Kohupaljastus

Olen entistä enemmän aidon ruoan kannattaja. Alan uskoa luomuun päivä päivältä enemmän.
Tunne on tärkeä, mutta sen ei saa koskaan ylittää tutkimusta ja oikeaa tietoa.
Tänään viehätyin Kemikaalikimaran kohupaljastuksesta liittyen Aitoa ruokaa-kirjaan. Vaikka Nilsson asiantuntija onkin, on Kemikaalikimaran mukaan muutamissa faktoissa ja päätelmissä menty vähän metsään. Luotatko Nilssonin vai Kemikaalikimaran lähteisiin?

Omenamintun ja Nilssonin kanssa olen yhtä mieltä liemikuutioista. Niitä kannattaa välttää. On hyvä, että vanhemmat pohtivat entistä enemmän, mitä pienille lapsilleen tarjoavat. Hyvä esimerkki on pienen tytön äiti Pauliina, joka puhuu puhtaan ruoan puolesta.

Punajuuri on parasta

Haarukka lähti Afrikkaan ja lähtiessään kertoi tankkaavansa punajuuria. Kahveli jatkaa ja aloittaa tarinansa punajuurilla, sillä punajuuresta on tänä syksynä tullut minulle lähes peruna. Sitä on lisäkkeenä monissa vierastarjoiluissani. Into alkoi Marjapuuron vikistä. Tein näitä punajuurinyyttejä mökillä grillissä. Nyt vastaavia syntyy kotiuunissa. Juusto on välillä vuohenjuustoa ja välillä sinihomejuustoa. Kerman määrää säätämällä voi lisäkkeestä saada kastikkeen korvikkeen. Toinen hyvä ruoka, monissa blogeissakin esitelty on paahdetut punajuuret. Myös yrttipunajuuret ovat mainion makuisia. Punajuuret näyttävät olevan myös karppaajien suosiossa. Täytyypä selvittää mistä tämä johtuu...

Punajuuri on hyvä myös siksi, että joka kaupassa myytävä pussillinen (lieneekö kilon..) on juuri sopiva 4-6 hengelle. Ja punajuuren säilyvyys on loistava.

Aiheesta innostuneena luin vielä terveysvaikutuksista. Niitä näyttää riittävän, ummetusvaivoista syövän ehkäisyyn. Että sillai.

Ja sitten maku. Kaikki, myös harvemmin punajuurta syöneet, ovat tykänneet. Punainen väri vahvistaa syksyn tunnelmaa.

Kahveli tuli mukaan

Eilen sain kutsun Haarukalta tulla bloggamaan Sanoja Lautaselta -blogiin.
Yön mietin nimeäni. No, tietysti se on Kahveli. Kahveli on lapsuudessani käytetty nimi haarukasta ja se tuo mieleen lapsuuden ruokahetket. Hyvässä ja pahassa. Kahveli on myös ihanan lähellä kahelia. Olenhan uusi bloggaaja. Lisää tulossa kunhan opin niksit...

Paras välipala

Limsasta on puhuttu tällä viikolla Suomessa enemmän kuin pitkään aikaan, kun Pepsi kertoi vetävänsä sokerilliset juomansa pois kouluista. Suomessa asia on ollut iso uutinen, koska päätöksen suurvaikuttaja on ollut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska.

Eilen muistutettiin, että puolet yläkouluista myy edelleen karkkia tai limsaa, ja että Sydänliiton puheenjohtaja Matti Uusitupa toivoo makeiden tuotteiden myynnin lopettamista kouluissa tykkänään. Moni totesi sitten keskustelupalstoilla lakonisesti, että lapset kyllä löytävät limsansa muutenkin.

Se voi olla totta, mutta kyllä myös tarjonta määrittelee kysyntää. Muistan itse yläkoulusta pitkät päivät, väsymyksen ja verensokerin laskun. Koska tuntien välissä oli kiire, helpointa oli ostaa berliininmunkki, joka oli kanttiinissa tyrkyllä (onneksi edes se!). Muuta järkevää ja helposti syötävää ei ollut tarjolla. Jos munkkien sijaan olisi tarjottu sämpylää, olisin ostanut sitä enkä rynnännyt läheisen kaupan munkkihyllylle.

