Oikea määrä

Kun kävin teinityttönä ensimmäistä kertaa Kanadassa, olin eniten ihmeissäni tavallisessa ruokakaupassa. Ja miksi? Koska kaikki pakkaukset olivat valtavia, ja hyllyt, käytävät ja kärryt tietenkin niiden mukaisia. Ilman autoa ei voinut harkitakaan kantavansa monen litran mehupänikkää majapaikkaan. En ikinä ollut nähnyt niin valtavia paketteja lihoja tai aamiaismuroja. Heille ne olivat arkipäivää.

Suomalaisen mielestä nakkeja on paketissa 10 tai korkeintaan 12 (minusta liikaa yhdelle, liian vähän kahdelle). Maitoa tai mehua ostetaan kerralla litra. Jauhelihaa saa 400 grammaa, ja jos on suurperheellinen automarketihminen, voi ostaa 700 grammaa. Useat vihanneksetkin on pakattu niin, että niitä saa ostaa joko puoli kiloa tai kilon kerrallaan. Uskoakseni tähän liittyy jokin säännöskin: näin hintoja on helpompi vertailla. EU-direktiivi antaa nykyään valmistajalle vapauden valita pakkauskokonsa, ja ainakin ranskalaisen Le Monden blogissa pelätään valmistajien huijaavan vastaisuudessa kuluttajat ostamaan samalla hinnalla 10 grammaa vähemmän. Niin tottuneita olemme jo siihen, että tietyt tuotteet tulevat tietynkokoisissa pakkauksissa.

Toisaalta tietyt, tutut koot määrittävät joskus liikaakin sitä, miltä arkiruokapöytämme näyttävät. Sinkkuystävät valittavat, että pakkauskoot ovat heille painajainen. Elintarviketeollisuus määrää heidän mielestään niiden kautta, millainen elämä on normaalia. Yksineläjät kokevat tulevansa pakkauksien myötä lajitelluksi kategoriaan puutteelliset taloudet. Pitäisi olla enemmän syöjiä, että niiden ostamisessa olisi järkeä. On ankea ajatus tehdä jauhelihakeitto, jos tietää joutuvansa syömään sitä kolme seuraavaa päivää kaikilla aterioilla. Ajatellaanko sinkun suosivan mielellään käteviä valmisruoka-annoksia, juuri sopivia yhdelle? On kohtuutonta, jos puolisottomuus pilaa arjen ruokanautinnotkin!

Minun tuskani liittyy maustepusseihin, jotka ovat kooltaan jotain alle kymmengrammaisia ja sopivat lähinnä vanhoihin suomalaisiin ruokaohjeisiin, joissa yrttejä käytettiin hyvin maltillisesti. Meillä yksi lähikaupan yrttipussi riittää muutamaan ruokaan, ja yhtään eksoottisempi sapuska saattaa vaatia koko pussin sisällön. Onneksi monet uussuomalaiset ovat perustaneet pääkaupunkiseudulle kauppoja, joista mausteita saa kunnon kokoisissa pusseissa ja kohtuuhinnalla. Olen ilahtuneena asioinut esimerkiksi kauppakeskus Sellon Star Orient Foodissa.

Taitaa olla ihan aiheellista pitää mielessä, että oikea määräkin on kulttuurikysymys: 400 gramman jauhelihapaketti ei ole mikään jumalallisesti määrätty itsestäänselvyys. Voisimmeko kunnostautua palautteen antajina? Olemmeko minä ja sinkkuystäväni todella ainoita, jotka tätä tuskailevat?

Kuka pilkkoo pakastevihanneksesi?

Jos ruoastani löytyy lasia, minun pitää vain niellä se mukisematta. Suunnilleen tähän olen päätynyt seuraamalla lehtiä viime päivinä. Aikaisemmin kuvittelin, että lasi voi olla elimistöön joutuessaan kovin vaarallistakin. Nyt lehdissä haastatellut ruokaviranomaiset toppuuttelevat että eihän tässä mitään kauhean ihmeellistä ole, ja että lasilöydöksissä on kyse yksittäistapauksista. Olen vähän ihmeissäni.

