Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

E niin kuin...

Kudontapiirin kahvitauolla keskusteltiin ruokatottumuksista. Mukana oli kymmenkunta eri ikäistä naista. Eläkeläisrouva kertoi ostaneensa kiireessä valmiiksi paistettuja pihvejä lähikaupasta: "En pystynyt syömään, niin tunkkaisilta ne maistuivat!" Toinen eläkeläisrouva varoitti, että mitään valmista ei kannata koskaan ostaa: "Itse laittaminen on niin helppoa!"

Yhteen ääneen porukassa myötäiltiin, eri mieltäkään ei uskallettu olla. Samaan hengenvetoon kauhisteltiin valmiiksi marinoituja lihoja; vain yksi tunnusti hunajamarinoidun kanan suosikikseen. Ihmettelin, missä ne ihmiset ovat, joiden takia kauppojen hyllyt notkuvat soosiin sotkettuja lihoja. Eivät kudontapiirissä ainakaan.

Lisäaineista kenelläkään ei ollut hyvää sanottavaa, tosin ei paljon tietoakaan. "Natriumglutamaatti on E621, se on pahin", varoitti kotiruokaintoinen eläkeläinen.
"Ei kai sitä nyt ole vuosikymmeniin enää ollut ruoassa, sehän on kamala myrkky", huomautti ruoanlaittoa harrastava nuori kemisti. Paljastin, että espoolaisissa kouluissa natriumglutamaatti kiellettiin vasta tänä vuonna. "Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella", kutojat huokailivat epätoivoisina.

Majoneesi, kantarellikeitto.

Ruoan puhtaus ja kemikaalit ovat viime kuukausina kurkistelleet vähän joka paikasta. Mediassa vaikutusvaltaiset ihmiset avautuvat lisäainetuskistaan, kuten teki Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmankin puhemies Jaakko Nuutila Kalevassa. Juttu paljasti, että joka päivä saamme ruokamme mukana 350 erilaista lisäainetta, mikä tekee 6-7 kiloa vuodessa. Se on paljon. Nuutila luopuisi mieluusti näistä kaikista.

Blogipuolella ruoan lisäaineita on selvitellyt ainakin Noora Shingler. Ruoan aitoutta pohti taannoin myös Visa Nurmi. Samaan sarjaan kuulunevat viime aikojen intoilut raakaruoasta, joka lienee kaikista varmimmin lisäaineetonta. Sen tyypillisin blogi-ilmentymä ovat vihersmoothiet, tähän tapaan.

Lisäainejutut kuuluvat siihen sarjaan asioita, joista on vaikea ottaa selvää. Minun sukupolvelleni niitä on syötetty pikkuvesselistä asti. Tuntuu hurjalta julistaa niitä tässä vaiheessa täysin pannaan – varsinkin, kun sellaisen julistuksen seurauksena pelkästään leivän ostaminen vaikeutuisi aika tavalla.

Elintarviketurvallisuusviraston sivuilla muistutetaan, että lisäaineet ovat tutkitusti turvallisia ja niiden avulla elintarvikkeisiin saadaan jokin toivottu vaikutus – ne eivät siis ole turhia. On lisäaineiden ansiota, että ruoassani ei kasva bakteereja eikä muita tauteja aiheuttavia mikrobeja. Lisäaineiden ansiota on sekin, että ruokani maistuu ja näyttää paremmalta ja siinä on parempi koostumus. Vai niin. Mutta entä jos en haluakaan valmiiksi parempaa makua ja koostumusta? Suolaa ja mausteita minulla on omastakin takaa.

Päivällinen kello viisi

Lapsena arkeni jakaantui kahtia: aikaan ennen viittä ja viiden jälkeen. Kello viisi oli rajapyykki siksi, että silloin naapurintytön, parhaan leikkikaverini, kotona oli ruoka. Hänen piti olla silloin kotona. Aika koulun loppumisesta viiteen oli valtavan pitkä, ja parhaina päivinä leikit jatkuivat ruoan jälkeen.

Tämä aikajako rytmitti arkeamme. Nykyään, aikuisena, huomaan ihailevani sitä, että päivän tekemisiä määrittelevät selkeät ajat. Niin kuin leireillä, joilla aina syödään tietyllä kellonlyömällä. Sellaisessa järjestelmässä ruoalle ei koskaan tarvitse raivata aikaa, vaan hyvä yhdessäolon hetki lukee ohjelmassa ja toteutuu ilman ponnistuksia.