Mikä siis lopulta olisi se hyvä ja herkullinen välipala, jota kaikkien, koulujenkin, kannattaisi suosia? Luulen, että blogeissa pyörivällä porukalla on paljon salatietoa herkullisista ja helpoista syötävistä, jotka eivät ole karkkia tai limsaa nähneetkään. Haastan siis sinut: kerro, mikä on suosikkivälipalasi! Mitä syöt mieluiten, kun äkkinälkä yllättää tai mitä pidät kaupungilla mukana?

Haarukan top 3:

1. Bulgarian jugurtti, jonka päällä on juoksevaa hunajaa, toimii aina.  Vaihtoehtoisesti kaverina voi olla banaania.

2. Mustikka-banaanismoothieta olen ylistänyt ennenkin. Laitan siihen maitoa ja maustamatonta jugurttia.

3. Ostin joitakin viikkoja sitten ekokaupasta hamppupatukan. Kuulostaa hirveältä, mutta oli tosi hyvää. En tutkinut terveellisyyttä, mutta oletan, että voittaisi kyllä vertailussa suklaan ja munkit. Ainakaan ei sisältänyt valkoista sokeria.

Edit 22.3.10: Käykääpä katsomassa myös video täällä. Siinä aiheesta puhuvat (myös) ihan oikeat koululaiset!

Yhä päiväkotipöydässä

Vietin eilen iltaa lastentarhanopettajaystävän kanssa. Istuimme mainioilla tapaksilla ja nautimme lasilliset viiniä. Espanjalaisten herkkujen äärellä tulivat puheeksi myös ne suomalaiset herkut, joita ystävä töissä saa nautittavakseen.

Hänen työpaikassaan espoolaisessa päiväkodissa ruoka on tullut jo vuoden verran Sodexholta. Ja kyllä: eron entiseen, lähikoulusta tulleeseen ruokaan huomaa selvästi, paljasti ystävä. Aluksi ruoka oli kuulemma aivan kauheaa, ja päiväkodissa muotoiltiin jo valituskirjeitä. Nyt on parannusta onneksi tapahtunut. Ihmettelimme yhdessä, mitä tästä uudesta ruokahuollon ulkoistamiskulttuurista seuraa – pitkällä tähtäimellä siis. Vaikea ajatella, että se opettaisi lapsille kunnioitusta ruoan laittamista ja kotiruokaa kohtaan.

Ystävä kertoi myös, että nykyään päiväkodin työntekijöiden puheenaiheena on se, miten ruokailut toimivat sitten, jos (tai kun) myös päiväkodin aikuisilta poistetaan ateriatuki. Opettajilta se on monessa kunnassa jo poistettu, kuten Puolivirallista ruokaa -blogi huomasi männäviikolla. Se tarkoittaa siis sitä, että kasvattajat joutuvat maksamaan ruoasta täyden hinnan, vaikka lounas on työaikaa ja kaikkea muuta kuin rauhallinen lepohetki. Ystävän päiväkodissa oli pohdittu, millaista viestiä lapsille välitetään, jos päiväkodin työntekijät lounaalla järsivät ruoan sijasta omia voileipiään. Todellinen yhteisen aterioinnin ilo on nähdäkseni siitä hyvin kaukana.

***

Ruoka-asioita pähkäilevien pääkaupunkiseutulaisten kannattaa muuten suunnata ensi viikon lauantaina 26.9. Dodon järjestämään Megapolis 2024 – Hyvän ruoan kaupunki -tapahtumaan Vanhalle. Siellä kysellään, miksi suomalaisen ruoan hiilijalanjälki on niin korkea, onko kaupunkiviljely ratkaisu maailman ruokaongelmaan, mihin suuntaan ruokavaliomme kehittyy ja millaisia ovat urbaanit maut vuonna 2024. Puhumassa on väkeä arvostetuista ravintolakokeista europarlamentaarikkoihin. Luvassa on myös siirtolapuutarhapeliä, elokuvia hyvästä ruoasta ja viimeaikaisiin pohdintoihini sopivasti paneelikeskustelu aiheesta Valitse vege – kotona ja koulussa.

