Kukkoa punaviinissä - miesten ruokaa

Tänään siirrettiin kelloja tunti eteenpäin. Maaliskuinen sunnuntai oli täynnä kevään tuntua, mutta pakkanen piti hanget kestävinä. Ilma houkutteli ulkoilemaan. Tottakai ennen kävelylenkkiä piti laittaa ruoka uuniin. Tällä kertaa valinta osui Kukkoon punaviinissä. En tiedä, olivatko koivet ja rintapalat kukkoa vai kanaa, mutta viini oli aitoa bourgognelaista. Resepti löytyi moneen kertaan kahlatusta ranskalaisesta keittokirjasta. Jaksan huonosti kirjoittaa reseptejä, mutta tässä kuva kirjasta. Suunnilleen sama resepti löytyy Umamin sivuilla. Kun tulimme kävelylenkiltä, olisimme osanneet kotiin myös tuoksua seuraten. Kuten monien muidenkin pataruokien, niin myös tämän rinnalle kypsytimme rikottuja esikypsytettyjä ohrasuurimoita. Ohraa saa hyvin luomuna. Jotenkin luomuohra tekee ruoasta erityisen täyteläisen. Mikä tästä ruoasta tekee miesten ruoan. Tietysti kukko itse ja pullo viiniä kukkoon lisättynä. Yksi miehinen elementti on tähän reseptiin kuuluva flambeeraus konjakilla. Meillä isäntä on innostunut yrttien kasvatuksesta erityisesti sen jälkeen kun hankki Zen Grow-laitteen. Siis laitteen, jonka eri ominaisuuksia voi testata arjessa. Tässä reseptissä tuoreita yrttejä ei tarvinnut säästää. Punaviini ja yrtit täydensivät toisiaan.

Keväinen aurinko paistoi, kun pienellä joukolla nautimme hyvästä ruoasta. Maailman murheet eivät tämän ruoan ääressä ole mielessä. Teki mieli katsella kesäkuvia. Ollaanhan taas tunti kesää lähempänä.

"Soitin ensin äidille..."

Tänäkin vuonna Sre kutsui vuoden aikana valitut ruokabloggarit yhteiseen blogimiittiin. Tapasimme viikko sitten ja vasta nyt ehdin kirjoittaa tapaamisesta. Hyvä puoli myöhäisessä raportoinnissa on, että voin rohkeasti referoida muitten paikallaolleitten kirjoituksia ja kuvia. Kiitos teille aktiiviset bloggarit!

Heti aluksi tunnustus. En olisi itse ikinä blogillani yltänyt tähän seuraan, mutta olen niin onnekas, että kuulun järjestävään organisaatioon. Toinen tunnustus: Nämä kuvat ovat Chez Jasun ja Kulinaarimurujen blogeista. Myös Hannan soppa-blogissa on upeita kuvia. Linkit alla.

Puolet kutsutuista pääsi perjantai-illan miittiin paikalle. Suurin osa Helsingistä, myös Turusta oli edustus paikalla. Ilta alkoi Tasavallan Presidentin keittiömestarin, Sirkka-Liisa Ruottisen tarinoilla. Aihe oli ajankohtainen. Onhan hänellä huomattavat bileet valmistelun alla ja toisaalta esimies oli juuri saanut tärkeän tunnustuksen. Ruottinen kertoi meille työstään ja urastaan ympäri maailmaa. Täytyy sanoa: ei ole ihme, että hänelle on tullut maailmalta työtarjouksia ja paluupyyntöjä, niin luonnekas ihminen hän on. Kiitos hersyvästä esityksestäsi.

Yhdessä syömiseen olimme varanneet pöydän lokakuussa avatusta luomua suosivasta ravintola Chez&Sommelieristä. Ravintolassa Sasu, Johan ja Max panivat parastaan. Kommentteja voit lukea alla olevista linkeistä (joista osa toimii huonosti).

Bloggareissa on sekä ruoka-alalla työtä tekeviä että harrastajia. Lähes kaikille oma blogi on ruoanlaiton, valokuvauksen ja päiväkirjan yhdistelmä, josta jokainen bloggari haluaa tehdä juuri oman näköisensä. Bloggarin luonteessa tuntuu olevan aimo annos uteliaisuutta. Huomasin, miten innolla bloggarit seuraavat ja kannustavat toinen tosiaan.

Kiinnostavaa oli myös kuulla, miten tämä joukko oli ottanut vastaan tiedon siitä, että oli valittu Sre:n kuukauden blogiksi: "Soitin ensin äidille!" oli monen vastaus. Se oli hyvä uutinen myös palkinnon antajalle, Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma Sre:lle. Virallinen täydentyypuolivirallisella, totesi myös itse pääsihteeri, ruokabloggari hänkin.

