuttuu kasvisruoasta liharuoaksi, ja alat siitä tykätä?"

Jotkut aihetta kommentoineet toteavat, että lapset kuluttavat ympäristöä joka tapauksessa vähemmän kuin aikuiset, ja että kasvisruokapäivä sopisi siksi mieluummin vaikka eduskuntaan. Minusta kyse ei kuitenkaan ole mistään rankaisumallista. Kasvispainotteinen kouluruoka tarkoittaisi uudenlaisen ruokakulttuurin opettamista: sellaisen, jossa myös ei-lihaisat ruoat ovat varteenotettavia vaihtoehtoja.

Ihmiset ovat aina syöneet sitä, mikä on järkevää. Entisaikojen suomalaisille se tarkoitti sitä, mitä oli saatavilla: Lapissa ei vilja tahtonut pärjätä, ja siellä syötiinkin leivän sijasta esimerkiksi kuivattua kalaa. Popsittiin poroa, puolukkaa ja lakkaa. Nykyään on saatavilla kaikkea. Elintarvikkeita tuodaan vaikka maapallon toiselta puolelta. Mikä tässä tilanteessa on järkevää syömistä?

Ainakin se on tiedossa, että liha kuormittaa ympäristöä melkoisesti. Lisäksi sen syöminen nostaa ruoan hintaa: kun lihaa syödään paljon, rehuviljaa tarvitaan enemmän. Jos sadot jäävät pieniksi, tämä nostaa ruoan hintaa, kuten kävi viime vuonna. Esimerkiksi Kirsi Haapala arvelee, että liharuoan pitäisi olla se erikoisherkku, jota saadaan kerran viikossa.

Olisiko siis niin paha asia opettaa lapsille, että kasvisruokakin voi olla täyttävää ja herkullista? Ovathan kasvisruoat paljon muutakin kuin niitä ankeahkoja ja aina samoin maustettuja pihvejä tai sosekeittoja, jotka pitävät nälkää tunnin. Maistakaa vaikka falafel-pullia. Niiden kanssa sopii hyvin jukurtti- tai tomaattikastike.

P.S. Olisipa muuten hyvä, jos kotitaloustunnilla opettaisiin jauhelihakastikkeen lisäksi valmistamaan herkullista arkiruokaa kasvispainotteisesti. Joko näin tehdään?

Oikea määrä

Kun kävin teinityttönä ensimmäistä kertaa Kanadassa, olin eniten ihmeissäni tavallisessa ruokakaupassa. Ja miksi? Koska kaikki pakkaukset olivat valtavia, ja hyllyt, käytävät ja kärryt tietenkin niiden mukaisia. Ilman autoa ei voinut harkitakaan kantavansa monen litran mehupänikkää majapaikkaan. En ikinä ollut nähnyt niin valtavia paketteja lihoja tai aamiaismuroja. Heille ne olivat arkipäivää.

Suomalaisen mielestä nakkeja on paketissa 10 tai korkeintaan 12 (minusta liikaa yhdelle, liian vähän kahdelle). Maitoa tai mehua ostetaan kerralla litra. Jauhelihaa saa 400 grammaa, ja jos on suurperheellinen automarketihminen, voi ostaa 700 grammaa. Useat vihanneksetkin on pakattu niin, että niitä saa ostaa joko puoli kiloa tai kilon kerrallaan. Uskoakseni tähän liittyy jokin säännöskin: näin hintoja on helpompi vertailla. EU-direktiivi antaa nykyään valmistajalle vapauden valita pakkauskokonsa, ja ainakin ranskalaisen Le Monden blogissa pelätään valmistajien huijaavan vastaisuudessa kuluttajat ostamaan samalla hinnalla 10 grammaa vähemmän. Niin tottuneita olemme jo siihen, että tietyt tuotteet tulevat tietynkokoisissa pakkauksissa.

