Paljasta kesäruokakohteesi

Kirjoitin pari viikkoa sitten lähellä tuotetuista ruoka-aarteista. Kun ihmiset nyt vähitellen siirtyvät lomalaitumille ja mökkipaikkakunnille, olisi kovasti hauska kuulla paljatuksia parhaista ruokaisista retkikohteista tai suoramyyntitiloista. Minulla ei ainakaan ole hyvää käsitystä siitä, mitä kaikkea Suomessa oikein on tarjolla.

Haastan siis sinut, hyvä lukijani. Paljasta jonkin kirjoitukseni kommenttilootassa hyvä kesäkahvila, kiva luomutila, mukava maatilaretkikohde. Yksi on jo mielessäni: Kotiäidin Luomulaaksossa kehuttiin joku aika sitten tuusulalaisen Lassilan tilan luomumunia. Tilalla on myös kanoihin erikoistunut kotieläinpiha! Odottelen, että minuakin kohtaa tänä kesänä monta sellaista ruokailoa, jotka on kiva tänne listata.

Makoisaa juhannusta!

Terveisiä asiakkaalta

Istahdimme parin ystävän kanssa eilen töiden päätteeksi merelliselle terassille Helsingin Töölössä. Puitteet olivat mahtavat: kaunis merinäköala ja auringonpaiste.

Ystävä tilasi pienen piiraan (5,50e) ja kaakaon (2,30e). Tarjoilija lykkäsi kylmänkohmeisen piiraan lautaselle, ojensi meille ja viittoili huoneen perälle: "Tuolta saa kaakaota ja tossa on mikro." Ystäväni piti siis lämmittää piiraansa itse ja sekoittaa itselleen (vesi-)kaakao. Toiselle ystävälle tarjoilija toi hetken päästä jäähtyneen piiraan, kun hän ei ollut ymmärtänyt sitä itse mikrosta hakea. Se oli laitettava uudelleen mikroon.

Tuli vähän tylsä olo. Hieno paikka ja upeat mahdollisuudet, mutta omatoimimikroilu ei kahvilassa oikein houkuta. Sitä voi tehdä tarpeeksi kotonakin. Vaikka eilinen tilanne ehkä oli vertaansa vailla, harmittelen usein sitä, että suomalaiset ovat niin tottumattomia luomaan ruokaan ja juomaan liittyviä elämyksiä, jotka saavat kruununsa erityisen hyvästä palvelusta.

Olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että juoman seurana ei meillä juuri koskaan tarjota pientä suolaista: pähkinöitä, oliiveja, mitä vaan. Ranskassa tuskin mitään juomaa saa eteensä ilman pientä nakerreltavaa. Kahvin kanssa tulee pala suklaata, viinilasillista ryyditetään oliiveilla tai leikkelepaloilla, oluen kanssa tarjotaan suolapähkinöitä. Kreikassa ravintolassa saa usein ilmaiseksi alkujuoman tai jälkiruoan. Asiakkaana siinä kokee helposti olevansa kaivattu ja tärkeä.

Laura Kolbe kirjoittaa samasta asiasta tuoreessa blogikirjoituksessaan. Hän tarjoilee palvelukulttuurin puuttumisen syyksi kokemuksen puutetta: "Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja", Kolbe kirjoittaa. Hän huomauttaa, että kampaamoissa ja kosmetologilla kyllä saa usein hyvää palvelua.

Analyysi tuntuu toimivalta: kauneuspalvelut ovatkin ravintoloita ja kahviloita useammin pieniä yrityksiä. Niissä työskentelee ihmisiä, joille on oikeasti väliä sillä, mitä asiakas palvelusta tuumaa. En tiedä, olisiko sama asenne juurrutettavissa ketjupaikkoihin ja jos, niin miten. Voisiko ketjussa työskentelevällä tarjoilijalla olla valtuudet antaa teehen hunaja ilmaiseksi tai pitkän kaavan mukaan lounastavalle kahvi kaupan päälle? Sitä kannattaisi monen ketjuyrittäjän miettiä entistä tarkemmin.