Yhdessä syöminen on jotenkin selkeä tilanne kaikenlaisissa porukoissa. Lautasen äärellä ei tarvitse tuskailla, jos ei keksi sanottavaa, ja toisaalta voi jakaa paljonkin asioita. Yhteiseen pöytään käyminen on varsin perinteinen juttu, joka on valtauskonnossammekin paljon esillä. Kristittyjen ehtoollinenhan nautitaan puoliympyrän muotoisessa pöydässä, jonka näkymättömälle puoliskolle voimme ajatella poisnukkuneet läheisemme. Minusta se on kaunis ajatus.


Moni asiantuntija kuuluu sanovan, että yhdessä syöminen parantaa melkein kaikki murheet. Kurkatkaa vaikka tätä kiinnostavaa artikkelia. On todettu sellaistakin, että säännöllisesti perheateriasta nauttivat tytöt sairastuvat harvemmin anoreksiaan kuin muut. Kuulostaa hämmästyttävältä, mutta hienoa jos pitää paikkansa.

En tiedä, onko nykyään vielä sellaisia lapsia, jotka kipittävät joka päivä perheen yhteiselle aterialle viideksi. Esimerkiksi Marjapuuro toteaa, että yhdessä syöminen on kovasti vähentynyt. Jokaisella on omat menonsa, jotka rajoittavat perheaikaa. Ja sitten on televisio ja netti, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi aika monen perheen pöytään.

Voiko kulttuurimme olla äkkiä niin muuttunut, että yhdessä syöminen ei enää ole entiseen tapaan tarpeellista? Seuralaisiahan on nykyään muuallakin kuin kosketusetäisyydellä: ruokayhteisöjäkin esimerkiksi internetissä. Onhan tavallaan kovin kätevää, kun ruokaa voi mikrossa lämmittää vain omiin tarpeisiinsa, silloin kun itselle sopii. Ehkä entisaikaan syötiin yhdessä käytännön pakosta – se oli välttämätöntä, jos kaikki halusivat lämmintä sapuskaa. Sitä paitsi joidenkin mielestä yhdessä syöminen ei aina ole paras vaihtoehto. Anna-Leena Härkösen romaanissa Ei kiitos Heli tuskailee tuttavaperhettä, jossa lapset otetaan aikuisten kanssa samaan pöytään häiritsemään koko ruokailutilannetta. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei voi keskittyä kommunikoimiseen, kun kaikki aika menee lapsista huolehtimiseen.

Oli miten oli, ruoasta puhuttaessa kaksin on minusta yleensä parempi kuin yksin. Lämpimät kevätilmat tarjoilevat mainion mahdollisuuden esimerkiksi piknikeille, joilla yleensä viihtyvät niin lapset kuin aikuiset. Jos ulkotarjoamisiin kaipaa vaihtelua, kannattaa kurkata Pastanjauhajiin. Siellä on nimittäin menossa toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs. Haastevastauksista kelpaa kopioida herkut vaikka äitienpäiväksi. Hyvää alkanutta toukokuuta!

Edit: Marttojen blogissa pohditaan kiinnostavasti samaa aihetta.

Väriä lautaselle

Ruoasta puhuminen menee helposti valittamiseksi. Tiedättehän: se alkaa siitä, kun lapset koulussa tuskailevat kouluruokaa. Se on uskonnonomainen mantra, johon kaikkien kuuluu yhtyä. Näin aikuisena sama jatkuu, mutta valittamisen kohteet vähän muuttuvat. Minä tuskailen sitä, että lähikaupan raaka-aineiden tuoreus ei tyydytä. Tai sitten epäilyttää puhtaus tai pakkauskoko. Kyllä te tiedätte. Siksi en kirjoita nyt lisäaineista enkä sikainfluenssasta. Niistä ehtii varmasti vaahdota myöhemminkin.