Minusta on hyvin ikävää, jos ruoastani löytyy vieraita esineitä, olivat ne sitten lasia tai jotain muuta. Ja vaikka kyse olisi yksittäistapauksistakin. Eikö se ole ihan luonnollista? Ja eikö ole oikeastaan aika hyvä, jos minä kuluttajana osaan edes sen verran vaatia, että ruoassani ei ole lasia? Välillä nimittäin tuntuu, että hiljainen suomalainen ei kehtaa paljon pyytää, vaan syö vaikka kärpäsen keitostaan. Kiitos lasinsiruille, jos ne opettavat meidät vaatimaan laatua!

Ajattelisin, että nyt olisi loistava aika esitellä, miten ne hernemaissipaprikat sinne pakastevihannespussiin päätyvät. Mistä ne tulevat? Kuka ne pilkkoo? Kuka pakkaa? Missä? Minä ostaisin pakastevihanneksia mieluusti vastaisuudessakin, jos joku kertoisi avoimesti tästä prosessista – ainakin, jos totuus ei olisi ihan kamala. Nykyisestä viestinnästä tulee sellainen vaikutelma, että puhutaan nyt enemmän satunnaisista häiriövalituksista (joissa siis soitellaan elintarvikeviranomaisille ilkeät mielessä), sillä muuten pitäisi paljastaa, että ruokaamme päätyy valmistusprosessissa enemmän vieraita esineitä kuin kuluttaja arvaakaan. Minua on alkanutkin kiinnostaa, mitä yksittäistapaus tässä yhteydessä tarkoittaa.

Valikoituja uutisia aiheesta:
Ruokatieto
Savon Sanomat
Ilkka
Karjalainen
HS

P.S. Viime viikolla päättynyt (pienimuotoinen) kyselyni osoittaa, että lautasen tyhjäksi syöminen kuuluu ainakin lukijoideni ruokakulttuuriin. Kukaan heistä ei tunnustanut jättävänsä ruokaa! 14 vastaajasta suurin osa sanoi pyrkivänsä syömään lautasen tyhjäksi, vaikka aina ei pystykään, ja viisi vastaajaa ilmoitti syövänsä aina ylpeänä kaiken.

Hyvää kaukaa, hyvää läheltä

Terveisiä Amsterdamista. Siellä syötiin hyvin. Osuimme monesti oivallisiin ja silti rentoihin ruokapaikkoihin - sellaisiin, joita Helsingissä on turhan vähän. Pienessä algerialaispaikassa oli vain muutama, myytävien pohjoisafrikkalaistuotteiden ympäröimä pöytä mutta sitäkin hehkeämpi tunnelma. Tiskissä oli kuskusta, riisiä, makrillia, munakoisoa, hummusta ja kanaa, joista asiakas sai valita oman yhdistelmänsä. Herkullista!

Ravintola Raïnaraï, Amsterdam

Lofissa ruokalista vaihtuu joka päivä sen mukaan, mitä kokit torilta löytävät. Ravintolan välittömässä ilmapiirissä kaikki ruoat maistuivatkin tuoreilta enemmän kuin suolalta tai mausteilta. Kiinnostava kokemus!
Sama Seboa kehutaan Amsterdamin parhaaksi indonesialaiseksi, ja viehättävä se olikin. Pähkinäiset kastikkeet meinasivat viedä kielen mennessään...
Ilahduttavaa oli myös todeta, että amsterdamilaiskaupasta sai ostettua pieniä, haarukoilla varustettuja rasioita täynnä pilkottuja hedelmiä. Sellaiset tulevat yllättävään tarpeeseen matkalla, jossa ruokavaliota tekee mieli välillä höystää jollakin helpolla, tutulla ja kuituisella.

Ravintola Lof, Amsterdam

---
Suomessa on tietysti puhuttu viime viikot kanaloiden ja sikatilojen salmonellatapauksista. Puhua pitääkin. Sopivasti samaan aikaan, viime viikonloppuna, vietettiin Luomupäiviä Tampereella. Siellä sanottiin ääneen esimerkiksi sellainen asia, että luomu on helppo toteuttaa kouluruokailussa ja valittiin Vuoden Luomutuote: Raikastamo Oy:n Omentäysmehu. Esimerkiksi Kannuvalimossa uumoillaan, että salmonellakriisi voi olla hyvä mahdollisuus luomulle Suomessa: "Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut", kirjoittaa Visa Nurmi. Hän toivoo myös, että Suomessa huomattaisiin kriisin myötä, että kotimaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus - kuten esimerkiksi maku.