Mallia voi hakea esimerkiksi Seurasaaren kupeessa sijaitsevasta Tamminiementien kahvilasta (josta postauksen kuva on peräisin). Siellä tarjoilijatytöt toteavat asiakkaalle iloisesti, että kahvin ja teen hintaan kuuluu loputon santsausoikeus ja kolmen euron korvapuustin päälle saa halutessaan vaikka kermavaahtoa ilman lisämaksua.

Kesäruokaa läheltä

Kesä tuli. Se on viikon helpottavin ruokauutinen. Pimeä kausi on ollut niin täynnä tietoja ruoan ilmastovaikutuksista, että ainakin minusta alkoi tuntua ettei näillä leveysasteilla passaisi syödä oikein mitään.

Kesällä kotimaisia vihanneksia on kaupassa mukavasti, ne maistuvat herkullisilta eivätkä enää maksa maltaita. Niitä ei ole kuskattu maailman ääristä eikä niiden kasvattamiseen ole käytetty tolkuttomia määriä sähköä. Kesällä ei olisi kohtuuttoman vaikea syödä edes todella lähellä (parhaimmillaan omassa puutarhassa) tuotettua ruokaa. Voisi korjailla talven ilmastollisia rikkeitä...

Englanninkielisessä maailmassa markkinoidaan 100 Mile Dietia, jossa ihmiset sitoutuvat syömään vaikkapa kerran viikossa ruokaa, joka on tuotettu 100 mailin etäisyydellä heidän kotoaan. Luulen, että monelle suomalaismökkiläiselle 50 kilometriäkin riittäisi aika herkun kesäaterian pykäämiseen vaikka joka päivä. Kuka kokeilisi?

Puolivirallista ruokaa -blogissa pohditaan, miksi pientilojen tuotteet ovat päässeet niin huonosti kauppoihin. Asiaa on nyt alettu selvittää. Onneksi monen kesäpaikkakunnan kupeesta löytyy jo nyt mainioita toreja ja suoramyyntitiloja, joilta saa melkein niillä sijoilla tuotettua ruokaa.

Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Jostakin on saatava tietoa siitä, mistä voi ostaa lähimunia tai lähilihaa. Entä saako jostain vielä vastalypsettyä maitoa? Palveluja näiden tietojen tarjoamiseen tarvittaisiin enemmänkin, mutta kannattaa aloittaa tästä Ruokatiedon palvelusta, josta voi etsiä luomua myyviä tiloja alueittain. Esimerkiksi Itä-Uudeltamaalta palvelu löytää 10 tarjokasta. Lähiruoan ostopaikkoja – muitakin kuin luomuja – taas löytyy MTK:n sivujen kautta.

Suomi on toki myös torien luvattu maa, ja niitä voi etsiä uudelta tuletorille.fi-sivustolta. Vielä se ei kyllä vaikuta pelittävän aivan asianmukaisesti. Pian olisi syytä, toreja tarvitaan jo!

Jos kesä kuluu Helsingissä, nyt on täälläkin uusi mahdollisuus ostaa lähiruokaa. Eat&Joy on tänään avannut Lasipalatsiin maatilatorin, josta kuuluu saavan kaikkea kyytöstä pienpanimojen oluisiin. Mahtavaa!

Uusin, aiheeseen liittyvä blogituttavuuteni on Vihreän langan verkkotoimittaja Lasse Leipolan blogi. Hän on huhtikuun lopussa aloittanut vähähiilisen ruokavalion ja raportoi sen sujumisesta. Sopii lukemiseksi lähiruoka-aterioitteni väliin!

Villiä lamasalaattia

Maasta puskee vihreää ja mediasta melkein samaan tahtiin juttuja villivihanneksista. Olen oppinut, että ne ovat huipputerveellisiä (usein paljon terveellisempiä kuin epävillit), melkein kaikkien ulottuvilla ja tietenkin älyhalpoja. Täydellistä lamaruokaa, tarjolla kesäkuun alkuun asti!

Taivaallisessa kreetalaisessa keittiössä villivihannekset kuuluvat suorastaan ruokakulttuuriin, kertoo Juhana Harju. Miksipä ei meilläkin, puhtaan luonnon mallimaassa?