Kun liikelaitos vastaa ruokahuollosta

Metro- ja Vartti-lehden viime perjantaisessa kyselyssä 79 prosenttia äänestäneistä toivoi kouluihin tarjolle kotimaista ruokaa, vaikka se olisi kalliimpaa. Tämä ei varmaankaan edusta koko kansan mielipidettä, mutta prosentti on silti minusta yllättävän korkea. Näkyisiköhän tulos lähivuosina myös konkreettisessa kouluruoassa?

Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että otsikossa on herkullinen (ellei suorastaan maukas) tunnelma? Se syntyy, kun sanan ruoka liittää sanoihin laitos ja huolto. Otsikko on kuitenkin todenmukainen ja viittaa siihen, että eilen Helsingin kaupunginvaltuusto päätti, että päiväkotien ruokahuolto siirretään päiväkotien omalta vastuulta liikelaitos Palmialle. Keskustelu asiasta on ollut kiivassävyistä, myös Hesarin nettisivuilla.

Täytyy myöntää, että päätös ei varsinaisesti kuulosta tukevan ajatusta päiväkotiruoan paremmasta laadusta. Puhutaan nimittäin aika innokkaasti säästöistä; en tunne päiväkotiruoan budjettia, mutta jos minkäänlaisia johtopäätöksiä voi vetää kouluruoan vastaavasta (monilla paikkakunnilla 60–70 senttiä yhden lapsen ateriaa kohti), summat eivät ole valtavia nykyiselläänkään. Haluaisin tietää, paljonko yhden helsinkiläisen päiväkotilapsen ruokkimiseen sijoitetaan tämän säästöpäätöksen jälkeen. Kertoisiko joku?

Kauhuskenaarioissani liikelaitosruoka tulee suunnilleen valmiiksi lämmitettynä jostain toiselta puolelta kaupunkia ja on viimeistään siinä vaiheessa menettänyt kaiken sen maun, jota siinä ehkä joskus on ollut. Se on aika kaukana edellisessä postauksessani visioimastani ihannekouluruoasta. Parhaassa tapauksessa tutut tädit ja sedät valmistavat ruoan edelleen päiväkodeissa ja se on jopa parempaa kuin ennen – tätien ja setien palkka vaan tulee Palmialta.

Harmi vaan, että parempaa ruokaa kukaan ei kai ole luvannut. Lähinnä on vannottu, että se ei huonone. Jotkut Hesarin keskusteluun osallistuneet toteavat, että ei lapselle ruoan laadulla ole niin väliäkään. Eihän lapsi tiedosta, kuka ruoan on valmistanut ja mistä se on peräisin!

Minä puolestani luulen, että lapset ovat laaduntarkkailijoita parhaasta päästä, vaikka eivät käytäkään sellaisia sanapareja kuin ruoan alkuperä tai raaka-aineiden laatu. Toivottavasti Palmia kuittaa päiväkodeista hyvät palautteet tyhjennettyjen ruokalautasten ja iloisten ruokahetkien muodossa.

Uudenlaista kouluruokaa?

Mies kävi koulua, jossa oli paljon katolisia. Heille tarjoiltiin perjantaisin, paastopäivänä, kalaruokaa. Mies – kulinaristi – muistaa jo lapsena ihmetelleensä, miksi katolisille piti valmistaa ruoat erikseen; eivätkö kaikki oppilaat olisi kerran viikossa voineet syödä lihatonta ruokaa? Muisto tuli esille, kun viikonloppuaterian ääressä keskustelimme Vihreiden nuorten ehdotuksesta: kouluihin (ja muihin kaupungin ruokaloihin) yksi liharuokapäivä viikossa, muina päivinä tarjolle kasvisruokaa.