---

Blogeissa kiertelee aamiaishaaste. Tarkoitus on paljastaa aamiaisensa (päivän tärkeimmän aterian!) salat. Toisten tavoista saakin hyviä vinkkejä, ja haastettuja seuraamalla pääsee lisäksi aistimaan ihania tunnelmia. Kurkatkaapa vaikka Kulinaarimurulan, Ketsupin tai Uneliaan kokin aamiaisia. Kemikaalicocktailissa opastetaan aiheeseen sopivasti herkullisen luomubrunssibuffetin kokoamiseen. Ehkäpä jo ensi viikonloppuna...

Lautanen tyhjäksi

Ranskalaisella rautatieasemalla näin kerran miesjoukon oluella. Näyttivät vähän suomalaisilta, tai pohjoismaalaisilta ainakin. Pian tuli kuulutus, jonka seurauksena miehet keräsivät rauhallisesti kamppeensa, kaivoivat esiin lippunsa ja lähtivät laituria kohti.

Pöytään jäi viisi puolilleen juotua oluttuoppia. Minusta tästä saattoi helposti päätellä, että kaverit eivät olleet suomalaisia. Miksi? Koska suomalainen, kuulutuksen kuullessaan, olisi ottanut tuopin kouraansa ja hulauttanut sen kerralla kurkusta alas - nautinnosta viis! Kun kerran oli maksettu! Suomalainen ajattelee aina maksaneensa vain juomasta, ei koskaan sen lisäksi hyvästä mielestä/nautinnosta/kiireettömästä tunnelmasta. Ruokaa tai juomaa ei sovi heittää hukkaan.

Aika moni meistä on oppinut kotoa sen kultaisen säännön, että lautanen syödään tyhjäksi. Koulussa sääntöä vaalittiin siten, että nirsoimmat väänsivät itkua kylmät ruokarippeet lautasellaan, kun alkoi olla jo kiire seuraavalle oppitunnille. Tällaisia kokemuksia muistellaan sitten YLE:n Olotilan ruokamuistoinhokeissa. Suomalaisen kanssa naimisiin mennyt ruotsalainen ystävä totesi täällä yllättyneensä siitä, että hänen, aikuisen ihmisen, odotettiin vaimon perheessä syövän lautasensa aina tyhjäksi. Hän kertoi kehdanneensa kapinoida, kunnes tapasi vaimonsa mummon.

Sodastahan tässä sanotaan olevan kyse, ja pulavuosina kasvaneista vanhemmista. Isäni herkku oli lapsena seitsemän sisaruksen kesken jaettu appelsiini, jouluna. Tuskin siinä tuli mieleen jättää omaa osaansa syömättä. Anoppi suostuu vieläkin syömään vaikka vähän pilaantunutta, ettei vaan mitään jouduta heittämään pois.

Uskotaan: lautanen tyhjäksi -ajattelu kuuluu suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ja ajatushan on hyvä. Silti joskus mietin, miten paljon tämä ajattelumalli vaikuttaa suhtautumiseemme ruokaan noin ylipäänsä. Esimerkiksi siihen, että ruoan määrä tuntuu olevan meillä monesti laatua tärkeämpi kriteeri vaikkapa ravintolassa - ikään kuin meillä hyvinvointivaltion asukeilla olisi jatkuva nälkä. Moni on valmis maksamaan vaikka vähän pahasta, jos annos on iso. Kotoisissakin ruokahetkissä tärkeintä on se, että kaikki ruoka saadaan tuhottua - viis muusta tunnelmasta, nautinnosta tai sopivasti syömisestä.