Kriittisyyttä tarvitaan, tietenkin. Mutta ruoan tarjoamaa mahtavaa nautintoa ei pidä unohtaa! Meillä on ruvettu kevään kunniaksi mässäilemään salaateilla. Ne maistuvat taas mainioilta. Olemme taas muistaneet sen, että värikäs ruoka on parasta mahdollista: iloista silmälle ja vatsalle. Tulee hyvä mieli ahmia lautasellinen, joka on peitetty salaatilla, basilikalla, tomaatilla ja paahdetuilla pinjansiemenillä, savukalalla ja valkosipulipavuilla. Vatsa täyttyy ilman ähkyä. Liputan värien puolesta! Ikkunalautojen vihreästä ovat jo viikon ajan huolehtineet pienet basilikan, rosmariinin ja rucolan versot. Suomalaista hullumpaa kevätintoilijaa ei taida ollakaan...

Loppukevät tuo tullessaan monet juhlat, joissa ruoilla ja juomilla on oma iso tehtävänsä. Simaa kai juodaan vähän ympäri maailman, mutta varsin suomalaista ruokakulttuuria taitaa olla tämä sitruunaisen siman, munkkien ja tippaleipien vapunaikainen kolmiyhteys. Äitienpäivään kuuluvat valkovuokot, mutta ruokaperinteitä en siihen osaa liittää. Osaako joku muu? Olen ihmetellyt, miksi simaa (kuten myös glögiä jouluna) juodaan niin lyhyen aikaa. Eikö sitä voisi valmistaa monta satsia, äitienpäiväksi yhden ja ylioppilasjuhlien kilistysjuomaksi toisen?

P.S. Maku-lehdellä on aivan oivallinen reseptiarkisto, jossa reseptejä voi etsiä esimerkiksi valmistusajan, pääraaka-aineen ja valmistusmenetelmän mukaan. Kannattaa kokeilla! Testasin männäviikolla chili con linssiä: oikein maukasta!

Uudenlaista kouluruokaa?

Mies kävi koulua, jossa oli paljon katolisia. Heille tarjoiltiin perjantaisin, paastopäivänä, kalaruokaa. Mies – kulinaristi – muistaa jo lapsena ihmetelleensä, miksi katolisille piti valmistaa ruoat erikseen; eivätkö kaikki oppilaat olisi kerran viikossa voineet syödä lihatonta ruokaa? Muisto tuli esille, kun viikonloppuaterian ääressä keskustelimme Vihreiden nuorten ehdotuksesta: kouluihin (ja muihin kaupungin ruokaloihin) yksi liharuokapäivä viikossa, muina päivinä tarjolle kasvisruokaa.

Perjantain Hesarissa Korson lukiolaisilta oli kyselty, voisiko koulussa olla edes yksi kasvisruokapäivä viikossa. Korsolaisnuoret kehuivat koulunsa kasvisruokaa ja kertoivat, että sitä saa valita sellainenkin, joka ei ole kasvissyöjäksi ilmoittautunut. Moni kuitenkin epäili, että pelkän kasviruoan tarjoaminen nostattaisi koulussa kapinan.

Omalta kouluajaltani muistan sen, että kasvisruokaa ei missään tapauksessa saanut ottaa, jos oli sekasyöjä. Kasvissyöjät olivat outoja, jotka joutuivat hakemaan (usein ankeannäköiset) annoksensa keittiöstä. Siksi Korson malli kuulostaa hyvältä: oppilas saa itse valita kahden tasaveroisen vaihtoehdon väliltä. Yhä enemmän on niitäkin nuoria, jotka ovat jo kotona oppineet syömään kasvispainotteisesti.

Hesarin juttu nostatti vilkkaan keskustelun. Moni kavahti Vihreiden nuorten opettavaista tyyliä: "Miksiköhän kasviissyöjistä löytyy aina ihmisiä jotka katsovat että heillä on oikeus pakottaa toiset noudattamaan omaa ruokavaliotansa. Mitenkäköhän he panisivat suunsa jos samaa sovellettaisiin heihin?" Toisaalta kommenttien joukosta löytyi toistakin kantaa: "Kasvisruoasta tykkäämättömyys on asenteesta ja positiivisten kasvisruokakokemusten puutteesta johtuvaa. Kuinka monta pientä kinkkusuikaletta pitää pizzassa kasvisten lisäksi olla, että se muuttuu kasvisruoasta liharuoaksi, ja alat siitä tykätä?"