Salaattiin sopivat varjoisilla paikolla kasvaneet voikukanlehdet ja -nuput, lättyihin nokkoset, teehen rauduskoivun lehdet. Horsmanversot käyvät parsan korvikkeeksi. Ja voikukista voi tietenkin tehdä simaa! Keräysvinkkejä tarjoilee viime torstain Aamulehti ja mainioita ohjeita (horsmapiiras ja voikukkasalaatti ja nokkosmunakas) edulliseen ruokaan erikoistunut Laman lumo -blogi.

Varsin monipuolista villivihannestietoa tarjoilevat myös aiheesta kirjankin kirjoittaneen Raija Kivisen Hortoilu-sivut. Hyviä reseptejä saa mieluusti ilmiantaa myös tämän blogin kommenttilootaan.

Luin Hesarista, että Tamperella onnistutaan kokkaamaan kouluruokaa 62 sentillä per annos. Jutussa pohdittiin, täyttyvätkö siinä kouluruoan laatuvaatimukset. Ehkä kohta mennään siihen, että koululaiset keräävät itse salaattinsa ojanpientareilta, säästösyistä. Ainakin saisivat laatua lautaselle.

Torstai on toivoa täynnä – Belgiassa

Minusta viime viikon kiinnostavin ruokauutinen oli se, että belgialainen Gentin kaupunki julisti yhden päivän viikosta kasviruokapäiväksi. Suomessa sitä ei paljon noteerattu, mutta ulkomailla kylläkin, esimerkiksi BBC:llä ja Guardianissa.

Käytännössä gentiläiset aloittivat viime torstaina uuden elämän, jossa joka torstai syödään kasvisruokaa. Maittava kasvisateria on tuolloin päävaihtoehto kaikissa kaupungin ruokaloissa. Koulut tulevat projektiin mukaan syyskuussa, jolloin ne saavat oman veggiedaginsa. Myös kaikki kaupungin ravintolat tarjoavat torstaisin myös varteenotettavan kasvisvaihtoehdon; monet ovat päättäneet ruokkia asiakkaansa kerran viikossa kokonaan kasvisruoin.

Hauskaa on se, että tässä ei ole kyse ei ole mistään ääriruokailijoiden käännytyskampanjasta, vaan 200 000:n asukkaan yliopistokaupungin linjanvedosta. Päätöstä perustellaan hiilijalanjäljen pienentämisellä: Järjestäjät ovat laskeneet, että 18% kasvihuonekaasuista aiheutuu lihan tuottamisesta ja kuluttamisesta. Jos jokainen Flanderin alueen asukas pitää yhden kasvispäivän viikossa, hiilidioksidipäästöjen lasku vastaa vuodessa puolen miljoonan auton poistamista liikenteestä. Ei hullumpaa. Gentissä toivotaan myös, että kasvisruokapäivä vähentäisi kaupunkilaisten ylipainoisuutta.

Innostavaa ja erityisen uutta on se, että veggiedag-kampanja on lanseerattu ylpeänä ja iloisesti. BBC:n haastattelussa sen puolesta puhuu Gentin varapormestari Tom Balthazar, joka ei ole kasvissyöjä. Hän toteaa, että kaupunki ei halua pakottaa ketään kasvisruokailijaksi vaan olla kestävän kehityksen puolella; tarkoitus on tarjota ihmisille keino, jolla omia hiilidioksidipäästöjä voi pienentää. Lihaakin torstaisin saa, jos haluaa sitä erikseen vaatia.

Veggiedagin avauspäivänä Gentissä jaettiin 90 000 kaupungin karttaa, johon on merkitty sen parhaat kasvisruokapaikat – merkittävää riittää, sillä Gentissä on jo valmiiksi elävä kasvisruokakulttuuri. Lisäksi vihannestorilla tarjottiin maistiaisia, kasvisreseptejä ja reilun kaupan viiniä. Osallistumisensa kampanjaan saattoi vahvistaa allekirjoituksella, ja lehtiartikkeleista päätellen kaupunkilaiset olivat innoissaan.