En toki vastusta lautasen tyhjentämistä. Sen ansiosta meillä on myös mainio perinne täältä löytyvien tapaisille herkullisille jämäruoille. Vuosi vegaanina -blogissa Syömäri Jantunen kertoi hauskasta tavastaan pelastaa sukulaisten kaapeista vastikään vanhentuneita elintarvikkeita. Hän kokkaa niistä herkkuja!

Silti uskaltaudun varovasti pohtimaan, pitääkö lapset edelleen pakottaa syömään lautanen tyhjäksi vaikka itkua vääntäen. Ja olisiko aikuistenkin hyvä oppia jättämään oluttuoppi puolilleen, jos sitä nautinnollisesti ei ehdi tyhjentää? Ja voisiko perinteen päivittämisellä olla jotain vaikutusta kansan lihavuuteen...

Luomu lamassa

Minä en osta luomua, vaikka haluaisinkin ja vaikka nykypäivän tiedostavan kansalaisen oikeastaan kuuluisi. Olen nuorehko kaupunkilainen kuluttaja, ja kuuluisin varmasti luonnollisesti terveellisten ajatusten kohderyhmäänkin. Valintaani on kuitenkin kolme pääsyytä (huutakaa hep jos tunnistatte niistä jonkin!):

Tarjonta on näivettynyttä tai muuten vaan epähoukuttelevaa. Luomua pitää kaupassa edelleen etsiä. Ja kun minimaalinen luomuhylly löytyy, se on usein sekaisin ja täyteen tupattu. Vihannekset näyttävät parhaat päivänsä nähneiltä, ja kuitenkin hinta on paljon tavistuotteita korkeampi. Herätkää kaupat!

Luomu leimautuu elitismiksi. Opiskelijat ja köyhät kuluttavat ruokaan yhä vähemmän rahaa, kertoi YLE Uutiset sunnuntaina. Joka puolelta toitotetaan lamaa, ja peruskuluttajalle tulee helposti tunne, että nyt kannattaa luomukikkailun sijasta panostaa edulliseen perusruokaan. Luomurakkauden julistaja saa tässä maailmanajassa helposti elitistin leiman: luomu ei Suomessa ole vielä osa tavallista, järkevää arkea.

En ota tarpeeksi vakavasti luomun paremmuutta. En osaa ajatella niitä kemiallisia jäämiä, joita kehooni ei-luomusta ajautuu. Kukaan ei ole kertonut niistä kovin selvästi. Kaupat vakuuttelevat tarjonnallaan, että luomu on höyrähtäneiden marginaalijuttu. Luomun puolesta ei puhuta tarpeeksi pontevasti.

Tietenkin pienempiäkin ääniä voisi kuunnella. Kuten sitä, että ruoka-alan vaikuttajista suuri osa kertoo haastatteluissa syövänsä melkein pelkästään luomua. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran pääjohtaja Jaana Husu-Kallio kertoo Seija Kurunmäen Järkipuheita ruoasta -kirjassa (2008), että hänen luomurakkautensa taustalla on "kysymys kemiallisista jäämistä ja niiden mahdollisista yhteisvaikutuksista, vaikka pitoisuudet olisivatkin alle nykyisten sallittujen raja-arvojen. Mitä enemmän tiedän kemiallisista aineista, sitä enemmän asiaa pohdin --". Tulee vähän sellainen tunne, että tieto voisi tässä asiassa vaikuttaa muidenkin valintoihin aika paljon. Täytynee tutustua BBC:n pätevänoloisiin luomujuttuihin täällä ja perehtyä paremmin Finfoodin 12 syyhyn valita luomu. Jospa ne vakuuttaisivat.

Parhaiten uskon kyllä ihan tavallisia ihmisiä. Sunnuntain Hesarissa maanviljelijä ja kuvataiteilija Osmo Rauhala oli näyttävästi esillä ehdotuksellaan, jonka mukaan Suomella olisi nyt hyvä mahdollisuus profiloitua nimenomaan luomun tuottajana. Hyvä avaus! Toivotaan, että keskustelu jatkuu. Mahdollisuuksia on, sillä luomua ostettiin viime vuonna 19% edellisvuotta enemmän.