Toisaalta tietyt, tutut koot määrittävät joskus liikaakin sitä, miltä arkiruokapöytämme näyttävät. Sinkkuystävät valittavat, että pakkauskoot ovat heille painajainen. Elintarviketeollisuus määrää heidän mielestään niiden kautta, millainen elämä on normaalia. Yksineläjät kokevat tulevansa pakkauksien myötä lajitelluksi kategoriaan puutteelliset taloudet. Pitäisi olla enemmän syöjiä, että niiden ostamisessa olisi järkeä. On ankea ajatus tehdä jauhelihakeitto, jos tietää joutuvansa syömään sitä kolme seuraavaa päivää kaikilla aterioilla. Ajatellaanko sinkun suosivan mielellään käteviä valmisruoka-annoksia, juuri sopivia yhdelle? On kohtuutonta, jos puolisottomuus pilaa arjen ruokanautinnotkin!

Minun tuskani liittyy maustepusseihin, jotka ovat kooltaan jotain alle kymmengrammaisia ja sopivat lähinnä vanhoihin suomalaisiin ruokaohjeisiin, joissa yrttejä käytettiin hyvin maltillisesti. Meillä yksi lähikaupan yrttipussi riittää muutamaan ruokaan, ja yhtään eksoottisempi sapuska saattaa vaatia koko pussin sisällön. Onneksi monet uussuomalaiset ovat perustaneet pääkaupunkiseudulle kauppoja, joista mausteita saa kunnon kokoisissa pusseissa ja kohtuuhinnalla. Olen ilahtuneena asioinut esimerkiksi kauppakeskus Sellon Star Orient Foodissa.

Taitaa olla ihan aiheellista pitää mielessä, että oikea määräkin on kulttuurikysymys: 400 gramman jauhelihapaketti ei ole mikään jumalallisesti määrätty itsestäänselvyys. Voisimmeko kunnostautua palautteen antajina? Olemmeko minä ja sinkkuystäväni todella ainoita, jotka tätä tuskailevat?

Kuka pilkkoo pakastevihanneksesi?

Jos ruoastani löytyy lasia, minun pitää vain niellä se mukisematta. Suunnilleen tähän olen päätynyt seuraamalla lehtiä viime päivinä. Aikaisemmin kuvittelin, että lasi voi olla elimistöön joutuessaan kovin vaarallistakin. Nyt lehdissä haastatellut ruokaviranomaiset toppuuttelevat että eihän tässä mitään kauhean ihmeellistä ole, ja että lasilöydöksissä on kyse yksittäistapauksista. Olen vähän ihmeissäni.

Minusta on hyvin ikävää, jos ruoastani löytyy vieraita esineitä, olivat ne sitten lasia tai jotain muuta. Ja vaikka kyse olisi yksittäistapauksistakin. Eikö se ole ihan luonnollista? Ja eikö ole oikeastaan aika hyvä, jos minä kuluttajana osaan edes sen verran vaatia, että ruoassani ei ole lasia? Välillä nimittäin tuntuu, että hiljainen suomalainen ei kehtaa paljon pyytää, vaan syö vaikka kärpäsen keitostaan. Kiitos lasinsiruille, jos ne opettavat meidät vaatimaan laatua!

Ajattelisin, että nyt olisi loistava aika esitellä, miten ne hernemaissipaprikat sinne pakastevihannespussiin päätyvät. Mistä ne tulevat? Kuka ne pilkkoo? Kuka pakkaa? Missä? Minä ostaisin pakastevihanneksia mieluusti vastaisuudessakin, jos joku kertoisi avoimesti tästä prosessista – ainakin, jos totuus ei olisi ihan kamala. Nykyisestä viestinnästä tulee sellainen vaikutelma, että puhutaan nyt enemmän satunnaisista häiriövalituksista (joissa siis soitellaan elintarvikeviranomaisille ilkeät mielessä), sillä muuten pitäisi paljastaa, että ruokaamme päätyy valmistusprosessissa enemmän vieraita esineitä kuin kuluttaja arvaakaan. Minua on alkanutkin kiinnostaa, mitä yksittäistapaus tässä yhteydessä tarkoittaa.