Ympyrä sulkeutui
Ensimmäinen kuukauden ruokablogi, tammikuussa 2009 oli Pastanjauhantaa. Viimeinen, Ruokahommia valittiin joulukuussa 2010. Yhteensä 24 ruokablogia kantaa blogissaan Kuukauden Ruokablogi-tunnusta. Onnea vielä kaikille!
Kahden vuoden aikana valitut 24 bloggaria ovat tärkeitä sanansaattajia, kuten ovat ne monet muutkin ruokablogit, jotka eivät mahtuneet valittujen joukkoon. Monta hyvää ja kriteerit täyttävää jäi listalle. Yhteisesti kiiteltiin kaikkia blogeja, mutta erityisesti työtä, jota Pastanjauhajat ovat tehneet ruokabloggauksen saralla. Kiitos Pastanjauhajat. Sre-bloggarit tapaavat taas helmikuun lopussa.

Valmistautukaa Tehtävään bloggareille!

Mitä muille jäi mieleen?
Sen saa selville helposti, kun lukee paikalla olleiden blogeja. Kas tässä yhteenveto.

Hanna kertoi blogissaan Hannan Soppa, miten oli Suomalaista ruokakulttuuria edistämässä. Hän kirjoittaa nykään Makulehden blogissa, vaikka vielä blogia valitessa oli toisaalla. Hanna oli laittanut kuvat ja kiitokset Facebook-sivuille.
Unelias Kokki seuraa alan tapahtumia aktiivisesti - eikä hän todellakaan ollut unelias. Jäi kysymättä, mistä tämä nimi on saanut alkunsa.
Kulinaarimurujen Jaana kertoi hersyvllä tavallaan Kulinaarisista kokoontumisajoista.
Myös Omenaminttu oli paikalla ja kertoikin tapahtumasta pääasian eli kaalin ja lampaan lomassa. Ja ne kuvat. Aah. Siis jalustalta. Ja omenaminttu on oikeasti olemassa oleva kasvi.
Ruokahommien Janna kirjoitti mukavasti yllärihommista. Ruokahommien valintaa suositteli myös Pastanjauhajat.
Chez Jasu oli kirjoittunut aiheesta pitkän raportin: Ilta kaltaistensa seurassa. Jos olisin kehannut, olisin suoraan kopioinut sen tähän ihan sellaisenaan. Tässä yksi kuva hänen blogistaan.

Keitä me kaipasimme? Kaikkia muita kuukauden bloggaajia tietysti. Paljastan tässä, mitä teistä puhuimme:

Tammikuun Sre-bloggari Viva Ciabattan Aleksi on seurattu blogi. Hänen rento leivontatyylinsä ihastuttaa. Helmikuun Faktasta&Farfallesta oltais haluttu tietää, kumpi on se fiilistelijä ja kumpi tykkää nippeleistä. Toukokuun Sre-bloggari olisi varmaan tuonut meille Kirjeitä Japanin ja Ranskan keittiöstä. Kesäkuussa valittua Chocochiliä eli puutarhuri Elinaa kaivattiin. Hän on tuonut syvyttä kasvisruokien maailmaan. Syyskuun Tuulenhumina todettiin niiiiiiin rauhoittavaksi. Monelle oli syntynyt into tehdä ruokaa metsässä ja vaikkapa savustaa kalaa retkikeittimellä.

Hanna Jensenin siirtyi Anna-lehteen ja blogin viimeinen postaus on lokakuulta. Jensenin kiusaus on ollut monen nuoren ruokainnoittaja. Hänen kymmenen oppiaan ruoasta ja sen valmistamisesta ovat varsin köyttökelpoisia.

Tapaamisiin ystävät!

Palautetta Tampereelle

Sana palaute tuo tietysti mieleenne, että aion sanoa jotain negatiivista tai vähintäänkin "rakentavaa". En. En. En. Vaan aioin kehua. Kyllä.


Olin ystäväporukan kanssa historiamatkalla Tampereella. Reilun vuorokauden matka oli myös makumatka. Sellainen, jossa ei tullut yhtään pettymystä.



Aamulla oli vesisadetta, emmekä voineetkaan aloittaa suunnitellusti. Eli torikahvilla kaimani - siis Kahvelin - luona. Laukontorilla oleva kahvipaikka oli kuitenkin niin viehättävä - ja omistaja terveulleeksi toivottavan oloinen -että palaamme poudalla.


Tapasimme ystävämme puolilta päivin sukulaispojan suosittelemassa 2h+kk:ssa. Viehättävä nimensä mukainen paikka tarjoisi oivia tapaksia tehokkaasti kahdeksan hengen seuruetta palvellen.

Historiaosuus Finlaysonilta Vaprikkiin muistutti vesivoiman ympärille syntyneen Tampereen moninaisesta - verisestäkin historiasta, josta sivistyskerhojen kautta syntyi kulttuurin kehto.