Perjantain Hesarissa Korson lukiolaisilta oli kyselty, voisiko koulussa olla edes yksi kasvisruokapäivä viikossa. Korsolaisnuoret kehuivat koulunsa kasvisruokaa ja kertoivat, että sitä saa valita sellainenkin, joka ei ole kasvissyöjäksi ilmoittautunut. Moni kuitenkin epäili, että pelkän kasviruoan tarjoaminen nostattaisi koulussa kapinan.

Omalta kouluajaltani muistan sen, että kasvisruokaa ei missään tapauksessa saanut ottaa, jos oli sekasyöjä. Kasvissyöjät olivat outoja, jotka joutuivat hakemaan (usein ankeannäköiset) annoksensa keittiöstä. Siksi Korson malli kuulostaa hyvältä: oppilas saa itse valita kahden tasaveroisen vaihtoehdon väliltä. Yhä enemmän on niitäkin nuoria, jotka ovat jo kotona oppineet syömään kasvispainotteisesti.

Hesarin juttu nostatti vilkkaan keskustelun. Moni kavahti Vihreiden nuorten opettavaista tyyliä: "Miksiköhän kasviissyöjistä löytyy aina ihmisiä jotka katsovat että heillä on oikeus pakottaa toiset noudattamaan omaa ruokavaliotansa. Mitenkäköhän he panisivat suunsa jos samaa sovellettaisiin heihin?" Toisaalta kommenttien joukosta löytyi toistakin kantaa: "Kasvisruoasta tykkäämättömyys on asenteesta ja positiivisten kasvisruokakokemusten puutteesta johtuvaa. Kuinka monta pientä kinkkusuikaletta pitää pizzassa kasvisten lisäksi olla, että se muuttuu kasvisruoasta liharuoaksi, ja alat siitä tykätä?"

Jotkut aihetta kommentoineet toteavat, että lapset kuluttavat ympäristöä joka tapauksessa vähemmän kuin aikuiset, ja että kasvisruokapäivä sopisi siksi mieluummin vaikka eduskuntaan. Minusta kyse ei kuitenkaan ole mistään rankaisumallista. Kasvispainotteinen kouluruoka tarkoittaisi uudenlaisen ruokakulttuurin opettamista: sellaisen, jossa myös ei-lihaisat ruoat ovat varteenotettavia vaihtoehtoja.

Ihmiset ovat aina syöneet sitä, mikä on järkevää. Entisaikojen suomalaisille se tarkoitti sitä, mitä oli saatavilla: Lapissa ei vilja tahtonut pärjätä, ja siellä syötiinkin leivän sijasta esimerkiksi kuivattua kalaa. Popsittiin poroa, puolukkaa ja lakkaa. Nykyään on saatavilla kaikkea. Elintarvikkeita tuodaan vaikka maapallon toiselta puolelta. Mikä tässä tilanteessa on järkevää syömistä?

Ainakin se on tiedossa, että liha kuormittaa ympäristöä melkoisesti. Lisäksi sen syöminen nostaa ruoan hintaa: kun lihaa syödään paljon, rehuviljaa tarvitaan enemmän. Jos sadot jäävät pieniksi, tämä nostaa ruoan hintaa, kuten kävi viime vuonna. Esimerkiksi Kirsi Haapala arvelee, että liharuoan pitäisi olla se erikoisherkku, jota saadaan kerran viikossa.

Olisiko siis niin paha asia opettaa lapsille, että kasvisruokakin voi olla täyttävää ja herkullista? Ovathan kasvisruoat paljon muutakin kuin niitä ankeahkoja ja aina samoin maustettuja pihvejä tai sosekeittoja, jotka pitävät nälkää tunnin. Maistakaa vaikka falafel-pullia. Niiden kanssa sopii hyvin jukurtti- tai tomaattikastike.

P.S. Olisipa muuten hyvä, jos kotitaloustunnilla opettaisiin jauhelihakastikkeen lisäksi valmistamaan herkullista arkiruokaa kasvispainotteisesti. Joko näin tehdään?