Blogimaailmastakin yritän jatkuvasti haarukoida luomupuheita. Aika harva ruokablogaaja kuitenkaan profiloituu luomutuotteiden käyttäjänä. Innoissani kurkistelen Kemikaalicocktailiin, jossa luomu on paljon muutakin kuin ruokaa, ja Kotiäidin luomulaaksoon, joka on saanut minut uskomaan, että luomulla oikeasti on merkitystä hyvinvointiin. Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman blogeista Kestäviä keitoksia paneutuu erityisesti luomuasioihin - sieltä voi lukea esimerkiksi ihmeellisestä matkasta Saksaan, jossa luomua saa niin hotellin aamupalalla kuin Ikeassakin.

Taistelu ruokapöydässä

Minulla ei ole lapsia. Välillä, seuratessani ruokapöytään sijoittuvaa taistelua vanhempien ja heidän leikki-ikäistensä välillä, olen siitä tyytyväinen. Ei nimittäin ole ihan harvinaista nähdä aikuisen häviävän aika komeasti: lapsi kieltäytyy päättäväisesti syömästä uutta ja epäilyttävää tai vanhaa ja kyllästyttävää. Joidenkin lasten syöminen on niin vaikeaa, että siihen uppoaa kaikkien ympärillä istuvien aikuisten energia. Usein olen mielessäni pohtinut, olisiko tälle asialle tehtävissä jotakin. Miten voisi välittää lapselle sanomaa siitä, että ruoka ei ole vain välttämätön paha - se on jännittävää, tunnelmallista ja kiehtovaa? Että kaikki ruoat eivät ole hyviä, mutta ne voivat silti olla kiinnostavia? Että maistaminen voi olla melkein maaginen kokemus?


Perjantaina Hesarissa ja pidemmin Finfoodin uutisisissa kerrottiin Jyväskylän päiväkodeissa kokeillusta Sapere-menetelmästä, jossa lapset pääsevät maistelemaan ja kuvailemaan ruokia silmät sidottuina. Innostuin: olisiko tässä vastaus kysymyksiini? Tuntemattomasta ruokalajista, marjasta tai hedelmästä tehdään makukokeilussa kiinnostava ja monipuolisesti aisteja hivelevä kokemus. Lapsi oppii, että ruoasta voi etsiä erilaisia makuja ja tuntuja, ja että ruoan nopea suuhun ohjaileminen ei ole aterian ainoa päämäärä. Mahtavaa!

Kun maistajan silmät on sidottu, ylikorostunut näköaisti ei pääse jyräämään. Tavallisestihan lapsi päättää jo (viimeistään) ruoan nähdessään, haluaako hän syödä sitä. Lasta saatetaan näköön perustuvasta ennakkoluuloisuudesta sättiä, mutta katsokaapa aikuisia. Kaupoissa on tarjolla vain helakanvihreitä ja kivikovia (raakoja) avokadoja, sillä nahistuuneen näköiset ja vähän pehmeät (kypsät ja herkulliset) hedelmät eivät houkuttelisi ostajia. Opiskelijaravintolan jonossa ruoan tilaajat pyytävät saada nähdä vaihtoehdot ennen valitsemista. Luulenpa, että aika harva valitsisi lounaakseen vauvanruokapurkin sisällön näköistä ruskeaa mössöä.

Maistatustuokiota ei tietenkään kukaan voi järjestää joka päivä. Arkitilanteiden varalle löysin onneksi psykologi Natalie Rigalin ruokataistelun voittamiseen opastavan teoksen Winning the Food fight. How to Introduce Variety into Your Child's Diet (2006). Ja mikä parasta, siitä suuri osa on luettavissa täällä.

Minusta Rigalin kirja vaikuttaa kiehtovalta. Esimerkiksi tällaisia ideoita se sisältää:

• Aikuinen päättäköön, mitä on ruokana. Arki- ja juhlaruoat on syytä erottaa toisistaan ja tehdä tämä ero selväksi myös lapselle.
• Tarjoillut ruoat kannattaa aina nimetä (eikä kukaan estä nimeämästä niitä ylevästi!). Ruokia voi myös kuvailla ja niiden ainesosat eritellä.
  
