Herkkuja huoltoasemalta

Viime torstain Hesarissa tuskailtiin tuttua ongelmaa: suomalaiset huoltoasemapöperöt ovat turhan usein varsinaisia kesäreissujen antikliimakseja. Toimittaja jopa nimesi ilmiön. Hänen mukaansa kyse on kolmioleivittämisestä. Se on sitä, että joka himputin tienvarsiravintolassa on tarjolla noita samoja, muovikolmioon pakattuja leipiä, jotka säilyvät melkein seuraavalle sukupolvelle saakka.

Itse olen täysin kyllästynyt myös aurajuustokanaan, jota muuan tehokkaasti valtateiden varsille levittäytynyt ketju markkinoi. Aurajuustottamisen lisäksi se myös pestottaa. Minulla ei sinänsä ole mitään aurajuustoa tai pestoa vastaan. Silti en halua matkallani syödä ruokaa, jossa kasalla vahvanmakuista kastiketta on peitetty se tosiasia, että ruoka on joko huonolaatuista tai seisonutta – pahimmassa tapauksessa näitä molempia.

Valituksen sijaan (tai ainakin lisäksi!) voisimme ehkä käyttää Porkkanamafian taktiikkaa: käydään joukolla niissä paikoissa, joiden tarjonta miellyttää. Niitäkin nimittäin on, ainakin jos malttaa hieman poiketa valtatieltä. Herrankukkaron perjantairesepti on saanut kirjoitukseensa samasta aiheesta jo hyvän nipun vinkkejä, joista kelpaa ottaa vaarin. Minun kesämatkojeni varrelle saattaisi sattua ainakin Johannan suosittelema Ylöjärven Eloisé. Lisää hyviä reissuruokapaikkoja sopii paljastaa!

P.S. Kun kirjapino riippukeinun vierellä uhkaa madaltua, kokeile vierailua Ruokaisia romaaneja -lukupiirissä!

Paljasta kesäruokakohteesi

Kirjoitin pari viikkoa sitten lähellä tuotetuista ruoka-aarteista. Kun ihmiset nyt vähitellen siirtyvät lomalaitumille ja mökkipaikkakunnille, olisi kovasti hauska kuulla paljatuksia parhaista ruokaisista retkikohteista tai suoramyyntitiloista. Minulla ei ainakaan ole hyvää käsitystä siitä, mitä kaikkea Suomessa oikein on tarjolla.

Haastan siis sinut, hyvä lukijani. Paljasta jonkin kirjoitukseni kommenttilootassa hyvä kesäkahvila, kiva luomutila, mukava maatilaretkikohde. Yksi on jo mielessäni: Kotiäidin Luomulaaksossa kehuttiin joku aika sitten tuusulalaisen Lassilan tilan luomumunia. Tilalla on myös kanoihin erikoistunut kotieläinpiha! Odottelen, että minuakin kohtaa tänä kesänä monta sellaista ruokailoa, jotka on kiva tänne listata.

Makoisaa juhannusta!

Terveisiä asiakkaalta

Istahdimme parin ystävän kanssa eilen töiden päätteeksi merelliselle terassille Helsingin Töölössä. Puitteet olivat mahtavat: kaunis merinäköala ja auringonpaiste.

Ystävä tilasi pienen piiraan (5,50e) ja kaakaon (2,30e). Tarjoilija lykkäsi kylmänkohmeisen piiraan lautaselle, ojensi meille ja viittoili huoneen perälle: "Tuolta saa kaakaota ja tossa on mikro." Ystäväni piti siis lämmittää piiraansa itse ja sekoittaa itselleen (vesi-)kaakao. Toiselle ystävälle tarjoilija toi hetken päästä jäähtyneen piiraan, kun hän ei ollut ymmärtänyt sitä itse mikrosta hakea. Se oli laitettava uudelleen mikroon.

Tuli vähän tylsä olo. Hieno paikka ja upeat mahdollisuudet, mutta omatoimimikroilu ei kahvilassa oikein houkuta. Sitä voi tehdä tarpeeksi kotonakin. Vaikka eilinen tilanne ehkä oli vertaansa vailla, harmittelen usein sitä, että suomalaiset ovat niin tottumattomia luomaan ruokaan ja juomaan liittyviä elämyksiä, jotka saavat kruununsa erityisen hyvästä palvelusta.

Olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että juoman seurana ei meillä juuri koskaan tarjota pientä suolaista: pähkinöitä, oliiveja, mitä vaan. Ranskassa tuskin mitään juomaa saa eteensä ilman pientä nakerreltavaa. Kahvin kanssa tulee pala suklaata, viinilasillista ryyditetään oliiveilla tai leikkelepaloilla, oluen kanssa tarjotaan suolapähkinöitä. Kreikassa ravintolassa saa usein ilmaiseksi alkujuoman tai jälkiruoan. Asiakkaana siinä kokee helposti olevansa kaivattu ja tärkeä.