Viime torstaina minulle aiemmin tuntematon Gent muuttui mielessäni eurooppalaiseksi edelläkävijäkaupungiksi. Muuallta maailmasta ei ole kuulunut vastaavia uutisia. Kun Suomessa taannoin ehdotettiin yhtä viikottaista kasvisruokapäivää kouluihin, sitä ei oikein otettu vakavasti. Gentiläisistä voisi kuitenkin ottaa esimerkkiä: hiilidioksidihuoli saa paremmat mittasuhteet, kun asiaan puuttuu kaupungin johdon tasoinen toimija. Pointsit Gentiin myös siitä, että siellä huoleen on tartuttu kaupunkilaisten etu huomioiden. Maittavat kasvisruoat kerran viikossa tuovat nimittäin laatua ihan kenen tahansa elämään.

P.S. Yhdessä syömistä koskeneeseen kyselyyni osallistuneista lukijoista 72 % syö perheen kanssa joka päivä ja melkein kaikki loputkin ainakin viikonloppuisin. Koko Suomen mittakaavassa tilanne ei taida olla ihan sama, valitettavasti...

E niin kuin...

Kudontapiirin kahvitauolla keskusteltiin ruokatottumuksista. Mukana oli kymmenkunta eri ikäistä naista. Eläkeläisrouva kertoi ostaneensa kiireessä valmiiksi paistettuja pihvejä lähikaupasta: "En pystynyt syömään, niin tunkkaisilta ne maistuivat!" Toinen eläkeläisrouva varoitti, että mitään valmista ei kannata koskaan ostaa: "Itse laittaminen on niin helppoa!"

Yhteen ääneen porukassa myötäiltiin, eri mieltäkään ei uskallettu olla. Samaan hengenvetoon kauhisteltiin valmiiksi marinoituja lihoja; vain yksi tunnusti hunajamarinoidun kanan suosikikseen. Ihmettelin, missä ne ihmiset ovat, joiden takia kauppojen hyllyt notkuvat soosiin sotkettuja lihoja. Eivät kudontapiirissä ainakaan.

Lisäaineista kenelläkään ei ollut hyvää sanottavaa, tosin ei paljon tietoakaan. "Natriumglutamaatti on E621, se on pahin", varoitti kotiruokaintoinen eläkeläinen.
"Ei kai sitä nyt ole vuosikymmeniin enää ollut ruoassa, sehän on kamala myrkky", huomautti ruoanlaittoa harrastava nuori kemisti. Paljastin, että espoolaisissa kouluissa natriumglutamaatti kiellettiin vasta tänä vuonna. "Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella", kutojat huokailivat epätoivoisina.

Majoneesi, kantarellikeitto.

Ruoan puhtaus ja kemikaalit ovat viime kuukausina kurkistelleet vähän joka paikasta. Mediassa vaikutusvaltaiset ihmiset avautuvat lisäainetuskistaan, kuten teki Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmankin puhemies Jaakko Nuutila Kalevassa. Juttu paljasti, että joka päivä saamme ruokamme mukana 350 erilaista lisäainetta, mikä tekee 6-7 kiloa vuodessa. Se on paljon. Nuutila luopuisi mieluusti näistä kaikista.

Blogipuolella ruoan lisäaineita on selvitellyt ainakin Noora Shingler. Ruoan aitoutta pohti taannoin myös Visa Nurmi. Samaan sarjaan kuulunevat viime aikojen intoilut raakaruoasta, joka lienee kaikista varmimmin lisäaineetonta. Sen tyypillisin blogi-ilmentymä ovat vihersmoothiet, tähän tapaan.

Lisäainejutut kuuluvat siihen sarjaan asioita, joista on vaikea ottaa selvää. Minun sukupolvelleni niitä on syötetty pikkuvesselistä asti. Tuntuu hurjalta julistaa niitä tässä vaiheessa täysin pannaan – varsinkin, kun sellaisen julistuksen seurauksena pelkästään leivän ostaminen vaikeutuisi aika tavalla.

Elintarviketurvallisuusviraston sivuilla muistutetaan, että lisäaineet ovat tutkitusti turvallisia ja niiden avulla elintarvikkeisiin saadaan jokin toivottu vaikutus – ne eivät siis ole turhia. On lisäaineiden ansiota, että ruoassani ei kasva bakteereja eikä muita tauteja aiheuttavia mikrobeja. Lisäaineiden ansiota on sekin, että ruokani maistuu ja näyttää paremmalta ja siinä on parempi koostumus. Vai niin. Mutta entä jos en haluakaan valmiiksi parempaa makua ja koostumusta? Suolaa ja mausteita minulla on omastakin takaa.

