Menikö kasviksilta maine?

Palaan kasvisruokapäiväkeskusteluun. Vielä kerran. Aihe on vaan niin kovin herkullinen.

Ainakin minä näin YouTubessa tämän kahdeksanminuuttisen, joka herätti vähän kiusaantunutta naurua ja aika paljon myötähäpeää. Sen tähtiä ovat siis ne Helsingin kaupunginvaltuutetut, jotka VASTUSTAVAT kasvisruokapäivää (kyllä, tässä tarvitaan huutokirjaimia!).

Sellaista jäin miettimään, että mikä tässä aiheessa lopulta herätti niin valtavasti tunteita. Olin tulkitsevinani näistä stalinismiin asti menneistä kauhistelupuheenvuoroista ainakin sen, että kasvissyöntiä, osittaistakin, pidetään yhä valtavan omituisena. Ajatellaan, että kasvissyönti on ideologia, mutta lihansyönti ei. Se on kummallista: eihän Suomessakaan niin kovin pitkään ole ollut itsestäänselvyys, että jokaisella aterialla on oltava lihaa. Liha on ollut juhlaruoka. Miksi olisi niin radikaalia, että tätä asemaa palautettaisiin edes vähän? (Lopultahan yksi kasvisateria viikossa ei ole kovin paljon, olkoonkin, että se on pakollinen.)

Senkin helsinkiläinen keskustelu paljastaa, että ruoka on tunneasia mitä suurimmassa määrin. Jokaisella on siitä sanansa sanottavana – luulen, että niilläkin, jotka eivät aktiivisesti asiaa ajattele, saati seuraa tämän kaltaisia blogeja. Vaikea kuvitella, että noista YouTuben kasvisvideon tähdistä kovin moni on esimerkiksi ruokabloggaaja. (Olisipa! Blogosfääristä irtoaisi kyllä vinkkejä hyvien ja ravitsevien kasvisruokien kokkaamiseen ihan kotioloissakin.)

Aamulehdessä Sari Sainio kolumnoi kasvisasiasta aika kiinnostavasti. Hän ihmettelee, miksi vastaavaan tapaan ei olla huolissaan siitä, että "hampurilaispaikassa on usein tuskin tolpillaan pysyviä tenavia, jotka juuri ja juuri osaavat itse tunkea ranskanperunan suuhunsa. Tarjottimella tursuaa hampurilainen ja lasillinen sokerilitkua. Ai niin, saattaahan siellä olla salaatinlehti hampurilaisen välissä. Vieressä on kärry, jossa on lisäaineita täynnä olevia vanukkaita, karkkia, limsaa ja sipsejä."

Helsingin kasvispäiväepisodista jäi monelle vastustajalle ehkä päällimmäiseksi pakottamisen maku, mikä sitten aiheutti tällaisen valtaisan reaktion. Osaahan jo lapsi pyrkiä ottamaan valtaa kieltäytymällä ruoasta, jota vanhemmat pakottavat syömään. Tällä viikolla Hesarissa kerrottiin, että esimerkiksi Vantaalla kasvisruokapäiviä on lisätty neljään kuukaudessa kaikessa hiljaisuudessa, vailla kummempaa vastustamista. Tampereella vaikutetaan niin ikään olevan oman kasvisruokapäivän lanseeraamisessa jotenkin aika rauhallisia.

Itse en jaksa surra kasvisten maineen puolesta. Olen taas kerran pelkästään iloinen ruoka-aiheisesta keskustelusta. Mahtavaa, että kasvikset kirvoittavat näin suuria tunteita, täyttävät lehtien keskustelupalstat ja valtaavat kahvipöytäpuheet. Pitäisiköhän toivoa lisää pakottamista ja vielä provokatiivisempia aloitteita…?

Kasvispäivän ilo ja ahdistus

Helsingin kouluissa on lähitulevaisuudessa kasvisruokapäivä kerran viikossa, jos kaupunginhallituksen ehdotus menee läpi. Espoossa vastaavaa ehdotusta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Helsingissäkin asiasta ollaan montaa mieltä: keskustelupalstoilla kuohuu.
Tänään Hesarin toimittaja oli kysynyt asiaa kahdelta terveyspampulta: Pekka Puskalta ja Mikael Fogelholmilta. Puska vastustaa ("sekaruokavalio on suositus"), Fogelholm kannattaa lämpimästi.

Viime keväänä sivusin kasvisruokapäivää parissakin blogauksessa. Edelleen minua inspiroi Belgian Gentin malli, jossa kaupunki viettää kasvispäivää joka torstai. Asia esiteltiin ilolla ja ylpeänä, kasvisruokia tarjoillen. Siellä nähtiin asian hyvät puolet kaupunginjohtoa myöten, ja innostus levisi laajalle. Minun on vaikea nähdä, että hyvin toteutettu kasvisruokapäivä johtaisi vain huonoihin tuloksiin, niin kuin monet koti-Suomessa arvelevat.

Haluaisin, että lähtökohtana myös kouluruoissa olisivat maku, ekologisuus ja ravitsevuus. Toivoisin, että koulun ruokalasta (koulun ravintolasta?) jäisi sesonkiajattelu selkäytimeen ja lisäksi jonkinlainen käsitys siitä, millaisia ruokavalintoja tässä maailmanajassa kannattaa suosia ja miksi. Parasta olisi, että myös kouluruoan mausta jäisi positiivinen, ehkä innostavakin muisto. Hyvällä tiellä ollaan, jos Turun Sanomien toimittajan viimeviikkoista kouluruokatestausta on uskominen.