Jotkut aihetta kommentoineet toteavat, että lapset kuluttavat ympäristöä joka tapauksessa vähemmän kuin aikuiset, ja että kasvisruokapäivä sopisi siksi mieluummin vaikka eduskuntaan. Minusta kyse ei kuitenkaan ole mistään rankaisumallista. Kasvispainotteinen kouluruoka tarkoittaisi uudenlaisen ruokakulttuurin opettamista: sellaisen, jossa myös ei-lihaisat ruoat ovat varteenotettavia vaihtoehtoja.

Ihmiset ovat aina syöneet sitä, mikä on järkevää. Entisaikojen suomalaisille se tarkoitti sitä, mitä oli saatavilla: Lapissa ei vilja tahtonut pärjätä, ja siellä syötiinkin leivän sijasta esimerkiksi kuivattua kalaa. Popsittiin poroa, puolukkaa ja lakkaa. Nykyään on saatavilla kaikkea. Elintarvikkeita tuodaan vaikka maapallon toiselta puolelta. Mikä tässä tilanteessa on järkevää syömistä?

Ainakin se on tiedossa, että liha kuormittaa ympäristöä melkoisesti. Lisäksi sen syöminen nostaa ruoan hintaa: kun lihaa syödään paljon, rehuviljaa tarvitaan enemmän. Jos sadot jäävät pieniksi, tämä nostaa ruoan hintaa, kuten kävi viime vuonna. Esimerkiksi Kirsi Haapala arvelee, että liharuoan pitäisi olla se erikoisherkku, jota saadaan kerran viikossa.

Olisiko siis niin paha asia opettaa lapsille, että kasvisruokakin voi olla täyttävää ja herkullista? Ovathan kasvisruoat paljon muutakin kuin niitä ankeahkoja ja aina samoin maustettuja pihvejä tai sosekeittoja, jotka pitävät nälkää tunnin. Maistakaa vaikka falafel-pullia. Niiden kanssa sopii hyvin jukurtti- tai tomaattikastike.

P.S. Olisipa muuten hyvä, jos kotitaloustunnilla opettaisiin jauhelihakastikkeen lisäksi valmistamaan herkullista arkiruokaa kasvispainotteisesti. Joko näin tehdään?

Oikea määrä

Kun kävin teinityttönä ensimmäistä kertaa Kanadassa, olin eniten ihmeissäni tavallisessa ruokakaupassa. Ja miksi? Koska kaikki pakkaukset olivat valtavia, ja hyllyt, käytävät ja kärryt tietenkin niiden mukaisia. Ilman autoa ei voinut harkitakaan kantavansa monen litran mehupänikkää majapaikkaan. En ikinä ollut nähnyt niin valtavia paketteja lihoja tai aamiaismuroja. Heille ne olivat arkipäivää.

Suomalaisen mielestä nakkeja on paketissa 10 tai korkeintaan 12 (minusta liikaa yhdelle, liian vähän kahdelle). Maitoa tai mehua ostetaan kerralla litra. Jauhelihaa saa 400 grammaa, ja jos on suurperheellinen automarketihminen, voi ostaa 700 grammaa. Useat vihanneksetkin on pakattu niin, että niitä saa ostaa joko puoli kiloa tai kilon kerrallaan. Uskoakseni tähän liittyy jokin säännöskin: näin hintoja on helpompi vertailla. EU-direktiivi antaa nykyään valmistajalle vapauden valita pakkauskokonsa, ja ainakin ranskalaisen Le Monden blogissa pelätään valmistajien huijaavan vastaisuudessa kuluttajat ostamaan samalla hinnalla 10 grammaa vähemmän. Niin tottuneita olemme jo siihen, että tietyt tuotteet tulevat tietynkokoisissa pakkauksissa.

Toisaalta tietyt, tutut koot määrittävät joskus liikaakin sitä, miltä arkiruokapöytämme näyttävät. Sinkkuystävät valittavat, että pakkauskoot ovat heille painajainen. Elintarviketeollisuus määrää heidän mielestään niiden kautta, millainen elämä on normaalia. Yksineläjät kokevat tulevansa pakkauksien myötä lajitelluksi kategoriaan puutteelliset taloudet. Pitäisi olla enemmän syöjiä, että niiden ostamisessa olisi järkeä. On ankea ajatus tehdä jauhelihakeitto, jos tietää joutuvansa syömään sitä kolme seuraavaa päivää kaikilla aterioilla. Ajatellaanko sinkun suosivan mielellään käteviä valmisruoka-annoksia, juuri sopivia yhdelle? On kohtuutonta, jos puolisottomuus pilaa arjen ruokanautinnotkin!