Valikoituja uutisia aiheesta:
Ruokatieto
Savon Sanomat
Ilkka
Karjalainen
HS

P.S. Viime viikolla päättynyt (pienimuotoinen) kyselyni osoittaa, että lautasen tyhjäksi syöminen kuuluu ainakin lukijoideni ruokakulttuuriin. Kukaan heistä ei tunnustanut jättävänsä ruokaa! 14 vastaajasta suurin osa sanoi pyrkivänsä syömään lautasen tyhjäksi, vaikka aina ei pystykään, ja viisi vastaajaa ilmoitti syövänsä aina ylpeänä kaiken.

Hyvää kaukaa, hyvää läheltä

Terveisiä Amsterdamista. Siellä syötiin hyvin. Osuimme monesti oivallisiin ja silti rentoihin ruokapaikkoihin - sellaisiin, joita Helsingissä on turhan vähän. Pienessä algerialaispaikassa oli vain muutama, myytävien pohjoisafrikkalaistuotteiden ympäröimä pöytä mutta sitäkin hehkeämpi tunnelma. Tiskissä oli kuskusta, riisiä, makrillia, munakoisoa, hummusta ja kanaa, joista asiakas sai valita oman yhdistelmänsä. Herkullista!

Ravintola Raïnaraï, Amsterdam

Lofissa ruokalista vaihtuu joka päivä sen mukaan, mitä kokit torilta löytävät. Ravintolan välittömässä ilmapiirissä kaikki ruoat maistuivatkin tuoreilta enemmän kuin suolalta tai mausteilta. Kiinnostava kokemus!
Sama Seboa kehutaan Amsterdamin parhaaksi indonesialaiseksi, ja viehättävä se olikin. Pähkinäiset kastikkeet meinasivat viedä kielen mennessään...
Ilahduttavaa oli myös todeta, että amsterdamilaiskaupasta sai ostettua pieniä, haarukoilla varustettuja rasioita täynnä pilkottuja hedelmiä. Sellaiset tulevat yllättävään tarpeeseen matkalla, jossa ruokavaliota tekee mieli välillä höystää jollakin helpolla, tutulla ja kuituisella.

Ravintola Lof, Amsterdam

---
Suomessa on tietysti puhuttu viime viikot kanaloiden ja sikatilojen salmonellatapauksista. Puhua pitääkin. Sopivasti samaan aikaan, viime viikonloppuna, vietettiin Luomupäiviä Tampereella. Siellä sanottiin ääneen esimerkiksi sellainen asia, että luomu on helppo toteuttaa kouluruokailussa ja valittiin Vuoden Luomutuote: Raikastamo Oy:n Omentäysmehu. Esimerkiksi Kannuvalimossa uumoillaan, että salmonellakriisi voi olla hyvä mahdollisuus luomulle Suomessa: "Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut", kirjoittaa Visa Nurmi. Hän toivoo myös, että Suomessa huomattaisiin kriisin myötä, että kotimaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus - kuten esimerkiksi maku.

---

Blogeissa kiertelee aamiaishaaste. Tarkoitus on paljastaa aamiaisensa (päivän tärkeimmän aterian!) salat. Toisten tavoista saakin hyviä vinkkejä, ja haastettuja seuraamalla pääsee lisäksi aistimaan ihania tunnelmia. Kurkatkaapa vaikka Kulinaarimurulan, Ketsupin tai Uneliaan kokin aamiaisia. Kemikaalicocktailissa opastetaan aiheeseen sopivasti herkullisen luomubrunssibuffetin kokoamiseen. Ehkäpä jo ensi viikonloppuna...