Päivällispaikaksi olin varanut Näsinneulan. Ravintolan mainos kertoi vievänsä Arjen yläpuolelle ja tarjoavansa sesongin herkkuja ja lähiruokaa. Mainoslause ja hyvin suunniteltu Pohjoinen menu toimi.


Alkutervehdyksenä tarjottu kupillinen kantarellikeittoa lämmitti suun ja sielun.


Alkuruoka, maustelohi ja muikunmäti hiveli makuhermoja ja herätti nälän.

Pääruoka Kaldoaivin porovasa puolukan ja maa-artisokka-perunapaistoksen kanssa ihastutti jokaisen meistä. Lähijuustot, lakat ja suklaakakku saivat meidät helsinkiläiset tunnustamaan, että Tampere On kulinaristin kaupunki.

Kaksi asiaa kruunasi hyvän hetken. Palveleva, mutta ei häiritsevä (tiedättekö mitä tarkoitan...)henkilökunta. Ja vaihtuvat näkymät läpi syysruskassa kylpevän järvikaupungin. Näsineulasta saadun ruumiinravinnon vahvistamina laskeuduimme Työväenteatterin Kellariteatteriin. Yömyssypaikan löytyminen "varttuneelle väelle" on lauantai-iltaisin haastavaa. Paapan kapakka soi liian lujaa, mutta Kehräsaaren Fall´s tarjosi juuri sopivan pyöreän pöydän ja rennon palvelun. Ja taas upeat näkymät.

Aamiainen Ilveksessä oli hyvä. Ison hotellin aamiainen on aina vähän haastava. Esilleasettelun siisteyden ja runsauden eteen saa tehdä todella töitä. S-ryhmä keräsi palautetta. Annoin 4, kun maksimi oli 5. Erityiskiitos hymyilevälle henkilökunnalle. Tampereella ihastutti se, että siellä saa ruokaa muutenkin kuin S-etukortilla. Ja Ilves on S-ryhmää parhaimmillaan.

Vielä lounasaikaan ehdittiin tavata sukulaisia heidän mielimestassaan. Se oli Soittoruokala Saha. Taas oltiin veden äärellä. Paikka ei näytä ruokapaikalta, mutta lista on sopiva - rehtiä suomalaista ruokaa, joka sopii erityisesti nälkäisille.

Ps. 1. Seuraavaksi teen epäsuomalaisen teon: Lähetän kiitospalautetta myös suoraan kaikille näille paikoille. Hyvää palautetta ei koskaan saa liikaa.

Ps. 2. Terveisiä Hannalle. Tampereella voi nauttia jokapäiväisestä leivästä.

Kerrostaloasujan kasvimaa

Asun uudessa kodissa, kerrostalossa Helsingissä. Taloyhtiö on pieni ja luonnonläheistä tonttia on jonkin verran. Pihalla on puutarhakalusteet ja yhteiskäytössä oleva grilli, ja niitä käytetään oikeasti. Meidätkin on jo kertaalleen kutsuttu grillaamaan. Mahtavaa!

Heti alkuun minulle ja miehelle kerrottiin myös taloyhtiön periaatteita: pihalle saa kuka vaan istuttaa mitä vaan, jos tulee visio. On ollut kuulemma jo puhe ainakin sellaisesta kasvimaasta, johon voisi istuttaa kaupan yrttien jämät. Olen innoissani! Jostain hyvinkin tällaisesta taisin viime syyskuussa haaveilla. Hauskaa, että toisten ideoista ei aina tarvitse etsiä vain niitä huonoja puolia. Mitähän kaikkea sitä tulevina kesinä keksisi pihan ja mahan yhteiseksi iloksi?

Juuri sopivasti vastikään on auennut Dodon kaupunkiviljely-sivusto. Siellä neuvotaan kasvattamaan ruokaa esimerkiksi parvekkeella, viljelylaarissa vaikka asfalttipihalla tai anarkistisemmassa hengessä joutomaalla. Kannatan lämpimästi dodojen puuhia: miksipä myös meillä kaupunkilaisilla ei voisi olla lähempää kosketusta pienimuotoiseen viljelyyn, kun se kerran on täysin mahdollista? Olen vakuuttunut siitä, että monien kerrostalojen pihamaita voitaisiin viljelytarkoituksessakin hyödyntää paljon nykyistä enemmän. Uskon myös, että lopulta siitä olisi kaikille asukkaille vain yhteistä iloa. Minusta on kiehtovaa, että esimerkiksi Arabianrannasta Helsingissä on ryhdytty puuhaamaan "syötävää kaupunginosaa". Voisitko itse kuvitella liputtavasi tällaista projektia teidän pihallanne?