Minun tuskani liittyy maustepusseihin, jotka ovat kooltaan jotain alle kymmengrammaisia ja sopivat lähinnä vanhoihin suomalaisiin ruokaohjeisiin, joissa yrttejä käytettiin hyvin maltillisesti. Meillä yksi lähikaupan yrttipussi riittää muutamaan ruokaan, ja yhtään eksoottisempi sapuska saattaa vaatia koko pussin sisällön. Onneksi monet uussuomalaiset ovat perustaneet pääkaupunkiseudulle kauppoja, joista mausteita saa kunnon kokoisissa pusseissa ja kohtuuhinnalla. Olen ilahtuneena asioinut esimerkiksi kauppakeskus Sellon Star Orient Foodissa.

Taitaa olla ihan aiheellista pitää mielessä, että oikea määräkin on kulttuurikysymys: 400 gramman jauhelihapaketti ei ole mikään jumalallisesti määrätty itsestäänselvyys. Voisimmeko kunnostautua palautteen antajina? Olemmeko minä ja sinkkuystäväni todella ainoita, jotka tätä tuskailevat?

Kuka pilkkoo pakastevihanneksesi?

Jos ruoastani löytyy lasia, minun pitää vain niellä se mukisematta. Suunnilleen tähän olen päätynyt seuraamalla lehtiä viime päivinä. Aikaisemmin kuvittelin, että lasi voi olla elimistöön joutuessaan kovin vaarallistakin. Nyt lehdissä haastatellut ruokaviranomaiset toppuuttelevat että eihän tässä mitään kauhean ihmeellistä ole, ja että lasilöydöksissä on kyse yksittäistapauksista. Olen vähän ihmeissäni.

Minusta on hyvin ikävää, jos ruoastani löytyy vieraita esineitä, olivat ne sitten lasia tai jotain muuta. Ja vaikka kyse olisi yksittäistapauksistakin. Eikö se ole ihan luonnollista? Ja eikö ole oikeastaan aika hyvä, jos minä kuluttajana osaan edes sen verran vaatia, että ruoassani ei ole lasia? Välillä nimittäin tuntuu, että hiljainen suomalainen ei kehtaa paljon pyytää, vaan syö vaikka kärpäsen keitostaan. Kiitos lasinsiruille, jos ne opettavat meidät vaatimaan laatua!

Ajattelisin, että nyt olisi loistava aika esitellä, miten ne hernemaissipaprikat sinne pakastevihannespussiin päätyvät. Mistä ne tulevat? Kuka ne pilkkoo? Kuka pakkaa? Missä? Minä ostaisin pakastevihanneksia mieluusti vastaisuudessakin, jos joku kertoisi avoimesti tästä prosessista – ainakin, jos totuus ei olisi ihan kamala. Nykyisestä viestinnästä tulee sellainen vaikutelma, että puhutaan nyt enemmän satunnaisista häiriövalituksista (joissa siis soitellaan elintarvikeviranomaisille ilkeät mielessä), sillä muuten pitäisi paljastaa, että ruokaamme päätyy valmistusprosessissa enemmän vieraita esineitä kuin kuluttaja arvaakaan. Minua on alkanutkin kiinnostaa, mitä yksittäistapaus tässä yhteydessä tarkoittaa.

Valikoituja uutisia aiheesta:
Ruokatieto
Savon Sanomat
Ilkka
Karjalainen
HS

P.S. Viime viikolla päättynyt (pienimuotoinen) kyselyni osoittaa, että lautasen tyhjäksi syöminen kuuluu ainakin lukijoideni ruokakulttuuriin. Kukaan heistä ei tunnustanut jättävänsä ruokaa! 14 vastaajasta suurin osa sanoi pyrkivänsä syömään lautasen tyhjäksi, vaikka aina ei pystykään, ja viisi vastaajaa ilmoitti syövänsä aina ylpeänä kaiken.