Päivällinen kello viisi

Lapsena arkeni jakaantui kahtia: aikaan ennen viittä ja viiden jälkeen. Kello viisi oli rajapyykki siksi, että silloin naapurintytön, parhaan leikkikaverini, kotona oli ruoka. Hänen piti olla silloin kotona. Aika koulun loppumisesta viiteen oli valtavan pitkä, ja parhaina päivinä leikit jatkuivat ruoan jälkeen.

Tämä aikajako rytmitti arkeamme. Nykyään, aikuisena, huomaan ihailevani sitä, että päivän tekemisiä määrittelevät selkeät ajat. Niin kuin leireillä, joilla aina syödään tietyllä kellonlyömällä. Sellaisessa järjestelmässä ruoalle ei koskaan tarvitse raivata aikaa, vaan hyvä yhdessäolon hetki lukee ohjelmassa ja toteutuu ilman ponnistuksia.

Yhdessä syöminen on jotenkin selkeä tilanne kaikenlaisissa porukoissa. Lautasen äärellä ei tarvitse tuskailla, jos ei keksi sanottavaa, ja toisaalta voi jakaa paljonkin asioita. Yhteiseen pöytään käyminen on varsin perinteinen juttu, joka on valtauskonnossammekin paljon esillä. Kristittyjen ehtoollinenhan nautitaan puoliympyrän muotoisessa pöydässä, jonka näkymättömälle puoliskolle voimme ajatella poisnukkuneet läheisemme. Minusta se on kaunis ajatus.


Moni asiantuntija kuuluu sanovan, että yhdessä syöminen parantaa melkein kaikki murheet. Kurkatkaa vaikka tätä kiinnostavaa artikkelia. On todettu sellaistakin, että säännöllisesti perheateriasta nauttivat tytöt sairastuvat harvemmin anoreksiaan kuin muut. Kuulostaa hämmästyttävältä, mutta hienoa jos pitää paikkansa.

En tiedä, onko nykyään vielä sellaisia lapsia, jotka kipittävät joka päivä perheen yhteiselle aterialle viideksi. Esimerkiksi Marjapuuro toteaa, että yhdessä syöminen on kovasti vähentynyt. Jokaisella on omat menonsa, jotka rajoittavat perheaikaa. Ja sitten on televisio ja netti, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi aika monen perheen pöytään.

Voiko kulttuurimme olla äkkiä niin muuttunut, että yhdessä syöminen ei enää ole entiseen tapaan tarpeellista? Seuralaisiahan on nykyään muuallakin kuin kosketusetäisyydellä: ruokayhteisöjäkin esimerkiksi internetissä. Onhan tavallaan kovin kätevää, kun ruokaa voi mikrossa lämmittää vain omiin tarpeisiinsa, silloin kun itselle sopii. Ehkä entisaikaan syötiin yhdessä käytännön pakosta – se oli välttämätöntä, jos kaikki halusivat lämmintä sapuskaa. Sitä paitsi joidenkin mielestä yhdessä syöminen ei aina ole paras vaihtoehto. Anna-Leena Härkösen romaanissa Ei kiitos Heli tuskailee tuttavaperhettä, jossa lapset otetaan aikuisten kanssa samaan pöytään häiritsemään koko ruokailutilannetta. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei voi keskittyä kommunikoimiseen, kun kaikki aika menee lapsista huolehtimiseen.

Oli miten oli, ruoasta puhuttaessa kaksin on minusta yleensä parempi kuin yksin. Lämpimät kevätilmat tarjoilevat mainion mahdollisuuden esimerkiksi piknikeille, joilla yleensä viihtyvät niin lapset kuin aikuiset. Jos ulkotarjoamisiin kaipaa vaihtelua, kannattaa kurkata Pastanjauhajiin. Siellä on nimittäin menossa toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs. Haastevastauksista kelpaa kopioida herkut vaikka äitienpäiväksi. Hyvää alkanutta toukokuuta!

Edit: Marttojen blogissa pohditaan kiinnostavasti samaa aihetta.