P.s. Huomasin, että Pastanjauhajien Rosmariini kokeilee viikkoa kasvissyöjänä. Odottelen mielenkiinnolla raporttia aiheesta! Tunnustan, että olen tällaisten testien suuri fani; usein ne ehtivät paljastaa jonkin uuden, kiinnostavan piirteen itsestä – ja piristävät lisäksi arkea. SRE:n tuoreimmasta kuukauden ruokablogista kannattaa muuten hakea vinkkejä kasvissapuskoihin.

Navetasta pöytään

Pari viikkoa maatilalla tekisi minulle terää. Keskustelin viikonloppuna 88-vuotiaan isoäitini kanssa ja havahduin siihen tosiasiaan, että en oikeastaan tiedä, miten ruoasta tulee ruokaa. Tai ainakaan en ajattele sitä kovin paljon. Isoäitini on tavallinen maatalon emäntä, ja hänelle nämä asiat ovat aivan itsestään selviä.

Isovanhempieni tila oli heidän kylänsä näkökulmasta katsottuna iso: lehmiä oli parhaimmillaan kuusi. Lisäksi oli possu, jota pienenä pidettiin sisällä talossa ja syötettiin kahden tunnin välein. Sitten oli lampaita. Välillä oli kalkkunoita, jotka karkailivat metsään. Lapsetkin oppivat, että eläimet ovat kavereita ja että niitä pitää hoitaa. Lehmää piti syöttää monipuolisesti, jotta maidosta tuli rasvaista ja laadukasta. Talvella hakattiin järvestä jäätä, joka piti maitotonkat kylminä.

Tällaiselle kaupunkilaiselle ruoka vain ilmestyy kauppaan. Se, että mietitään, mistä ruoka oikeasti on peräisin ja millaisista olosuhteista, on vähän sellaista vegaanien hommaa: outoa. Me muut ostamme tyytyväisinä uhanalaisia kaloja gourmet-pöytäämme ja ihmettelemme, miten se luomu nyt oikeastaan eroaa tavallisesta (paitsi hinnaltaan). Kummastelemme ääri-ihmisiä, jotka kyttäävät eläinten oloja tai suostuvat syömään vain lihatonta, munatonta ja maidotonta.

Mikä ratkaisuksi? Kaikki kaltaiseni kolmikymppiset kaupunkilaiset pariksi viikoksi töihin maatilalle? Ainakin tietäisimme, mitä kaupan hyllystä poimimme. Koska tämä on helpommin sanottu kuin tehty, voi ensihätään turvautua Youtubeen. Siellä sopii tutustua vaikkapa nykyaikaisen lehmän lypsämisen kommervenkkeihin. Ja miksei muihinkin maatilan töihin, noin teoriassa.

Luomua kotiovelle

Minulla on kuulkaa hallussani 10 kiloa luomuporkkanoita ja 10 kiloa luomusipuleita! Ja luomumallisia ruisjauhoja ja kaalia ja härkäpapuja. Päätin vihdoin tehdä jotain sille jatkuvalle valitusvirrelleni, että en tiedä mistä ruokani tulee, ja tilata sitä suoraan tuottajalta (tai no, oikeastaan tämä taitaa olla kauppa, josta saa monen tuottajan tavaraa).

Sopi ottaa kunnon satsit, sillä meidän 50-lukulaisessa kerrostalossamme on sellainen oiva keksintö kuin kylmäkellari. Porkkanoita varastoidessani huomasin, että kymmenestä naapurista omaa komeroaan käyttää ehkä neljä. Vähän houkuttelisi perustaa kellariin oikein kunnollinen ruokavarasto! Haluaisinpa nähdä, mitä kaikkea noissa tiloissa on vielä 50-luvun lopussa säilytetty.

Aikamoinen luksuksen tunne tuli, kun kaksi miestä toi suuret pussit moitteettoman näköisiä ja -makuisia herkkuja kotiovelleni. Siitä maksoikin mielellään. Eipähän tarvitse raahata painavia asioita näiden kinosten läpi. Eikä tarvitse valikoida sipulilaareista niitä vähiten epäonnisia tapauksia.

Ostoksistani intoutuneena tein suuren kulhollisen tätä talvista salaattia (tosin suppisten sijasta siitakkeilla), ja oli muuten hyvää! Taas kerran osoitus kaalin arvaamattomista mahdollisuuksista.

Koska luomusilmäni ovat olleet nyt harvinaisen avoimina, olen huomannut, että moni facebook-kaveri on liittynyt luomuruokapiireihin. Näppärää on, kun ilosanomaa voi nykyään moisen yhteisöpalvelun kautta levittää. Toivottavasti ruokapiirit yleistyvät yhä niin, että jokainen kylä tai kaupunginosa saa omansa. Siinä olisi sitä kaivattua yhteisöllisyyttäkin! Luomumeiningissä on muuten viime aikoina ollut myös Puolivirallista ruokaa.