Lautanen tyhjäksi

Ranskalaisella rautatieasemalla näin kerran miesjoukon oluella. Näyttivät vähän suomalaisilta, tai pohjoismaalaisilta ainakin. Pian tuli kuulutus, jonka seurauksena miehet keräsivät rauhallisesti kamppeensa, kaivoivat esiin lippunsa ja lähtivät laituria kohti.

Pöytään jäi viisi puolilleen juotua oluttuoppia. Minusta tästä saattoi helposti päätellä, että kaverit eivät olleet suomalaisia. Miksi? Koska suomalainen, kuulutuksen kuullessaan, olisi ottanut tuopin kouraansa ja hulauttanut sen kerralla kurkusta alas - nautinnosta viis! Kun kerran oli maksettu! Suomalainen ajattelee aina maksaneensa vain juomasta, ei koskaan sen lisäksi hyvästä mielestä/nautinnosta/kiireettömästä tunnelmasta. Ruokaa tai juomaa ei sovi heittää hukkaan.

Aika moni meistä on oppinut kotoa sen kultaisen säännön, että lautanen syödään tyhjäksi. Koulussa sääntöä vaalittiin siten, että nirsoimmat väänsivät itkua kylmät ruokarippeet lautasellaan, kun alkoi olla jo kiire seuraavalle oppitunnille. Tällaisia kokemuksia muistellaan sitten YLE:n Olotilan ruokamuistoinhokeissa. Suomalaisen kanssa naimisiin mennyt ruotsalainen ystävä totesi täällä yllättyneensä siitä, että hänen, aikuisen ihmisen, odotettiin vaimon perheessä syövän lautasensa aina tyhjäksi. Hän kertoi kehdanneensa kapinoida, kunnes tapasi vaimonsa mummon.

Sodastahan tässä sanotaan olevan kyse, ja pulavuosina kasvaneista vanhemmista. Isäni herkku oli lapsena seitsemän sisaruksen kesken jaettu appelsiini, jouluna. Tuskin siinä tuli mieleen jättää omaa osaansa syömättä. Anoppi suostuu vieläkin syömään vaikka vähän pilaantunutta, ettei vaan mitään jouduta heittämään pois.

Uskotaan: lautanen tyhjäksi -ajattelu kuuluu suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ja ajatushan on hyvä. Silti joskus mietin, miten paljon tämä ajattelumalli vaikuttaa suhtautumiseemme ruokaan noin ylipäänsä. Esimerkiksi siihen, että ruoan määrä tuntuu olevan meillä monesti laatua tärkeämpi kriteeri vaikkapa ravintolassa - ikään kuin meillä hyvinvointivaltion asukeilla olisi jatkuva nälkä. Moni on valmis maksamaan vaikka vähän pahasta, jos annos on iso. Kotoisissakin ruokahetkissä tärkeintä on se, että kaikki ruoka saadaan tuhottua - viis muusta tunnelmasta, nautinnosta tai sopivasti syömisestä.

En toki vastusta lautasen tyhjentämistä. Sen ansiosta meillä on myös mainio perinne täältä löytyvien tapaisille herkullisille jämäruoille. Vuosi vegaanina -blogissa Syömäri Jantunen kertoi hauskasta tavastaan pelastaa sukulaisten kaapeista vastikään vanhentuneita elintarvikkeita. Hän kokkaa niistä herkkuja!

Silti uskaltaudun varovasti pohtimaan, pitääkö lapset edelleen pakottaa syömään lautanen tyhjäksi vaikka itkua vääntäen. Ja olisiko aikuistenkin hyvä oppia jättämään oluttuoppi puolilleen, jos sitä nautinnollisesti ei ehdi tyhjentää? Ja voisiko perinteen päivittämisellä olla jotain vaikutusta kansan lihavuuteen...