• Lapset syövät yleensä mieluummin jos tietävät, mistä ruoka on tehty. Lapset siis mukaan keittiöön! Sen sijaan että pikkuinen lähetetään valitsemaan itsellen hedelmäjogurttia jääkaapista, hänelle kannattaa antaa välineet sen tekemiseen: luonnonjogurttia, hilloa, muroja ja hedelmäpaloja. Näin lapsi saisi itse olla mukana välipalan valmistamisessa ja valita omaan kuppiinsa itselleen mieluisimmat aineet.

Hyvään ruokakulttuuriin opastavia vinkkejä irtoaisi varmasti yhtä lailla ihan arkisilta isiltä ja äideiltäkin. Kuulisin niitä kommenteissa mielelläni!

Uskomusviidakossa

Kuva: www.edu.fi
Liha on pahasta. Naudanliha on kaikista pahinta: kuluu vettä ja ympäristöä ja mitä kaikkea. Lihan voisi korvata soijalla, mutta se tuodaan hevonkuusesta ja on usein geenimuunneltua. Huono juttu. Riisi on yhtä pahaa, sen kasvattaminen aiheuttaa metaanipäästöjä.

Espanjalaiset tomaatit ovat myös pahasta, sillä työvoimana käytetään laittomia siirtolaisia. Viime viikolla kerrottiin, että ulkomailta tuodut vihannekset saattavat vieläpä olla kyllästettyjä laittomilla torjunta-aineilla. Lämmitettävät kasvihuoneet ovat kuitenkin vielä pahempia, joten suomalaisetkin kurkut ja tomaatit olisi syytä talvikaudella unohtaa. Mitä siis oikeastaan voi syödä?

Olen toistaiseksi keskittynyt parantamaan omaatuntoani lihapuolella. Avainajatus on ollut vähentäminen. Syön lihaa lähinnä viikonloppuisin, mutta ehdoton en osaa olla. Kun olo tuntuu vetelältä ja flunssaiselta, yleensä maistuu tuttu ja turvallinen makaronilaatikko, jauhelihalla höystettynä. Se on turvaruokaa.

Mutta nyt sitten ruokatalot kertovat ihan julkisestikin, että osa ostamastamme jauhelihasta tehdään pakastetusta lihasta. Aamulehden artikkelista selviää, että pakastelihaa on jauhelihan seassa noin 7-15 prosenttia - siis siinä paketissa, jota meille kaupan hyllyllä tuoreena myydään. Vähän oudoksuttaa, että tätä informaatiota ei muisteta minkään paketin kyljessä mainita.

Pakastelihaa käytetään kuulemma "tuoreessa" jauhelihassa, jotta jauhelihamassa saadaan nopeasti jäähdytetyksi ja säilyvyys paranee. Siis mitä? Onhan se pakastelihakin joskus ollut tuoretta. Säilyykö se 7-15 prosenttia jauhelihapaketista siis huonommin? Uskotaanko ruokataloissa, ettei kuluttajia haittaa, jos (vain) kymmenesosa lihasta on (vähän) pilalla? Ja kuka on tullut siihen tulokseen, että tämä asia ei kiinnosta kuluttajia pakkausmerkinnän vertaa?

Aamulehden uutisen kirvoittamia kommentteja lukemalla mennään yhä syvemmälle uskomusviidakkoon. Yhden kirjoittajan mukaan naudan jauhelihasta voi löytyä jopa kanaa, toisen mielestä kaupassa jauhettu liha vasta pahaa onkin: pilalla jo valmiiksi! Nimimerkki JUU ihmettelee, voiko suojakaasujauhelihaa laittaa pakkaseen, kun aina sanotaan, että sulatettua tuotetta ei saa pakastaa uudelleen. Kuka vastaisi ja kertoisi uskomuksien sijaan totuuksia? Onko niitä?

Yksinkertaistetaan hieman. Ehdottaisin päivän kultaiseksi säännöksi seuraavaa:
"Jos lihasta osa on pakastettua, älä myy sitä tuoreena."
Olisiko siitä hyvä aloittaa?

P.S. Kuningaskuluttaja on vertaillut pakattujen ja kaupassa jauhettujen jauhelihojen vetisyyttä täällä. Tulokset ovat mielenkiintoisia.