Lautanen tyhjäksi

Ranskalaisella rautatieasemalla näin kerran miesjoukon oluella. Näyttivät vähän suomalaisilta, tai pohjoismaalaisilta ainakin. Pian tuli kuulutus, jonka seurauksena miehet keräsivät rauhallisesti kamppeensa, kaivoivat esiin lippunsa ja lähtivät laituria kohti.

Pöytään jäi viisi puolilleen juotua oluttuoppia. Minusta tästä saattoi helposti päätellä, että kaverit eivät olleet suomalaisia. Miksi? Koska suomalainen, kuulutuksen kuullessaan, olisi ottanut tuopin kouraansa ja hulauttanut sen kerralla kurkusta alas - nautinnosta viis! Kun kerran oli maksettu! Suomalainen ajattelee aina maksaneensa vain juomasta, ei koskaan sen lisäksi hyvästä mielestä/nautinnosta/kiireettömästä tunnelmasta. Ruokaa tai juomaa ei sovi heittää hukkaan.

Aika moni meistä on oppinut kotoa sen kultaisen säännön, että lautanen syödään tyhjäksi. Koulussa sääntöä vaalittiin siten, että nirsoimmat väänsivät itkua kylmät ruokarippeet lautasellaan, kun alkoi olla jo kiire seuraavalle oppitunnille. Tällaisia kokemuksia muistellaan sitten YLE:n Olotilan ruokamuistoinhokeissa. Suomalaisen kanssa naimisiin mennyt ruotsalainen ystävä totesi täällä yllättyneensä siitä, että hänen, aikuisen ihmisen, odotettiin vaimon perheessä syövän lautasensa aina tyhjäksi. Hän kertoi kehdanneensa kapinoida, kunnes tapasi vaimonsa mummon.

Sodastahan tässä sanotaan olevan kyse, ja pulavuosina kasvaneista vanhemmista. Isäni herkku oli lapsena seitsemän sisaruksen kesken jaettu appelsiini, jouluna. Tuskin siinä tuli mieleen jättää omaa osaansa syömättä. Anoppi suostuu vieläkin syömään vaikka vähän pilaantunutta, ettei vaan mitään jouduta heittämään pois.

Uskotaan: lautanen tyhjäksi -ajattelu kuuluu suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ja ajatushan on hyvä. Silti joskus mietin, miten paljon tämä ajattelumalli vaikuttaa suhtautumiseemme ruokaan noin ylipäänsä. Esimerkiksi siihen, että ruoan määrä tuntuu olevan meillä monesti laatua tärkeämpi kriteeri vaikkapa ravintolassa - ikään kuin meillä hyvinvointivaltion asukeilla olisi jatkuva nälkä. Moni on valmis maksamaan vaikka vähän pahasta, jos annos on iso. Kotoisissakin ruokahetkissä tärkeintä on se, että kaikki ruoka saadaan tuhottua - viis muusta tunnelmasta, nautinnosta tai sopivasti syömisestä.

En toki vastusta lautasen tyhjentämistä. Sen ansiosta meillä on myös mainio perinne täältä löytyvien tapaisille herkullisille jämäruoille. Vuosi vegaanina -blogissa Syömäri Jantunen kertoi hauskasta tavastaan pelastaa sukulaisten kaapeista vastikään vanhentuneita elintarvikkeita. Hän kokkaa niistä herkkuja!

Silti uskaltaudun varovasti pohtimaan, pitääkö lapset edelleen pakottaa syömään lautanen tyhjäksi vaikka itkua vääntäen. Ja olisiko aikuistenkin hyvä oppia jättämään oluttuoppi puolilleen, jos sitä nautinnollisesti ei ehdi tyhjentää? Ja voisiko perinteen päivittämisellä olla jotain vaikutusta kansan lihavuuteen...

