Millä perusteella valitset lähikauppasi?

Luin jostakin taannoin nuoresta naisesta, joka kertoi tekevänsä lähes kaikki ostoksensa kauppahallissa ja läheisessä kivijalkakaupassa. Hän oli todennut, että on edettävä sanoista tekoihin: ei auta vain urputtaa siitä, että isot marketit kuihduttavat pienet puodit, ja sitten kuitenkin jättää itse käymättä niissä pienissä. Välähti huono omatunto. Yritän kyllä suosia paikallisia lähikauppoja, mutta ketjuja nekin ovat. Haluaisin suosia pieniä, hyviä yrityksiä, kuten Helsingin Munkkiniemessä havaitsemaani luomukauppa Mumua. Sitten kuitenkin havaitsen, että kun se ei juuri nyt osu matkojeni varrelle, vähänpä sitä tulee käytettyä. Silti tykkään siitä, että se on olemassa.

Jäin miettimään, millä perusteella sitten valitsen kaupat, joissa käyn. (Tätä mietti celekin joskus keväällä.) Ihan tässä kodin kulmilla on neljä kauppaa. Käytän niistä kahta; kaksi muuta on suppeiden valikoimien takia poissuljettuja, paitsi pakkotapauksessa (kun kello on yli yhdeksän ja tarve ylitsepääsemätön).

Kauppaa 1 suosin siksi, että se on vähän lähempänä ja siellä palvelee useimmiten kauppias, joka juttelee hyväntuulisesti asiakkailleen (aivan mahtavaa!). Kuitenkin valikoimassa on toivomisen varaa, samoin hinnassa. Minun makuuni kaupassa 1 ei ole tarpeeksi hyvälaatuisia kasviksia eikä juustoja.

Kauppa 2 on muodostunut peruskaupakseni siksi, että valikoima on sopii ruokavaliooni parhaiten: vihannekset ovat tuoreita, liha- ja kalatiski on erikseen ja sieltä saa herkullista lähileipää. Silti myös kaupassa 2 kohtaan jatkuvasti pieniä puutteita. Se ei vastaa täydellisesti pähkinänhimooni eikä tofutoiveisiini, muun muassa. Sellaisia asioita varten suunnittelen käyväni etnisissä kaupoissa ja kauppahallissa vähän toisella puolella kaupunkia. Toivoisin, että tästä tavasta tulisi oikeasti rutiini.

Olisi kiva kuulla, mikä vaikuttaa sinun kauppavalintoihisi. Onko jollain yksittäisellä tuotteella iso merkitys?

Navetasta pöytään

Pari viikkoa maatilalla tekisi minulle terää. Keskustelin viikonloppuna 88-vuotiaan isoäitini kanssa ja havahduin siihen tosiasiaan, että en oikeastaan tiedä, miten ruoasta tulee ruokaa. Tai ainakaan en ajattele sitä kovin paljon. Isoäitini on tavallinen maatalon emäntä, ja hänelle nämä asiat ovat aivan itsestään selviä.

Isovanhempieni tila oli heidän kylänsä näkökulmasta katsottuna iso: lehmiä oli parhaimmillaan kuusi. Lisäksi oli possu, jota pienenä pidettiin sisällä talossa ja syötettiin kahden tunnin välein. Sitten oli lampaita. Välillä oli kalkkunoita, jotka karkailivat metsään. Lapsetkin oppivat, että eläimet ovat kavereita ja että niitä pitää hoitaa. Lehmää piti syöttää monipuolisesti, jotta maidosta tuli rasvaista ja laadukasta. Talvella hakattiin järvestä jäätä, joka piti maitotonkat kylminä.

Tällaiselle kaupunkilaiselle ruoka vain ilmestyy kauppaan. Se, että mietitään, mistä ruoka oikeasti on peräisin ja millaisista olosuhteista, on vähän sellaista vegaanien hommaa: outoa. Me muut ostamme tyytyväisinä uhanalaisia kaloja gourmet-pöytäämme ja ihmettelemme, miten se luomu nyt oikeastaan eroaa tavallisesta (paitsi hinnaltaan). Kummastelemme ääri-ihmisiä, jotka kyttäävät eläinten oloja tai suostuvat syömään vain lihatonta, munatonta ja maidotonta.

Mikä ratkaisuksi? Kaikki kaltaiseni kolmikymppiset kaupunkilaiset pariksi viikoksi töihin maatilalle? Ainakin tietäisimme, mitä kaupan hyllystä poimimme. Koska tämä on helpommin sanottu kuin tehty, voi ensihätään turvautua Youtubeen. Siellä sopii tutustua vaikkapa nykyaikaisen lehmän lypsämisen kommervenkkeihin. Ja miksei muihinkin maatilan töihin, noin teoriassa.