Lisäksi toivoisin, että kasvisruokapäiväasiassakin kuultaisiin myös koululaisia – enemmänkin kuin sen verran, että lehtien toimittajat kysyvät kolmen yläkoululaisen mielipidettä asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä koululaisporukan mietintö kasvisruokapäivästä kertoisi.

Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

Uudenlaista kouluruokaa?

Mies kävi koulua, jossa oli paljon katolisia. Heille tarjoiltiin perjantaisin, paastopäivänä, kalaruokaa. Mies – kulinaristi – muistaa jo lapsena ihmetelleensä, miksi katolisille piti valmistaa ruoat erikseen; eivätkö kaikki oppilaat olisi kerran viikossa voineet syödä lihatonta ruokaa? Muisto tuli esille, kun viikonloppuaterian ääressä keskustelimme Vihreiden nuorten ehdotuksesta: kouluihin (ja muihin kaupungin ruokaloihin) yksi liharuokapäivä viikossa, muina päivinä tarjolle kasvisruokaa.

Perjantain Hesarissa Korson lukiolaisilta oli kyselty, voisiko koulussa olla edes yksi kasvisruokapäivä viikossa. Korsolaisnuoret kehuivat koulunsa kasvisruokaa ja kertoivat, että sitä saa valita sellainenkin, joka ei ole kasvissyöjäksi ilmoittautunut. Moni kuitenkin epäili, että pelkän kasviruoan tarjoaminen nostattaisi koulussa kapinan.

Omalta kouluajaltani muistan sen, että kasvisruokaa ei missään tapauksessa saanut ottaa, jos oli sekasyöjä. Kasvissyöjät olivat outoja, jotka joutuivat hakemaan (usein ankeannäköiset) annoksensa keittiöstä. Siksi Korson malli kuulostaa hyvältä: oppilas saa itse valita kahden tasaveroisen vaihtoehdon väliltä. Yhä enemmän on niitäkin nuoria, jotka ovat jo kotona oppineet syömään kasvispainotteisesti.

Hesarin juttu nostatti vilkkaan keskustelun. Moni kavahti Vihreiden nuorten opettavaista tyyliä: "Miksiköhän kasviissyöjistä löytyy aina ihmisiä jotka katsovat että heillä on oikeus pakottaa toiset noudattamaan omaa ruokavaliotansa. Mitenkäköhän he panisivat suunsa jos samaa sovellettaisiin heihin?" Toisaalta kommenttien joukosta löytyi toistakin kantaa: "Kasvisruoasta tykkäämättömyys on asenteesta ja positiivisten kasvisruokakokemusten puutteesta johtuvaa. Kuinka monta pientä kinkkusuikaletta pitää pizzassa kasvisten lisäksi olla, että se muuttuu kasvisruoasta liharuoaksi, ja alat siitä tykätä?"

Jotkut aihetta kommentoineet toteavat, että lapset kuluttavat ympäristöä joka tapauksessa vähemmän kuin aikuiset, ja että kasvisruokapäivä sopisi siksi mieluummin vaikka eduskuntaan. Minusta kyse ei kuitenkaan ole mistään rankaisumallista. Kasvispainotteinen kouluruoka tarkoittaisi uudenlaisen ruokakulttuurin opettamista: sellaisen, jossa myös ei-lihaisat ruoat ovat varteenotettavia vaihtoehtoja.

Ihmiset ovat aina syöneet sitä, mikä on järkevää. Entisaikojen suomalaisille se tarkoitti sitä, mitä oli saatavilla: Lapissa ei vilja tahtonut pärjätä, ja siellä syötiinkin leivän sijasta esimerkiksi kuivattua kalaa. Popsittiin poroa, puolukkaa ja lakkaa. Nykyään on saatavilla kaikkea. Elintarvikkeita tuodaan vaikka maapallon toiselta puolelta. Mikä tässä tilanteessa on järkevää syömistä?

Ainakin se on tiedossa, että liha kuormittaa ympäristöä melkoisesti. Lisäksi sen syöminen nostaa ruoan hintaa: kun lihaa syödään paljon, rehuviljaa tarvitaan enemmän. Jos sadot jäävät pieniksi, tämä nostaa ruoan hintaa, kuten kävi viime vuonna. Esimerkiksi Kirsi Haapala arvelee, että liharuoan pitäisi olla se erikoisherkku, jota saadaan kerran viikossa.

Olisiko siis niin paha asia opettaa lapsille, että kasvisruokakin voi olla täyttävää ja herkullista? Ovathan kasvisruoat paljon muutakin kuin niitä ankeahkoja ja aina samoin maustettuja pihvejä tai sosekeittoja, jotka pitävät nälkää tunnin. Maistakaa vaikka falafel-pullia. Niiden kanssa sopii hyvin jukurtti- tai tomaattikastike.

P.S. Olisipa muuten hyvä, jos kotitaloustunnilla opettaisiin jauhelihakastikkeen lisäksi valmistamaan herkullista arkiruokaa kasvispainotteisesti. Joko näin tehdään?