Luomu lamassa

Minä en osta luomua, vaikka haluaisinkin ja vaikka nykypäivän tiedostavan kansalaisen oikeastaan kuuluisi. Olen nuorehko kaupunkilainen kuluttaja, ja kuuluisin varmasti luonnollisesti terveellisten ajatusten kohderyhmäänkin. Valintaani on kuitenkin kolme pääsyytä (huutakaa hep jos tunnistatte niistä jonkin!):

Tarjonta on näivettynyttä tai muuten vaan epähoukuttelevaa. Luomua pitää kaupassa edelleen etsiä. Ja kun minimaalinen luomuhylly löytyy, se on usein sekaisin ja täyteen tupattu. Vihannekset näyttävät parhaat päivänsä nähneiltä, ja kuitenkin hinta on paljon tavistuotteita korkeampi. Herätkää kaupat!

Luomu leimautuu elitismiksi. Opiskelijat ja köyhät kuluttavat ruokaan yhä vähemmän rahaa, kertoi YLE Uutiset sunnuntaina. Joka puolelta toitotetaan lamaa, ja peruskuluttajalle tulee helposti tunne, että nyt kannattaa luomukikkailun sijasta panostaa edulliseen perusruokaan. Luomurakkauden julistaja saa tässä maailmanajassa helposti elitistin leiman: luomu ei Suomessa ole vielä osa tavallista, järkevää arkea.

En ota tarpeeksi vakavasti luomun paremmuutta. En osaa ajatella niitä kemiallisia jäämiä, joita kehooni ei-luomusta ajautuu. Kukaan ei ole kertonut niistä kovin selvästi. Kaupat vakuuttelevat tarjonnallaan, että luomu on höyrähtäneiden marginaalijuttu. Luomun puolesta ei puhuta tarpeeksi pontevasti.

Tietenkin pienempiäkin ääniä voisi kuunnella. Kuten sitä, että ruoka-alan vaikuttajista suuri osa kertoo haastatteluissa syövänsä melkein pelkästään luomua. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran pääjohtaja Jaana Husu-Kallio kertoo Seija Kurunmäen Järkipuheita ruoasta -kirjassa (2008), että hänen luomurakkautensa taustalla on "kysymys kemiallisista jäämistä ja niiden mahdollisista yhteisvaikutuksista, vaikka pitoisuudet olisivatkin alle nykyisten sallittujen raja-arvojen. Mitä enemmän tiedän kemiallisista aineista, sitä enemmän asiaa pohdin --". Tulee vähän sellainen tunne, että tieto voisi tässä asiassa vaikuttaa muidenkin valintoihin aika paljon. Täytynee tutustua BBC:n pätevänoloisiin luomujuttuihin täällä ja perehtyä paremmin Finfoodin 12 syyhyn valita luomu. Jospa ne vakuuttaisivat.

Parhaiten uskon kyllä ihan tavallisia ihmisiä. Sunnuntain Hesarissa maanviljelijä ja kuvataiteilija Osmo Rauhala oli näyttävästi esillä ehdotuksellaan, jonka mukaan Suomella olisi nyt hyvä mahdollisuus profiloitua nimenomaan luomun tuottajana. Hyvä avaus! Toivotaan, että keskustelu jatkuu. Mahdollisuuksia on, sillä luomua ostettiin viime vuonna 19% edellisvuotta enemmän.

Blogimaailmastakin yritän jatkuvasti haarukoida luomupuheita. Aika harva ruokablogaaja kuitenkaan profiloituu luomutuotteiden käyttäjänä. Innoissani kurkistelen Kemikaalicocktailiin, jossa luomu on paljon muutakin kuin ruokaa, ja Kotiäidin luomulaaksoon, joka on saanut minut uskomaan, että luomulla oikeasti on merkitystä hyvinvointiin. Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman blogeista Kestäviä keitoksia paneutuu erityisesti luomuasioihin - sieltä voi lukea esimerkiksi ihmeellisestä matkasta Saksaan, jossa luomua saa niin hotellin aamupalalla kuin Ikeassakin.