P.S. Kuvassa komeilee merkki, jollainen pitäisi löytyä kaikista EU:n luomutuotteista 1.7. lähtien. Vähän hilpeyttäkin se on herättänyt.

Paljonko ruoasta pitäisi maksaa?

Reilun viikon takaisessa ruokablogimiitissä moni osallistuja ihmetteli, miksi ihmiset valittavat ruoan hinnasta. He olivat sitä mieltä, että ruoasta jos mistä kannattaa maksaa: käytämmehän sitä sisäisesti. Allekirjoitan. En ole oikein ymmärtänyt valitusta ruoan hinnasta, kun samaan aikaan kuitenkin ostetaan iloisesti taulutelevisioita ja Thaimaan-matkoja.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, kuinka paljon vastuullisen kuluttajan sitten pitäisi maksaa ruoasta? Siis että ketjun jokainen lenkki saisi varmasti kohtuullisen korvauksen eikä ketään muutenkaan kohdeltaisi kovin ikävästi.

Söimme lauantaina illalliseksi aitoa kotimaista kukonpoikaa, jota hain Lasipalatsin Maatilatorilta. Se maksoi 19,90 euroa kilolta, ja tästä syystä meinasin jättää koko kukkoaikeen. Otin kuitenkin pienimmän mahdollisen linnun pakastimesta ja kuljetin sen tyytyväisenä kotiin: herkkua tiedossa!

Herkkua se olikin. Mies täytti kukonpojan rosmariinilla ja valkosipulilla ja valeli pintaan suolaa ja sitruunaa. Seurana oli samassa vuoassa paistuneita perunoita. Mahtavan hyvää, mutta ei se nyt minusta ihan supersupererikoista ollut. Olisi pitänyt olla normibroileri rinnalla, että olisi osannut verrata. Hintaero oli makueroa selvempi: Maatilatorin kukonpoika leikkaa lompakkoon ehkä 15 euroa peruskaupan ties-mistä-tulevaa normibroileria isomman loven. Itse tehty lauantai-ateriamme maksoi näin ollen ravintolalounaan verran.

Onko se kohtuullista? Sen verranko on pakko maksaa, että se joka kasvattaa kukonpoikaa Suomessa voi jatkaa hommiaan? Arviointi on kovin vaikeaa, kun kilpailua ei ainakaan Helsingissä paljon ole: kotimaisia erikoisuuksia halajavan on marssittava joko Maatilatorille tai vastikään avattuun Juuren puotiin. Hyvä että edes ne ovat olemassa.

P.S. Hyvät Maatilatorin ja Juuren puodin ihmiset, kaipaisin kovasti päivittyviä nettisivuja, jotka kertoisivat tarkempia tietoja tuotteistanne. Blogi sopisi tarkoitukseen hyvin.

Vastuullinen keittiö?

Minulta kysyttiin eilen, onko meidän perheessä vastuullinen keittiö. Vaikea kysymys.

Yrittää kyllä olla. Mutta miten keittiöstä oikeastaan tulee vastuullinen? Mitä enemmän näitä asioita seuraa, sitä hankalammaksi homma käy. Aina löytää kokkauskulttuuristaan uusia syntejä, eikä aina jaksa vastustaa kiusaustakaan.

Ainakin seuraavilla periaatteilla olen kuitenkin yrittänyt taikoa keittiöstämme vastuullisemman.

1) Yritän ostaa suomalaista. Ainakin useimmiten. Mutta onko suomalaisten tomaattien ostaminen talvella suorastaan megasynti? Tuntuu, että vastuullinen jättäisi talvella kaiken värikkään kauppaan terveydellisistä seurauksista välittämättä. Minä sen sijaan olen viime ajat ostanut hulluna satsumia.

2) Syömme kotona lähinnä kasvis- ja kalaruokaa. Silti en ole jaksanut perehtyä siihen, mitä kalalajeja eettisistä syistä pitäisi välttää, vaikka WWF tarjoaa asiaan oppaankin. Ja onko soijakin kuitenkin vähän paha juttu (sitä mietitään esim. täällä)? Suomalaista soija ei ainakaan ole.

3) Emme jätä ruokaa. Olemme kuitenkin hajamielisiä, ja jotain pilaantuu aina kaappiin huomaamatta. En tiedä miten se on toistuvasti mahdollista.

4) Uskon luomuun. Silti se näkyy ruokakorissani harvoin. Lähikauppojen luomuvihannekset eivät yhäkään vakuuta. Muiden ruoka-aineiden osalta tilanne on vähän parantunut, kun Pirkka on tuonut markkinoille monia houkuttelevia luomutuotteita: kaapissa on aika vakiona esim. luomuhiutaleita ja -mysliä.