Laura Kolbe kirjoittaa samasta asiasta tuoreessa blogikirjoituksessaan. Hän tarjoilee palvelukulttuurin puuttumisen syyksi kokemuksen puutetta: "Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja", Kolbe kirjoittaa. Hän huomauttaa, että kampaamoissa ja kosmetologilla kyllä saa usein hyvää palvelua.

Analyysi tuntuu toimivalta: kauneuspalvelut ovatkin ravintoloita ja kahviloita useammin pieniä yrityksiä. Niissä työskentelee ihmisiä, joille on oikeasti väliä sillä, mitä asiakas palvelusta tuumaa. En tiedä, olisiko sama asenne juurrutettavissa ketjupaikkoihin ja jos, niin miten. Voisiko ketjussa työskentelevällä tarjoilijalla olla valtuudet antaa teehen hunaja ilmaiseksi tai pitkän kaavan mukaan lounastavalle kahvi kaupan päälle? Sitä kannattaisi monen ketjuyrittäjän miettiä entistä tarkemmin.

Mallia voi hakea esimerkiksi Seurasaaren kupeessa sijaitsevasta Tamminiementien kahvilasta (josta postauksen kuva on peräisin). Siellä tarjoilijatytöt toteavat asiakkaalle iloisesti, että kahvin ja teen hintaan kuuluu loputon santsausoikeus ja kolmen euron korvapuustin päälle saa halutessaan vaikka kermavaahtoa ilman lisämaksua.

Kesäruokaa läheltä

Kesä tuli. Se on viikon helpottavin ruokauutinen. Pimeä kausi on ollut niin täynnä tietoja ruoan ilmastovaikutuksista, että ainakin minusta alkoi tuntua ettei näillä leveysasteilla passaisi syödä oikein mitään.

Kesällä kotimaisia vihanneksia on kaupassa mukavasti, ne maistuvat herkullisilta eivätkä enää maksa maltaita. Niitä ei ole kuskattu maailman ääristä eikä niiden kasvattamiseen ole käytetty tolkuttomia määriä sähköä. Kesällä ei olisi kohtuuttoman vaikea syödä edes todella lähellä (parhaimmillaan omassa puutarhassa) tuotettua ruokaa. Voisi korjailla talven ilmastollisia rikkeitä...

Englanninkielisessä maailmassa markkinoidaan 100 Mile Dietia, jossa ihmiset sitoutuvat syömään vaikkapa kerran viikossa ruokaa, joka on tuotettu 100 mailin etäisyydellä heidän kotoaan. Luulen, että monelle suomalaismökkiläiselle 50 kilometriäkin riittäisi aika herkun kesäaterian pykäämiseen vaikka joka päivä. Kuka kokeilisi?

Puolivirallista ruokaa -blogissa pohditaan, miksi pientilojen tuotteet ovat päässeet niin huonosti kauppoihin. Asiaa on nyt alettu selvittää. Onneksi monen kesäpaikkakunnan kupeesta löytyy jo nyt mainioita toreja ja suoramyyntitiloja, joilta saa melkein niillä sijoilla tuotettua ruokaa.

Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Jostakin on saatava tietoa siitä, mistä voi ostaa lähimunia tai lähilihaa. Entä saako jostain vielä vastalypsettyä maitoa? Palveluja näiden tietojen tarjoamiseen tarvittaisiin enemmänkin, mutta kannattaa aloittaa tästä Ruokatiedon palvelusta, josta voi etsiä luomua myyviä tiloja alueittain. Esimerkiksi Itä-Uudeltamaalta palvelu löytää 10 tarjokasta. Lähiruoan ostopaikkoja – muitakin kuin luomuja – taas löytyy MTK:n sivujen kautta.

Suomi on toki myös torien luvattu maa, ja niitä voi etsiä uudelta tuletorille.fi-sivustolta. Vielä se ei kyllä vaikuta pelittävän aivan asianmukaisesti. Pian olisi syytä, toreja tarvitaan jo!

Jos kesä kuluu Helsingissä, nyt on täälläkin uusi mahdollisuus ostaa lähiruokaa. Eat&Joy on tänään avannut Lasipalatsiin maatilatorin, josta kuuluu saavan kaikkea kyytöstä pienpanimojen oluisiin. Mahtavaa!

Uusin, aiheeseen liittyvä blogituttavuuteni on Vihreän langan verkkotoimittaja Lasse Leipolan blogi. Hän on huhtikuun lopussa aloittanut vähähiilisen ruokavalion ja raportoi sen sujumisesta. Sopii lukemiseksi lähiruoka-aterioitteni väliin!