Taistelu ruokapöydässä

Minulla ei ole lapsia. Välillä, seuratessani ruokapöytään sijoittuvaa taistelua vanhempien ja heidän leikki-ikäistensä välillä, olen siitä tyytyväinen. Ei nimittäin ole ihan harvinaista nähdä aikuisen häviävän aika komeasti: lapsi kieltäytyy päättäväisesti syömästä uutta ja epäilyttävää tai vanhaa ja kyllästyttävää. Joidenkin lasten syöminen on niin vaikeaa, että siihen uppoaa kaikkien ympärillä istuvien aikuisten energia. Usein olen mielessäni pohtinut, olisiko tälle asialle tehtävissä jotakin. Miten voisi välittää lapselle sanomaa siitä, että ruoka ei ole vain välttämätön paha - se on jännittävää, tunnelmallista ja kiehtovaa? Että kaikki ruoat eivät ole hyviä, mutta ne voivat silti olla kiinnostavia? Että maistaminen voi olla melkein maaginen kokemus?


Perjantaina Hesarissa ja pidemmin Finfoodin uutisisissa kerrottiin Jyväskylän päiväkodeissa kokeillusta Sapere-menetelmästä, jossa lapset pääsevät maistelemaan ja kuvailemaan ruokia silmät sidottuina. Innostuin: olisiko tässä vastaus kysymyksiini? Tuntemattomasta ruokalajista, marjasta tai hedelmästä tehdään makukokeilussa kiinnostava ja monipuolisesti aisteja hivelevä kokemus. Lapsi oppii, että ruoasta voi etsiä erilaisia makuja ja tuntuja, ja että ruoan nopea suuhun ohjaileminen ei ole aterian ainoa päämäärä. Mahtavaa!

Kun maistajan silmät on sidottu, ylikorostunut näköaisti ei pääse jyräämään. Tavallisestihan lapsi päättää jo (viimeistään) ruoan nähdessään, haluaako hän syödä sitä. Lasta saatetaan näköön perustuvasta ennakkoluuloisuudesta sättiä, mutta katsokaapa aikuisia. Kaupoissa on tarjolla vain helakanvihreitä ja kivikovia (raakoja) avokadoja, sillä nahistuuneen näköiset ja vähän pehmeät (kypsät ja herkulliset) hedelmät eivät houkuttelisi ostajia. Opiskelijaravintolan jonossa ruoan tilaajat pyytävät saada nähdä vaihtoehdot ennen valitsemista. Luulenpa, että aika harva valitsisi lounaakseen vauvanruokapurkin sisällön näköistä ruskeaa mössöä.

Maistatustuokiota ei tietenkään kukaan voi järjestää joka päivä. Arkitilanteiden varalle löysin onneksi psykologi Natalie Rigalin ruokataistelun voittamiseen opastavan teoksen Winning the Food fight. How to Introduce Variety into Your Child's Diet (2006). Ja mikä parasta, siitä suuri osa on luettavissa täällä.

Minusta Rigalin kirja vaikuttaa kiehtovalta. Esimerkiksi tällaisia ideoita se sisältää:

• Aikuinen päättäköön, mitä on ruokana. Arki- ja juhlaruoat on syytä erottaa toisistaan ja tehdä tämä ero selväksi myös lapselle.
• Tarjoillut ruoat kannattaa aina nimetä (eikä kukaan estä nimeämästä niitä ylevästi!). Ruokia voi myös kuvailla ja niiden ainesosat eritellä.
  
• Lapset syövät yleensä mieluummin jos tietävät, mistä ruoka on tehty. Lapset siis mukaan keittiöön! Sen sijaan että pikkuinen lähetetään valitsemaan itsellen hedelmäjogurttia jääkaapista, hänelle kannattaa antaa välineet sen tekemiseen: luonnonjogurttia, hilloa, muroja ja hedelmäpaloja. Näin lapsi saisi itse olla mukana välipalan valmistamisessa ja valita omaan kuppiinsa itselleen mieluisimmat aineet.

Hyvään ruokakulttuuriin opastavia vinkkejä irtoaisi varmasti yhtä lailla ihan arkisilta isiltä ja äideiltäkin. Kuulisin niitä kommenteissa mielelläni!