5) Yritän vältellä lisäaineita. En oikein luota valmisruokiin enkä -marinadeihin. Teemme ruokamme mahdollisimman usein alusta asti itse. En tosin tiedä liittyykö tämä vastuullisuuteen vai ennakkoluuloihin. Syy on kuitenkin se, että haluan tietää ja olla vastuussa siitä, mitä suuhuni laitan.

Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ruokaan liittyviä valintoja muut pitävät vastuullisina. Kun vastuulliselle syömiselle ei vielä ole yhteisiä mittareita (Ruotsiin tosin on tulossa ilmastosertifikaatti ruoalle, kerrotaan täällä), täytyy kuunnella hyviä mielipiteitä. Haastan siis sinut, joka olet lukenut tähän asti: paljasta edes yksi jollain tavalla vastuullisuuteen liittyvä keittiövalintasi!

P.S. Tänään on Älä osta mitään -päivä. Usein ostamatta jättäminen taitaa olla se vastuullisin valinta.

Trendikäs suomalainen ruokavalio

Toissapäivänä ilmestyi uutinen, jonka mukaan terveellinen suomalainen ruokavalio päihittää Välimeren ruokavalion. Siihen piti ehdottomasti tutustua. Myönnän nimittäin kuuluvani heihin, joihin kreetalainen kasvisten, oliiviöljyn ja palkokasvien kulutus on tehnyt vaikutuksen. Rena Salamanin Kreikkalainen keittiö on jo joitakin vuosia ollut keittiömme ehkä käytetyin opus.

Uutinen perustui SALVE-tutkimusohjelman erikoistutkija Iris Erlundin näkemykseen. Hänen mukaansa Välimeren maissa ei enää syödä lainkaan niin terveellisesti kuin ennen. Erlund muistuttaa myös, että suomalainen rypsiöljy on rasvakoostumukseltaan paljon oliiviöljyä parempaa, ja Suomessa terveellisesti syöminen on muutenkin helppoa: täysjyvävilja, marjat ja kala kuuluvat jo perinteiseen ruokakulttuuriin.

Tämäntapaisissa toteamuksissa jokin aina vähän pistää korvaan. Lähinnä siksi, että samaan aikaan puhutaan suomalaisten olevan lihavia ja sairaita. Aika harva siis oikeasti noudattaa tällaista terveellistä suomalaista ruokavaliota. Me noudatamme suomalaista ruokavaliota. Terveellinen ruokavalio olisi varmasti toimiva, vaikka sanaparin väliin laitettaisi mitä tahansa maantieteellistä aluetta kuvaava määre.

Terveellisen suomalaisen ruokakulttuurin ongelma on minusta usein siinä, että sitä ei osata myydä. Siskon poimimat marjat ja serkkupojan metsästämä hirven liha ovat aivan herkullisia, mutta mitä jos kukaan lähipiirissä ei poimi eikä metsästä? Pakastealtaan perusmarjat tulevat jostain Puolasta, hirvenlihaa näkyy kaupassa erittäin harvoin ja sieniäkin saa etsimällä etsiä. Koko syksyn olen himoinnut tatteja, mutta niitä ilmeisesti myydään pelkästään jonnekin Italiaan. Kunnon kalaa pitäisi kai mennä etsimään kauppahalleihin, mutta kun niitä ei tahdo löytyä pääkaupungistakaan. Ison kaupan ruokaöljyhyllyllä voi valita kymmenistä kiehtoviksi suunnitelluista oliiviöljypurkeista, mutta kotimaista rypsiöljyä on tarjolla muutamaa peruslaatua.

Tutkija Iris Erlund uskoo, että pohjoismaisesta ruokavaliosta voisi hyvinkin tulla trendikäs myös muualla maailmassa, koska Pohjoismailla muutenkin on maine hyvinvoinnin mallialueena. Toivon mukaan näin käykin – mutta ensin siitä kai pitäisi tulla ylpeydenaihe täällä. Terveellisten suomalaisten hyvien pitäisi olla ihmisten reittien varrella, niin maalla kuin kaupungissa. Suomalaisesta kaupasta olisi helppo olla ylpeä, kun siellä myytäisiin antimia "Euroopan puhtaimmasta luonnosta", niin kuin minun hirvenliha-ateriani takaava henkilö tapaa tarjoamisiaan mainostaa.

Sienessä

Rakastan sieniä, mutta en ole ikinä sienestänyt. Luit oikein. Sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja siellä ei kai sieniä ole juuri arvostettu (mistähän tämä johtuu?).

Tänä syksynä olen innostunut, enkä varmaankaan ole ainoa. Sienistä on nimittäin puhuttu viimeiset kuukaudet ihan tolkuttomasti. Ehkä syynä on lama tai poikkeuksellinen sienivuosi, mutta lehdissä on juttuja ihmisistä, jotka työkseen poimivat sieniä myyntiin ja sitten toisia, joissa kerrotaan valkokärpässienikuolemista. Tutut kuvaavat Facebookiin suurikokoisia koreja, jotka ovat pullollaan kanttarelleja. Yksi ja toinen kertoo, että löysi ihan yllättäen kilokaupalla suppilovahveroita.

En tiedä sienistä mitään. Kävin viikonloppuna metsässä, koemielessä. Kun jostain pilkotti jokin sienen näköinen, nappasin sen pussiin ja toin seurueelleni tunnistettavaksi. Porukka tunsi kuitenkin varmasti vain kanttarellin, suppilovahveron ja mustatorvisienen, ja niistä mitään ei löytynyt. Löytyi sen sijaan oikein herkullisen näköisiä muita sieniä. Internet oli paikalla, joten ei kun sen kimppuun. Mutta emme löytäneet hyvää sieniopasta! Tietääkö joku, mistä löytyisi? Tai perustaisiko joku sienituntija aiheesta blogin? Löytämissämme nettioppaissa oli vain yksi pahainen kuva per sieni, eikä kuvauksista ottanut erkkikään selvää.

Heitin sienet takaisin metsään. Harmitti!

Ehkä ensi syksynä sitten – jos kukaan ei nyt vinkkaa minulle loistavaa suppilovahveropaikkaa. Se lienee epätodennäköistä: suomalaisten tarkimmin varjeltuja salaisuuksia taitavat olla hyvät sienestys- ja marjastuspaikat. Lapissahan hermostuivat siitäkin, kun ulkomaalaiset poimijat ihan oma-aloitteisesti löysivät kyläläisten perinteiset poimintapläntit. Täytynee olla varuillaan.

Sissiviljelyä

Hauskinta lauantain Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumassa oli kuulla dodolaisten kesäisestä ruoankasvatusprojektista. Siitä kertoo tämän viikon Hesarin Nyt-liitekin.

Kuva: Megapolis2024/Sasa Tkalcan

Dodon porukka oli vallannut kulmauksen Pasilan ratapihasta ruokakasveille. Olivat rakentaneet lastauslavoista valtavia istutusastioita, saaneet Hyötykasviyhdistykseltä siemeniä ja sopineet kasteluvuorot. Ratapihalta oli alkanut pukata punajuurta ja kesäkurpitsaa yli dodojen omien tarpeiden. Oli hauska kuulla, kun "aikaisemmin rahapuun kasvatuksessa epäonnistuneet" nuoret miehet kertoivat aidosti yllättyneensä, miten paljon ihan oikeaa ruokaa projekti tuotti. Tapahtumassa esitellyt sadon edustajat näyttivätkin kyllä vakuuttavilta.

Rupesin miettimään oman kerrostalomme pihaa. Se on iso ja vehreä, on lasten leikkipaikkaa, kauniita puita, nurmikkoa ja autopaikkoja. Mutta aika harvoin siellä oleskelee kukaan.

Entä jos osa nurmikosta muutettaisiin kasvimaaksi? Yritin kotiin pyöräillessäni miettiä, miten homma voisi toimia. Tilaa ei ole niin paljon, että kaikille huoneistoille riittäisi maatilkku, mutta voisiko sellaisia vuokrata omalta pihalta samaan tapaan kuin autopaikkoja? Tai voisivatko taloyhtiön innokkaat perustaa yhteiskasvimaan, jota vuoroin käytäisiin kastelemassa? Sadonkorjuuaikaan ylimääräiset kasvikset voisi kaupata omalla pihalla. Tällainen kehitys ilahduttaisi viherpeukaloja, sillä kaupungin puutarhapalstat ovat tunnetusti pitkän jonon (ja monesti pitkän matkankin) takana.

Sissiviljelyhenkisempi vaihtoehto olisi parkkiruudun vuokraaminen. Autoa meillä ei ole, mutta voisihan ruutua käyttää viljelyynkin. Siihen vain iso istutuslaari ja perunat multaan. Talvella samalle kohtaa voisi värkätä vaikka taideinstallaation. Maisemana se voittaisi kirkkaasti keittiön ikkunasta nyt näkyvän autonperän.

Kotimaista kouluihin

Huomasinpa raitiovaunumatkalla Metro-lehden tämänpäiväisen kysymyksen: pitäisikö kouluissa tarjota kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa? Kävin painamassa kyllä-nappia ja näytti siltä, että samaa nappia oli painanut suurin osa muistakin. Seuraan mielenkiinnolla, millaisia lukemia äänestys paljastaa.

Minun ihannekoulussani ruoka tulisi lähitiloilta, joissa oppilaat saisivat käydä myös tutustumisretkillä. Parhaassa tapauksessa kolmasluokkalaiset voisivat osallistua perunannostoon ja neloset porkkanoiden hoivaamiseen. Kutoset voisivat huolehtia viikon verran possujen syöttämisestä, ja eka-tokaluokkalaiset poimisivat vaikka omenoita... Joillakin kouluilla on toki ollutkin kummimaatila, jossa on käyty tutustumassa. Kuvien perusteella niillä retkillä on päästy vallan lypsämäänkin!

Siis kotimaista ruokaa kouluihin, kyllä vaan! Metron ja Vartin äänestykseen voi tämän päivän ajan osallistua täällä.

Paljasta kesäruokakohteesi

Kirjoitin pari viikkoa sitten lähellä tuotetuista ruoka-aarteista. Kun ihmiset nyt vähitellen siirtyvät lomalaitumille ja mökkipaikkakunnille, olisi kovasti hauska kuulla paljatuksia parhaista ruokaisista retkikohteista tai suoramyyntitiloista. Minulla ei ainakaan ole hyvää käsitystä siitä, mitä kaikkea Suomessa oikein on tarjolla.

Haastan siis sinut, hyvä lukijani. Paljasta jonkin kirjoitukseni kommenttilootassa hyvä kesäkahvila, kiva luomutila, mukava maatilaretkikohde. Yksi on jo mielessäni: Kotiäidin Luomulaaksossa kehuttiin joku aika sitten tuusulalaisen Lassilan tilan luomumunia. Tilalla on myös kanoihin erikoistunut kotieläinpiha! Odottelen, että minuakin kohtaa tänä kesänä monta sellaista ruokailoa, jotka on kiva tänne listata.

Makoisaa juhannusta!

Kesäruokaa läheltä

Kesä tuli. Se on viikon helpottavin ruokauutinen. Pimeä kausi on ollut niin täynnä tietoja ruoan ilmastovaikutuksista, että ainakin minusta alkoi tuntua ettei näillä leveysasteilla passaisi syödä oikein mitään.

Kesällä kotimaisia vihanneksia on kaupassa mukavasti, ne maistuvat herkullisilta eivätkä enää maksa maltaita. Niitä ei ole kuskattu maailman ääristä eikä niiden kasvattamiseen ole käytetty tolkuttomia määriä sähköä. Kesällä ei olisi kohtuuttoman vaikea syödä edes todella lähellä (parhaimmillaan omassa puutarhassa) tuotettua ruokaa. Voisi korjailla talven ilmastollisia rikkeitä...

Englanninkielisessä maailmassa markkinoidaan 100 Mile Dietia, jossa ihmiset sitoutuvat syömään vaikkapa kerran viikossa ruokaa, joka on tuotettu 100 mailin etäisyydellä heidän kotoaan. Luulen, että monelle suomalaismökkiläiselle 50 kilometriäkin riittäisi aika herkun kesäaterian pykäämiseen vaikka joka päivä. Kuka kokeilisi?

Puolivirallista ruokaa -blogissa pohditaan, miksi pientilojen tuotteet ovat päässeet niin huonosti kauppoihin. Asiaa on nyt alettu selvittää. Onneksi monen kesäpaikkakunnan kupeesta löytyy jo nyt mainioita toreja ja suoramyyntitiloja, joilta saa melkein niillä sijoilla tuotettua ruokaa.

Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Jostakin on saatava tietoa siitä, mistä voi ostaa lähimunia tai lähilihaa. Entä saako jostain vielä vastalypsettyä maitoa? Palveluja näiden tietojen tarjoamiseen tarvittaisiin enemmänkin, mutta kannattaa aloittaa tästä Ruokatiedon palvelusta, josta voi etsiä luomua myyviä tiloja alueittain. Esimerkiksi Itä-Uudeltamaalta palvelu löytää 10 tarjokasta. Lähiruoan ostopaikkoja – muitakin kuin luomuja – taas löytyy MTK:n sivujen kautta.

Suomi on toki myös torien luvattu maa, ja niitä voi etsiä uudelta tuletorille.fi-sivustolta. Vielä se ei kyllä vaikuta pelittävän aivan asianmukaisesti. Pian olisi syytä, toreja tarvitaan jo!

Jos kesä kuluu Helsingissä, nyt on täälläkin uusi mahdollisuus ostaa lähiruokaa. Eat&Joy on tänään avannut Lasipalatsiin maatilatorin, josta kuuluu saavan kaikkea kyytöstä pienpanimojen oluisiin. Mahtavaa!

Uusin, aiheeseen liittyvä blogituttavuuteni on Vihreän langan verkkotoimittaja Lasse Leipolan blogi. Hän on huhtikuun lopussa aloittanut vähähiilisen ruokavalion ja raportoi sen sujumisesta. Sopii lukemiseksi lähiruoka-aterioitteni väliin!